Teinien äiti

Bongasin tämän (taas) naamakirjasta. Reilut kuusi vuotta sitten, tyttöjen ollessa 8 ja 6 -vuotiaat, kyselin heiltä näitä viimeksi. Nyt esikoisella (15v) oli suorastaan hauskaa vastaillessaan näihin, tosikoinen (12½v) puolestaan ärähti ensimmäiseen kysymykseen: “No emmä tiedä!” Ja toiseen: “Mitä vitsii sä oikeen kyselet?” joten luovutin :D

1. Mitä äitisi aina sanoo sinulle?
– Tuu tekee tiskit! Tee sitä! Tee tätä!
2. Mikä tekee äidin onnelliseksi?
– se että teen ilman että äidin tarvii sanoa kymmentä kertaa
3. Mikä tekee surulliseksi?
– se jos sen tarvii sanoa yli kolme kertaa
4. Miten äiti saa sinut nauramaan?
– olemalla yksinkertanen
5. Millainen äitisi oli lapsena?
– juntti
6. Kuinka vanha äitisi on?
– liian vanha
7.Kuinka pitkä äitisi on?
– liian lyhyt
8. Mikä on äitisi lempipuuhaa?
– mun käskyttäminen
9. Mitä äitisi tekee, kun et ole itse paikalla?
– istuu koneella
10. Jos äidistäsi tulisi kuuluisa, niin miksiköhän?
– kärkevistä mielipiteistä
11. Missä äitisi on tosi hyvä?
– mun käskyttämisessä ja kärkevissä mielipiteissä
12. Missä äitisi ei ole kovin hyvä lainkaan?
– asioiden muistamisessa
13. Mitä äitisi tekee työkseen?
– istuu koneella
14. Mikä on äitisi lempiruokaa?
– kaikki
15. Miksi olet ylpeä äidistäsi?
– koska hän onnistuu näyttämään nuoremmalta kuin onkaan
16. Jos äitisi olisi joku sarjakuvahahmo, kuka hän olisi?
– Obelix (älä kysy miks)
17. Mitä sinä ja äitisi teette yhdessä?
– jankataan ja ollaan sarkastisia
18. Mitä samaa on sinussa ja äidissäsi?
– molemmat ollaan itsepäisiä ja sarkastisia paitsi äiti ei osaa olla sarkastinen
19. Mitä eroa teissä on?
– mä oon nuorekkaampi
20. Mistä tiedät, että äitisi rakastaa sinua?
– no ei se muuten tulis mulle huutaan et tee sitä tee tätä tai ole tekemättä sitä tai tätä

Toi viimesin vastaus kyllä aika lailla made my day <3 Ja mitä muistiini tulee, myönnän sen olevan to-del-la surkea!

Junailua ja dallailua

Aina välillä sitä erehtyy kulkemaan julkisilla. Aina välillä ihan pakosta ja aina välillä sitä erehtyy luulemaan, että se on oikeasti kätevää. Sitten siinä kohti, kun aamukiireessä juuri se bussivuoro jää välistä, johon luuli luottavansa, jää välistä, sitä muistaa taas, miksi niin vihasikaan niitä busseja. Ja sitten siinä kohti kun suunnistaa junalla vieraaseen paikkaan ja jää kilometrin verran väärällä pysäkillä pois, sitä muistaa, miksi niin vihasikaan sitä julkisilla kulkemista. Don’t get me wrong, kilsa ei ole pitkä matka kävellä minunkaan mielestäni, mutta kokeilehan dallaa se extra kilsa kiireessä ja koroissa! Ja siinä kohti kun bussi tai juna menee nenän edestä ja kiroten sitä jää tuijottamaan niitä perävaloja, alistuneena kaivaa puhelimen esiin viihdyttääkseen itseään seuraavaa odottaessaan.

Maanantaina ei kyllä moni muukaan asia mennyt putkeen, mutta ei siitä sen enempää. Maanantaina tuli ainakin käveltyä. 23000 ja rapiat askelta loggautui Fitbittiin, vaikkei se edes ollut toimistolla ollessani ranteessani, mokoma kun ei ollut yöllä pysynyt laturissaan ja oli näin aamusellakin vielä low battery -tilassa. Se tekee Fitbitin kalkulaatioiden mukaan 16 ja rapiat kilsaa. Eihän sekään vielä niin kovin paljon, mutta päivätyöni ei ole kävelemistä, ainakaan yleensä.

Aamusella kävelin Sörkästä toimistolle kuten niin monesti teen. Miehellä on autotallipaikka siellä. Oli kaunis aamu, oli ihan ilo kävellä. Napsin muutaman aamu-utuisen ja aamuaurinkoisen kuvan matkallani. Jäseniä vähän kolotti, jaloissa painoi ihan snadisti jo silloin, sillä takana oli rempantäyteinen viikonloppu. Olin viikonloppuna ripustanut tauluja seinille (vastahan ollaan kohta vuosi tässä asuttu…) tusinan verran tai jotain ja vähän muutakin pientä tavaroiden järkkäilyä. Vaihtanut miehen kanssa autoon talvirenkaat (himpun aikasessa, mutta on tässä jo ollut musta jää -aamuja ja kesärenkaat veteli viimeisiään). Jeesannut miehen rempatessa, kantanus saunapuita ja lämmittänyt saunankin lauantaina. Noin niinkun kaiken muun perusjutun kuten koiralenkkien ja ruuanlaiton lomassa.

