Luokaton ongelma

Suomessa uskotaan yhä luokattomaan yhteiskuntaan. Uskotaan tasavertaisuuteen – ei vain ihmisyydessä vaan myös mahdollisuuksissa. Kaikilla on samat mahdollisuudet terveydenhuoltoon, lasten päivähoitoon, kouluun ja jatkokoulutukseen. Kuulostaahan se kauniilta, ylväältä, humaanilta. Kaikilla suunnilleen samantasoiset tulot, samat verovaroin kustannetut palvelut, yksi yhtenäinen kansakunta, jossa kenenkään ei tarvitse kadehtia naapuria, sillä kaikilla on asiat yhtä hyvin. Humanistinen idealisti olen minäkin, kuulostaahan tämä aivan mahtavalta!

Kuinka kummassa tässä sitten kävi näin? Olemmekin ehkä kateellisin kansa maan päällä. Jokainen kyttää naapuriaan, ettei hänellä vaan olisi jotain enemmän kuin minulla. Jokainen uskoo olevansa “sen arvoinen”, oli se sitten bemari tai lomamatka Hawaiille. Jokainen uskoo ansaitsevansa saman. Olenhan suomalainen. Me suomalaiset olemme tasavertaisia, tasa-arvoisia ja muutenkin samaan oikeutettuja, kaikki. Jos ei muuta, niin ainakin sossun pitäisi maksaa minulle auto, sillä niinhän kaikilla muillakin on. Ei ehkä bemaria, kyllä minulle Volvokin kelpaa.

Kuinka kummaassa tässä sitten kävi näin? Valtion pohjaton kassa ei olekaan pohjaton? Verorahat ei riitäkään kaikkeen mitä pitäisi niillä kustantaa. Pitää keksiä uusia veroja. Makeis- ja sokerivero! Miten hieno idea maassa, jossa karkkia kuluu! Harmi vaan, että EU päätti, ettei se käy. Niinpä se sitten puretaan. Vuoden 2017 alusta. Koska en oikeasti ole poliitikko, enkä ekonomisti enkä edes yritysjohtaja, en oikeasti ymmärrä, miten sellaisen asian purkamiseen menee yli vuosi. Sivujuonne, eikä minua sinänsä kiinnosta, kun en niitä juuri kuluta (eikä minua kovin haittaa sekään, että lapseni joutuvat maksamaan korkeamman hinnan siitä, jos ostelevat karkkia ja limsaa kuukausirahoistaan).

Ottamatta kantaa asioihin, joista en oikeasti mitään tiedä – siihen siis, mihin verovaramme todellisuudessa uppoavat, menevätkö oikeasti kohteisiinsa, vai päätyykö niistä kohtuuton osa esim. ylikalliisiin tietoteknisiin ja rakennushankkeisiin? – sanon jälleen. Tämä rakenne ei vain toimi. On aika romuttaa ajatus siitä, että kaikki voivat olla samalla viivalla, että tuloerot pitää tasoittaa ja jokaiselle tarjota (vain) samat palvelut kuin kaikille muillekin. Sitä muuten kutsutaan kommunismiksi. Kaikille sama tulo, äiti-valtio hoitaa palvelut. Kommunismi toimii ydinperheessä niin kauan kuin vanhemmat ovat lasten ainoat elättäjät. Mutta kun yksi menee töihin ja saakin enempi palkkaa, ei sitä jaeta sisaruksille, eikä vanhemmat peri siitä veroa (vuokraa kenties). Se on tuon yhden tuloa.

Suomalaisetkin irtisanoutuvat kyllä kommunismista sankoin joukoin. Siitä huolimatta vallalla on kovasti sosialistinen ja vasemmistolainen – ihan huomaamattakin kommunismiin kallellaan oleva – näkemys siitä, miten asioiden pitäisi olla. Vasemmisto pitää pahana yksityistä terveydenhuoltoa ja sitä, että työssä käyvillä on työteveyshuollon kautta osin mahdolisuudet parempaan hoitoon kuin ei-työssäkäyvillä tai edes toisilla työläisillä, sillä työterveyssopimuksissakin on eroja. Näin yhden esimerkin heittääkseni. Kansalle opetetaan ministeritasolta alkaen, että on väärin, jos jollakin on (ansionsa mukaan) enemmän kuin muilla. Ei ihme, että kateus iskee.