Minulla oli jalassani sellaiset semi-ookoot saappaat, noin niinkun kävelyä ajatellen. Siis ihan fantsut nahkasaappaani, kunnon kumipohjalla, mutta niissäkin on snadisti korkoa. Ei mitään stilettoa – ne olen tässä vähitellen jättänyt kaappiin enää – vaan klunky-korkoa, mutta korkoa kuitenkin. Kävely ei ollut ihan niin rivakkaa kuin mitä itse kuvittelin; joku mummelikin käveli ohi. Esikoinen tosin tästä mainitessani lohdutti, että ehkä se vaan oli sellainen ripeä mummo, niinkuin minun isoäitini oli. Ihan sinne sairaalametreilleen saakka jätti nuorempansa perävaloja katselemaan.

Selvisin kuitenkin ihan onnellisesti toimistolle, missä ensimmäiseksi näin aivan vieraat kasvot. Hetken orientaatiohäiriön jälkeen tunnistin kundin meidän etäkoodariksi, joka on vaihteeksi Stadissa. Käännyin ympäri ja vastassani oli toiset vieraat kasvot. Nämä kasvot kääntyivät hymyyn ja käsi ojentui tervehdykseen. Uusin konsulttimme, ensimmäistä päivää duunissa. Satuinpa sopivana päivänä näyttämään omaa naamaani toimistolla. En tosin sitten ehtinytkään sosialisoida safkiksella tai mitään sen sellaista, kun vaan kiireessä kävin hakemassa salaatin alakerrasta ja huitaisin sen naamaani yksin keittiössä ennen kuin lähdin yhdelle myyntikäynnille Pitskuun.

Ihan jopa tsekkasin Reittioppaasta junan aikataulut ja kaikki. Olin siten oikeassa junassa oikeaan aikaan ja juna tuksutti (tuksuttaako sähköjunatkin?) kohti Pitäjänmäkeä. Vaikka hyvin tiesin, ainakin jossain mieleni sopukassa, että jos mielii sinne yritysalueelle, ei määränpää suinkaan ole Pitäjänmäen asema vaan Valimon, lävisti tämä tietoisuus tajuntani vasta kun juna nytkähti liikkeelle Valimosta. Poistuin siis junasta sen kilsan verran liian kaukana, katsahdin asematauluun ja totesin, että seuraava juna toiseen suuntaan menee vasta 20min. päästä, joten veikkasin, että on nopeampaa vaan kävellä.

Google Maps auki ja lähdin liikkeelle. En minä siinä kävelyssä oikeastaan kadu mitään muuta kuin sitä, ettei minulla ollut aikaa vaellella kauniissa Strömbergin puistossa, vaan jouduin paahtamaan eteenpäin minkä väsyneistä jaloista lähti. Sen verran pysähdyin, että pari kuvaa nappasin siitä sillalta, jossa on pieni putous ja lammikko ja stream; se puistohan on kuin Monet’n puutarha, kuten mies totesi, kuvani nähdessään. Annoin kävelyni hidastua juuri sen verran että sain ne pari kuvaa postattua Instagramiin. Tietty. Olin perillä jopa ihan ajoissa, viisi minuuttia etuajassa.

Takaisin toimistolle lähtiessäni suuntasin askeleeni kohti sitä Valimon asemaa. Ja kuinka ollakaan, aseman tullessa näköpiiriini seisoi juna Stadin suuntaan asemalla. Sekunnin murto-osan harkistsin juoksuun singahtamista, mutta tulin saman tien siihen tulokseen, että sillä harmini vain kaksinkertaistuu. Pikainen assessment of the situation nimittäin kertoi minulle, että mahdollisuuteni ehtiä junaan olivat slim to none, kun taas mahdollisuuteni ehtiä asemalle puuskuttaen, keuhkot hoosiannaa huutaen ja pohkeet maitohapoilla oli varsin korkeat. Kävelin siis ihan rauhassa laiturille ja istahdin kylmälle penkille lukemaan kirjaani. Kännykkä+Kindle app=odotteluhetkien pelastus.

Silloin aamusella auringonpaisteessa kävellessäni mielessäni virittelin ajatusta kävellä iltapäivällä Sörkkään pitemmän kaavan mukaan. Kiertää ainakin Kaisaniemi rantaa myöti, ja kuvailla (kännykällä) matkan varrella mm. iloisenväristä sirkustelttaa ja mitä nyt muuta värikästä syksystä auringonpaisteessa löytyy. Tosiasiassa minulla ei olisi edes ollut moiseen ekskursioon aikaa, mutta kyllä siihen kotiinlähdön hetkeen mennessä oli kaikki sellaiset halut jo myös haihtuneet. Tummat pilvet olivat täyttäneet taivaan, niin ja ne jalat niissä saappaissa… Kävelin siis vain sen normaalin matkan Sörkkään. Juu, kyllä, sinnikkäästi.

Autossa mies totesi sen, minkä jo tiesinkin. Kauppareissu meitä odotti siinä työpäivän päätteeksi. Iso kauppareissu. Kodin kautta kuitenkin; vaihdoin hameen farkkuihin, neuleen toisenlaiseen, nahkarotsin toppaliiviin ja saappaat tennareihin sekä ruokin koirat. Ja sitten sinne kauppoihin. Eihän me niissä aikaa kulutettukaan kuin melkein kolme tuntia. Tytöt hoiti koirat ja söi mitä kaapista löysivät (eli kananugetteja, paitsi esikoinen, joka on ryhtynyt vegeksi ja syö muutenkin omiaan). Meille mies laittoi myöhäisillalliseksi hirvipihvit, jotka huuhdottiin alas lasillisilla Barbaglione-punkkua. Olin kovasti sitä mieltä, että olin sen ansainnut. Etenkin, kun tiistaina odotti taas työmatkaleskeys. Mies on huomisiltaan asti reissussa, ja sitten vielä perjantai-illankin resussa.

PhototasticCollage-2015-10-21-23-00-26

Normipäivä

Uneeni sekoittu kännykän herätyksen vaativa pirinä, lävistäen hitaasti tajuntani. Herään kylmässä makuuhuoneessa, lämpimän miehen ja lämpimien koirien vierestä. Yöllä on ollut pakkasta, lämpötila makuuhuoneessakin laskenut. Mittari väittää siellä olevan 20 astetta lämmintä, mutta olen varma, että se valehtelee. Untuvapeitonkin alla paleleva kehoni sanoo, ettei asteita voi olla kuin korkeintaan 18. Katson ulos ikkunasta, vilkaisen ulkolämpömittaria. Maa on valkoisen huurteen peitossa, ulkona asteita -1,3. Ensimmäinen pakkasaamu. Ajattelen untuvatakkiani ja lasten puuttuvia talvivarusteita: yksi tarvitsee uuden talvitakin, toinen talvikengät.

Teinit lähtevät kouluun yksi toisensa perään. Istun vielä sängyssä läppäri sylissäni, cappucinoani hörppien. Yritän orientoitua alkavaan työpäivää. Uutisia, sähköposteja, työlistan tarkistus. Nousen pukemaan, käytän koirat ulkona. Niillekin pitää jo pukea neuletakit päälle. Etsin untuvatakkini varastosta. Talvikengät saavat vielä odottaa.

Maa rahisee jalkojen alla. Aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta. Mietin, kuten joka syksy vetäessäni talvitakin päälleni ensi kertaa, miten selviän taas yhdestä talvesta. Miten selviän pitkästä kylmästä ja pimeästä, kun jo parissa pakkasasteessa untuvatakki hädin tuskin pitää lämpimänä. Päätän, jälleen, kaivaa esiin kevyemmän välikausitakkini päivän lenkkejä varten. Pakko kai se on vähän palella, karaista itseään, että talvesta selviää hengissä.

Kotona ruokin koirat, hylkään ajatuksen omasta aamupalasta. Jugurttihörppy saa riittää. Syön sitten lounasaikaan. Laitan itselleni mukin teetä ja siirryn olohuoneeseen päivän varsinaisten työtehtävien ääreen, koirien käpertyessä aamupäivätorkuilleen kylki reidessäni kiinni, koira kummallakin puolen. Olkkarissakin on kylmä, etsin lattialle pudonneiden tyynyjen seasta batamantan – hihallinen peitto – johon kietoudun ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siihen tarttuneet koirankarvat kutittavat puseron läpi. Varpaita paleltaa villasukista huolimatta. Vedän verhoja kiinni auringonsäteiden häikäistessä näyttöni. Kaipaan kesää.

Lounastauolla vedän jälleen koirille villurit niskaan. Itselleni valitsen sen kevyttoppatakin. Onhan lämpötila jo noussut plusasteille ja aurinkokin paistaa. Arvelen pärjääväni ilman sormikkaita sillä takin hihansuut tulevat pitkälle käsien päälle, ikäänkuin kynsikkäiksi. Jo alkumatkasta kadun olettamustani; sormiani paleltaa. Jatkamme kuitenkin matkaa, tehden sellaisen reippaan parinkymmenen minuutin lenkin. Hengitys käy hankalaksi ja tajuan unohtaneeni jälleen aamukortisonin. Loppumatkasta pelkään jo sormieni putoavan matkan varrelle, mutta kotipihassa aurinko sulattaa kohmeiset näpit.

Raikkaan ulkoilman jälkeen sisälläkin tuntuu lämpimältä. Laitan silti itselleni toisen kupin teetä, lounasruisleivän kyytipojaksi. Palaan koneeni ääreen leipineni ja teemukeineni. Working lunch, as usual. Hätistelen koirankuonoja leipääni norkumasta.

Iltapäivä soljuu eteenpäin. Asentelen Gittiä ja VisualStudioa koneelleni, vastailen sähköposteihin. Teinit valuvat koulusta kotiin ja lähtevät taas harrastuksiinsa. Tai nuorin lähtee, vanhimman vien viiden aikaan minä, ja keskimmäisellä ei tiistaina harrastuksia olekaan. Koirat torkkuvat iltapäivätorkkujaan, sohvalla, vieressäni, kuten aina. Mietin jälleen, miten mukavaa joskus olisi olla koira. Batamantakin löytää tiensä taas päälleni.

Mies tulee töistä kotiin. Laitan koirille päivällisen valmiiksi ja lähdetään esikoisen kanssa tallille. Jätän tytön sinne heppoja hoitamaan, menen itse Tokmanniin ostamaan koiranruokaa ja pullon Dieselin jäänestonestettä. Yöpakkaset on jo alkaneet, mutta huoltsikat myyvät yhä vaan kesä-dieseliä. Kerran on mies joutunut hinauttamaan tuon Mersun korjaamolle dieselin mentyä hyytelöksi; sen jälkeen tulee vähän varovaiseksi. Piipahdan myös Cittarissa ostamassa majoneesia ja vähän jotain muutakin. Tankkaan ja kaadan jäänestonesteet tankkiin (toisessa järjestyksessä) ja ajan tallin parkkipaikalle viimeistä tuntia kuluttamaan.

Juttelen tovin isäni kanssa puhelimessa, lopun aikaa luen. Sovittuun aikaan tallilta kävelee parkkista kohti tumma hahmo. Luulen häntä tyttärekseni, kunnes erotan hämärässä vaaleat kiharat. Tunnistan tytön kaverin. Nousen autosta juttelemaan niitä näitä, tytärtäni odotellessani. Siitä miten erehdyin, siitä miten on kylmä, siitä miten autoon piti laittaa pullo jäänestoainetta. En aina tiedä, miksi suustani putkahtelee kummallisia asioita. Lähdetään esikoisen kanssa liikkeelle, kohti Jumboa. Tehdään puolen tunnin täsmäisku Skopunkteniin, löydetään tytölle ne tarvitut talvikengät. Kahdet, kun tarkkoja ollaan.

Kotosalla keskimmäinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on äidin luona ja tosikoinen valittaa, että hänen talvitakkinsa on liian pieni. Komennan molemmat mukaani varastolle, työnnän keskimmäisen käsiin toisen kevyttoppatakkini (joka on nykyisin minulle liian pieni), “ei se kamalan tyylikäs ole, mutta on se nahkatakkia lämpimämpi”, ja tosikoiselle annan vanhan untuvatakkini, sellaisen piukan anorakkimallin, jota käytin kun “olit pienempi kuin nyt”, täydentää tosikoinen. Juu, silloin juuri. “Ota, saat sen jos pidät siitä, lämmin se on ainakin.” Hassua, että talvi tulee joka vuosi, ja joka vuosi se yllättää. Vielä on muutama pari lapasia hukassa.

WP_20151006_004_edited

Sinirusettiseura iloitsee

Silloin kun olin nuori, katselin isoäitini kanssa musikaaleja ja tv-sarjoja joista jäi hyvä mieli. Happy Days, Mary Poppins, Sound of Music, Bringin up Baby, Swing Time, Sabrina, Singing in the Rain… Ja tietnkin niitä saksalaisia dekkareita, joiden saksa kuulosti minusta niin säksättävältä ja rumalta, että valitsin koulussa B-kieleksi mielummin kauniin melodisen ranskan. Jossain vaiheessa matkan varrella, lukioaikanani kait, isoäitini tutustutti minut myös Sissi-elokuviin. Noihin romantisoituihin elokuviin Itävalta-Unkarin keisarinnan tarinasta. Sissi oli Baijerista ja puhui pehmeämpää ja kauniinpaa saksaa kuin dekkarisarjojen etsivät. Päätin yliopistossa antaa saksallekin mahdollisuuden ja luin sitä pari kurssia. Osaan tilata ruokaa ja taksin.

Kielivalinnat sikseen, noissa Sissi-elokuvissa, tai ainakin siinä ensimmäisessä (joka ruokki nuoren tytön romantiikannälkää niitä kahta jälkimmäistä paremmin – niissähän Sissi jo oli naimisissa!) oli tuo vanha keisari, Franzin isä, muka-seniili, jottei tarvitsisi vaimonsa kotkotuksia kuunnella. Aina sopivaan väliin ukkeli heitti: “da bravo!”. Se jäi minulle lentäväksi lauseeksi pitkäksi aikaa. Se löytyy myös sangen monen päiväkirjamerkintäni lopusta. Kuten myös tuo Sinirusettiseura iloitsee (piste).

Sinirusettiseuralla ja Sissillä ei sitten muuta tekemistä keskenään olekaan. Tai ehkä sittenkin on. Sillä Sinirusettiseura on vanhan Valentin Vaala -elokuvan punainen (sininen) lanka, ihan siinä valeavioliiton kantapäillä. Elokuvahan on siis Mieheke. Tilasin sen viime viikolla filmihulluleffakaupasta, jossa näyttää olevan ihan kohtalainen valikoima vanhaa kotimaista. Harmillisesti tosin useimmat haluamani elokuvat näyttäisi olevan paketoitu 4 elokuvan paketteihin, joissa on yksi hyvin tunnettu ja kolme tuntemattomampaa elokuvaa. Yksi hyvä ja kolme joista en joko tiedä, tai jotka ei niin kiinnostakaan.

Musikaaleja- vanhoja MGM-musikaaleja olen kerännyt jo pitkään. Maltillisesti. Viime aikoina olen enenevissä määrin huomannut kaipailevani noita vanhoja kotimaisiakin. Yksi Suomisen Olli minulla on hyllyssäni ja nyt tuo Mieheke, jonka eilen illalla sitten katsoin. Listallani olisi myös ainakin Vaimoke, Katupeilin takana, Syntipukki, Rakas lurjus, Kulkurin valssi, On lautalla pienoinen kahvila, Kaivopuiston kaunis Regina, Hilmanpäivät, Isän vanha ja uusi ja sitten kun vielä muistaisi, mikä leffa se oli (vai oliko juurikin tuo Isän vanha ja uusi?), joka paljolti tapahtui Helsingin saaristossa, josta ajelivat ainakin joku kerta Kulosaaren Kasinolle (vai Katajanokan? kun ei vaan voi muistaa enää!).

Kotimaiset elokuvat kuuluivat niinikään lapsuuteeni ja nuoruuteeni. Nimenomaan nuo vanhat ihastuttavasti ylinäytellyt suorastaan koomisen dramaattiset elokuvat – sitten 50-luvun ei ole motakaan kotimaista leffaa tehty, joista voisin sanoa tykänneeni; poikkeuksina Talvi- ja Jatkosodasta kertovat elokuvat kuten vaikkapa Hylätyt talot, autiot pihat ja Rukajärventie. Isäni kanssa lapsena ja nuorena katsoin vanhan kotimaisen jos toisenkin – Pekka Puupäät, Ryhmyt ja Romppaiset (mm. Jees ja just), Suomisen Ollit, kaikkikin edellisessä kappaleessa mainitut ja monen monta muuta tukkijätkää ja muuta Tauno Paloa ja Ansa Ikosta. Heinäpeltoromantiikkaa, pehtooreita ja väärinkäsityksiä.

Faijalla on laaja kokoelma ko. elokuvia – VHS:inä. Samoin kuin isoäidilläni niitä alkuun mainittuja. Minulla ei sellaista laitetta ole ollut kotonani sitten avioeron, joten ei niitä oikein faijalta auta lainata. Kun siis pakottava tarve nähdä jokin noista vanhoista leffoista iskee, ei se auta kuin tilata DVD (ei niitä BlueRayksi ole taidettu tehdä, ei niiden laatu riitä). Pakottavina tarpeina on hyllyyni jo ilmestynyt leffa jos toinenkin. Enimmäkseen noita ensinksi mainittuja jenkkiviihteen helmiä, sillä niitä saa hiukan kotimaisia helpommin, Amazonista. Viime aikoina olen suunnannut katsettani yhä enenevissä määrin noihin vanhoihin kotimaisiin maalaisromanttisiin hassuihin elokuviin.

Vaimoke perustuu Hilja Valtosen samannimiseen romaaniin. Mieheke on samaiselta kirjailijalta tilattu elokuvakäsikirjoitus, Vaimoke-elokuvan suosion innoittamana. Nuorna tyttönä, leffat nähtyäni kävelin vaihteeksi kirjastoon ja lainasin kaikki löytämäni Hilja Valtosen kepeät romanttiset kirjat, ainakin Vaimokkeen, sekä Nuoren opettajattaren varaventtiilin (joka suuresti ilahdutti minua, ahkeraa päiväkirjankirjoittajaa). Olen vähän sucker for old movies and books. Rakastan sitä viatonta kepeää huumoria jostain sieltä viime vuossadan alkupuoliskolta. Hilja Valtosia, vanhoja Anni Polvia, kirjoja kuten Kommelluksia kartanossa sun muita, joista olen aiemminkin kirjoitellut.

Viimeisin kirja, jonka juuri luin (ennen sitä novellia, jonka olen jo melkein loppuun lukenut), oli vanha brittikirja, Three Men in a Boat. Se oli monin paikoin oikeinkin hauska kirja, mutta minun ADD:ni oli koetuksella toisinaan, pitkällisten tarinointien kanssa.

Hilja Valtosia voisi lukea taas. Voisihan sitä lukea taas vaikka mitä. Raija Harjunkin tuotantoon (mm. Rakas kiukkupussi, joka jotenkin tupsahti mieleeni, kun yritin muistella elokuvan Rakas lurjus nimeä) uppouduin silloin lukioikäisenä – vähän tuoreempaa kotimaista viihdettä se. Maailmaassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa, etten yleensä – enää nykyään – lue samaa kirjaa kahta kertaa. En ehdi! Nytkin lukulistallani on monta kymmentä kirjaa (siis odottamassa, että tilaan ne Amazonista Kindleeni, sillä en minä niitä kirjastosta saa, siirryttyäni toistakymmentä vuotta sitten lukemaan lähes pelkästään englanninkielistä kirjallisuutta. Lähes. Onhan tässä viime vuosina tullut luettua hyllystä Veikko Huovisen elämäkertaakin – Huovisen tuotantoakin olen meinannut alkaa lukea. Se löytyisi kokonaisuudessaan isäni hyllystä.

Ja on tuossa kirjahyllyssäni Dan Brownien ja David Gibbinsien päällä neljä tuollaista ihastuttavaa vanhaa romskua, jotka löysin tämän talomme sivuvarastosta raivatessamme sinne kamoillemme tilaa. Tädin jäämistöä, jota ei kukaan perillisistä (tai se ainoa perillinen?) ollut arvostanut. Minä arvostin. Kävin kirjapinot läpi ja poimin sieltä maltillisesti (ensihätään) neljä kirjaa luettavakseni. Lisääkin siellä on, jos ja kun ehdin. Sitä luettavaa tässä maailmassa vaan on niin paljon! Valintoja, valintoja.

WP_20151004_001

Oho, mitenkäs tämä elokuvista kirjoihin kääntyi? Valtosesta kait. Viihdettä viihdettä. Ja vaikka tässä nyt noista leffoista aloitin, oikeasti luen monin verroin enemmän kuin katselen elokuvia. Monesti myös luen sen, mitä olen elokuvana nähnyt (jos pohjalla on oikea kirja, eikä kirjaa ole kirjoitettu leffan pohjalta). Kuten nyt vaikka tuo Vaimoke, joka jotenkin on tämän kaiken keskiössä.

Sinirusettiseura iloitsee. Piste.

Olen suomalainen

En pidä stereotypioinnista enkä yleistyksistä, mutta sitli harrastan niitä satunnaisesti itsekin – onhan se aika tehokas keino, kun pitää saada viesti perille. Paitsi silloin kun se ei ole. Lue: silloin kun sen lukija/kuulija ei itseään siitä tunnista ja siksi siitä suuttuu (olipa se sitten siksi ettei se osunut oikeaan tai siksi, että se osui liiankin lähelle). Ja sitten nämä tällaiset kuten tämä MTV3:n lista on minusta vaan hauskoja. Minusta on hauska katsoa, kuinka moni kohta osuu itsellenikin nappiin ja sitten voin nauraa omalle stereotyyppisyydelleni, niin uniikki ernu kuin minäkin haluaisin olla/kuvittelen olevani ;)

Kaikki ovat tottuneet siihen, ettei koulussa käyminen maksa. Voi jenkkiparkoja, kyllä niillä on kallista! – Juu ja ei. Kävin “peruskoulua korvaavaa” yksityiskoulua, jossa oli lukukausimaksu.

Vaivaantunut hiljaisuus esimerkiksi hississä naapurin kanssa on normaali olotila. – Onko se oikeasti vaivaantunut? Minusta suomalaiset osaa aika hyvin vaan olla hiljaa, vaivaantumatta.

Et itse asiassa ole ihan varma, oliko tuo naapurisi. Kuka niitä tuntee? Ei tämä ole mikään Pieni Talo Preerialla! – Joo ja ei. Minusta on ihan kiva tuntea naapureita, mutten minä kaikkien kanssa jaksa sosialisoida.

On erittäin ok olla puhumatta myös uusille tuttavuuksille. Jotka ovat ehkä naapureitasi. Joita et tunne… – Onhan se ok. Vaikka tuntisinkin. Tervehdin sentään kuitenkin.

Kaupassakaan ei puhuta ihan kenelle tahansa – korkeintaan kassahenkilölle, jos hänellekään. Jos et löydä heti etsimääsi yrität päästä mahdollisimman pitkälle kysymättä henkilökunnalta, niin tehdään vasta pakon edessä. – Joo ja ei. Minä puhelen tuntemattomille, jos siltä tuntuu. Kaupassa, bussipysäkillä, muuten vaan randomisti. Tytöistä etenkin nuorin sanoo aina: “Äiti, lopeta se tuntemattomille puhuminen, se on noloo!” Mutta tunnista itseni tuosta “etsin mieluummin pitkään ja hartaasti itse” ellei mulla ole kiire.

Vain ystäviä halataan ja vain rakkaita pusutellaan. – Saatan halata puolituttuakin, joskus jopa tuntematonta, riippuu tilanteesta. Kreikassa ja Espanjassa kaikki halaa ja poskisuukottaa ja se on ihan okei ja minusta oikein kivakin tapa.

Itsekseen hymyileminen on epäilyttävää. Vain pervot ja hullut hymyilevät ilman (näkyvää) syytä. – Teen tätä PALJON! Mulla on kaikenlaista omakivajeejeetä aina menossa :D

Voit edelleen käyttää samoja vaatteita, kuin 20 vuotta sitten (vaikka ne eivät enää mahtuisi sinulle kunnolla) – En. En todellakaan. Ai kamala, mitä kledjuja mä sillon käytin!

Mämmiä

Tässä kuvassa oleva ruoka on oikeasti herkullista. – Comme si, comme ca. Saatan syödä annoksen, kerran pääsiäisessä. On se ihan hyvää, silleen…

Kahvia on saatava aamulla, päivällä ja illalla. Kaksi kuppia. Tai kolme. – Aamu alkaa kahvilla. Ennne join sitä ihan kamalasti. Leikkauksen jälkeen piti leikata sitäkin. Muuten iskee paha vertigo.

On ihan normaalia, ettei yöllä ole pimeää kesäisin. – On. Kauniit valkoiset kesäyöt :)

On normaalia aloittaa t-paitakelit, kun lämpöasteita on 12. Esimerkiksi vappu on ihan hyvä aika kyykkiä piknikillä räntäsateessa. +20 astetta on shortsikeli, eikä -10 ole vielä edes kylmä. – No ei tod! Teepaita- ja shortsikelit alkaa noin 25 asteessa (tosin saatan olla ulkona sellaisissa vähemmässäkin astelukemassa, jos olen suorassa auringossa). Vappua vietän sisällä, jos ei ole oikeasti lämmin, eli melkein aina. -10 astetta on pirun kylmä.

Mökille hyttysten keskelle lähdetään mieluummin kuin etelänmatkalle. Minä menen nyt Savoon! – Etelänmatkassa on ikävä sointi. Mieluiten lähtisin Kreikkaan, Tinokselle. Etelään juu, muttei se sellai etelänmatka oo…

Kesällä jokainen viikonloppu kuluu festareilla. – Ei kulu.

Festareilla (1)

Teltassa voi ihan hyvin olla, vaikka sataisi. – Ei voi. Tai no, joo. Mut mieluummin ei.

On ihan normaalia, että kuusi kuukautta vuodesta on pimeää koko ajan. Aamu voi olla jo pitkällä, vaikka ulkona on pilkkopimeää… – Valitettavasti se on normaalia. Pääni ei siihen näytä tämän elämäni aikana tottuvan.

Palkka on pyhä asia. Sen määrää ei kysellä, eikä kerrota. Kellekään. – Ei se mulle niin tabu ole, mutta vähän…

Verot eivät ole pyhä asia. Verotiedot julkaistaan lehdessä, ja ne tulee lukea. Tarkkaan. Miten muuten voisi tietää, ketä kadehtia! – En lue. EVVK.

Siis mun on pakko saada asuntolainaa. Kaikilla muillakin on. – Ei oo.

Hammaslääkäriin pääsee maksutta alaikäisenä. Myöhemminkin pääsee halvalla – jos jaksaa odottaa kuusi kuukautta. – Joo, niin. Siksi siellä käydäänkin vain akuuteissa tilanteissa. Silloin kun perheen taloudellinen tilanne salli, kävin aina yksityisellä.

ravintola tallinkilla

Laivalla voi mennä vaikka ravintolaan. Tärkeämpää kuitenkin on mennä tax freehen! – Karkit! Isot M&M’s-pussit! Ja vähän juomatkin.

Jokainen on käynyt Tukholmassa ja Tallinnassa laivalla. Osa reissuista tosin on hämärtynyt muistoista liian innokkaan oluen nautiskelun vuoksi… – Silleesti niin. What happens in Tallinn, stays in Tallinn, they say.

Tunnet jonkun, joka hukkui juhannuksena. – En tunne.

Olet jonottanut ämpäriä. – En ole :D

Osaat sytyttää saunan pesän. – Tietty!!!

Olet nähnyt ja koskettanut lehmää. Maidon alkuperä ei todellakaan ole mikään mysteeri! – Sukulaisilla on lehmätila, juu. Esikoinen on jopa käynyt teepaidastaan lehmän sarvissa roikkumassa parin vanhana. Ei tarkoituksella ;)

Kun sanon “presidentti”, ajattelet joko “kahvi” tai “Kekkonen”. – Se oli silloin lapsena se, kun Kekkonen oli presidentin synonyymi. Sittemmin se on vähän laajentanut merkitystään ;)

Muistat edelleen jääkiekon MM-95-voiton. Suomi! Suomi! Suomi! – Muistan toki. Olin Lintsillä kesätöissä, enkä nähnyt ottelua, mutta vaxit oli Peacockissa kattomassa sitä ja ansiokkaasti pitivät ajan tasalla. Voi sitä humua, kun jotenkin ihan ilman niitä kännyköitäkin se voittotieto kiiri läpi Lintsin!

Tiedät, miltä terva tuoksuu. – Ehdottomasti!

Jokin näistä kuuluu kesääsi: Linnanmäki, Särkänniemi, Korkeasaari, risteily. – Kuului ne ennen, muttei enää.

Sanat “kesä” ja “makkara” liittyvät mielessäsi tiiviisti yhteen. Ja “mansikka” myös! – Joo ja ei. Makkara tuo mieleen HK:n Campingin, jota EN SYÖ.

mansikoita (1)

Kesä. Mansikat. Suomi. – Kyl. Suomalaiset mansikat on parhaita, sano kuka vaan mitä vaan.

Juhlit keskikesää polttamalla suuren määrän risuja tai rojua jonkun pellolla. – Joskus, joskus en.

Kukaan ei lue Seiskaa. Tai katso BB:tä. Sinäkään. Samalla kaikki tuntuvat mystisesti tietävän, mitä edellä mainituissa viimeksi tapahtui tai kerrottiin. – Se on salakavalaa kollektiivista tietoa ;)

Mitä kuuluu -kysymykseen voit vastata kahdella tavalla: vastaa “ihan hyvää” jos sinulle kuuluu oikeasti huonoa, ja valita vaikka säästä, jos sinulla menee hyvin. – Mä menen nykyään aina ihan hämilleni tuosta kysymyksestä, kun koitan ensin arvioida, haluaako toinen kuulla oikean vastauksen vai oliko se vaan sitä “small talkia” (suomalaisen small talkin extent: “mitä kuuluu?” “kaunis/kamala ilma tänään”). Ja sitten soperran jotain. Viime vuosina on kuulunut niin monenlaista, että “ihan hyvää” on tuntunut usein karmaisevalta valeelta. Niinpä olenkin usein päätynyt sanomaan jotain sellaista kuin “Ihan jees, olosuhteet huomioiden.” Useimmat eivät kysy, mitkä olosuhteet, mutta ne joita oikeasti kiinnostaa elämäni, siihen tarttuvat.

“Anteeksi” ja “mutta” ovat yleisimmät ilmaisut, joita käytät. Myös “no ei tämä mitään” ja “älä nyt” pääsevät usein suustasi. – No joo… Yritän päästä niistä eroon.

Karjalanpiirakat. Muunmaalainen ei vain voi ymmärtää, miten puuro ja leipä -yhdistelmänä voi toimia! – Karjalanpiirakat on niin best! Ja munavoi! Ehdottomasti munaVOI!

Saunassa (2)

Hiljaa. Minä juon nyt viinaa. – Sillon ois parempi kaikkien olla hiljaa joo. Muuten voi tulla vaikka riita.

On ihan normaalia ostaa 6-12 olutta vain itselleen. Hankkikaa omat juomanne! – En juo olutta, enkä saa noin monta siideriä/lonkeroakaan alas yhdessä illassa. Viini.

“Omat juomat” on muuten ihan normaali asia vaikkapa juhlakutsussa. – On se, vaikkei oikeastaan pitäis.

Jos joku ei juo, se on varmaan raskaana. Tai jotenkin muuten outo. – Ei niinkään. Elin minäkin juomatta yli kymmenen ensimmäistä aikuisvuottani. No, outona mua pidettiinkin, mutta mä oon ehkä outo juodessanikin.

On ihan normaalia sahata jäisen järven jäähän reikä ja mennä sitten lillumaan siihen. – Totta kai. En mä tosin siinä lillu, enää etenkään (mua ei enää avantoon saa!).

On ihan normaalia, että kahdeksan kuukautta vuodesta ihminen pukee ylleen neljä paitaa päällekkäin. – Ei ole. EI OLE!!!

Bussissa ei voi istua kenenkään viereen, jos yksittäispaikkoja on vielä tarjolla. Parasta on, jos onnistuu blokkaamaan myöhemmät bussiin tulijat vierestään vaikkapa laukulla. – En blokkaa, mutta juu, etsin minäkin mieluiten sen yksinäisen nurkan.

Säästä voi aina puhua. Sää voi olla liian märkä, liian kuiva, liian kylmä tai liian kuuma. Sää voi harvoin olla sopiva. – Se voi olla vaikka mitä. Siitä saa aina aihetta juttuun. Teininä mulla ja kaverillani oli tapana käydä tällainen kovasti älykäs keskustelu: “Kaunis ilma tänään.” “Juu, mutta kauniimpi huomenna.” kun kiinnostus ympärillä olevien juttuihin oli kymppi.

Tunteista ei voi puhua. Hävettää. – VOIPAS. EI HÄVETÄ! Sitten joskus mietin jälkeenpäin, kuinka vaivautuneeksi mahdoin sen toisen saada…

Bussi/lentokone/metro/mikä tahansa kulkuväline lähteevarmasti aikataulusta edellä, kun a) menee lähtöpaikalle/oviaukolle jonottomaan ainakin 15 minuuttia ennen lähtöä b) tunkee sisälle (mieluiten ensimmäisenä) heti, kun se vain on mahdollista. Viis siitä, onko edellinen satsi matkustajia vielä ehtinyt poistua vai ei. – En ryysää. Vihaan sitä, kun jengi ryysää.

Se, että menet kuumaan huoneeseen alastomien miesten kanssa ja he hakkaavat sinua oksilla, on mielestäsi rentouttavaa ja terveellistä. – Vihta <3