Sillä paradoksaalista kyllä, koko hieno suomalainen luokattoman ja tasa-arvoisen yhteiskunnan idea on kääntynyt itseään vastaan. Meillä on tasapuolisella koulutuksella ja ilmaisella jatkokoulutuksella pyritty takaamaan kenelle tahasna, lähtötilanteeseen katsomatta yhtäläiset mahdollisuudet kouluttautua ja menestyä. Kuitenkaan täällä ei saisi menestyä, sillä kaikki eivät voi menestyä. Sanotaan, ettei Suomessa työllä voi rikastua. Ei voi ei, sillä silloinhan ei kaikki olisikaan enää tasa-arvoisia kansalaisia. Tuloerot kavennetaan – tai pyritään kaventamaan – keinotekoisesti määrittämällä minimipalkka ja verottamalla keskiluokka (jota ei siis ole olemassa oikeasti) työväenluokan kanssa samalle nettotulotasolle.

Luokattomuus ei toimi. Se synnyttää ahneutta siellä, missä voidaan ahnehtia. Se synnyttää kateutta, siellä missä voidaan kadehtia. Se synnyttää ongelmia yhteiskuntarakenteessa. Se synnyttää ongelmia markkinataloudessa.

Suomessa kehotetaan jatkuvasti suosimaan suomalaista, jotta suomalaisten työpaikat säilyvät. En suosi, sillä tukisin sillä kieroutunutta tilannetta. On vähintään järjenvastaista, että voin ostaa samanlaisen vaikkapa Saksassa valmistetutn ja tänne tuotetun tuotteen puolta halvemmalla kuin naapuripitäjässä valmistetun. Tämä yritetään myydä kansalle korkealla kotimaisella laadulla. Katin kontit! Suomalainen laatu on myytti. Kyllähän täällä osataan tehdä laadukastakin, mutta osataan myös tehdä roskaa halvalla. Myös muualla maailmassa on samat taidot. Laatu ei selitä kotimaisen korkeita hintoja.

Suomalaisessa markkinamentaliteetissa ei tuotteen hintaa määrää kysyntä ja tarjonta, kuten kuuluisi, vaan työvoiman hinta. Työnantajilla ei ole mahdollisuutta rukata palkkoja yrityksen tuoton mukaan, vaan kaikille maksetaan vähintään minimipalkka ja kaikenlaiset (palveluvuosi)lisät, koska AY-liike ja TES niin määrää. Siksi on halvempaa irtisanoa 120 vanhaa tekijää ja ottaa sitten “uusiin muuttuneisiin tehtäviin” nuorta väkeä suoraan koulunpenkiltä. Samaan aikaan yrityksen johto nostaa huikeita osinkoja. Miksi? No siksi, että jos nostavat (vain) huikeita palkkoja, verottaja vie niin paljon, ettei siitä kamalan paljon enempää käteen jää kuin sille tuotantolinjan duunarillekaan, jonka palkan on AY-liike hilannut pilviin joskus 80-luvulla. Lakko!!

Minä en todellakaan ihannoi “amerikanmalliakaan”, en ihannoi suoranaista kapitalismia. Se, mitä en idealismissani ymmärrä, on miksei sellainen kultainen keskitie voisi toimia. Sellainen, missä palkat määräytyvät yrityksen tuottavuuden mukaan, missä peruspalvelut taataan kaikille, joiden palkka on alle tietyn raja-arvon (lasten lukumäärä huomioituna). Sellainen, missä verotuksella ei yritetä puskea kaikkia tuon rajan alapuolelle, vaan keskiluokalle jää vähän enemmän rahaa käteen, mistä hyvästä he voivat maksaa palveluistaan – terveys- ja päivähoitopalveluista, lastensa koulusta jne. Sellainen, missä julkisen puolen palvelut ja yksityisten tuottamat elävät rinnakkain. Sellainen, missä kouluttautuminen – näiden meidän koulutusmahdollisuuksien hyödyntäminen – oikeasti kannattaa ja palkitsee.

Nythän täältä pakenee ulkomaille kaikki kynnelle kykenevät. Moni hyvä veronmaksaja, lähtee paremman elämän, paremman osaamisen arvostuksen perässä ulkomaille. Nalle Wahlroosille haistatellaan sosiaalisessa mediassa, kun helvetti kehtaskin karata täältä, eikä maksa enää veroja ja silti sillä on otsaa vieläkin selittää, miten täällä pitäisi asiat tehdä! Oletteko valittajat miettineet niin päin, että Wahlrooskin verorahoineen olisi täällä nyt, jos täällä saisi olla rikas? Meillä voisi olla montakin hyvää veronmaksajaa rikkaissa, jos ei heitä yritettäisi kaikin keinoin vetää samalle viivalle duunariväestön kanssa.

Suomessa on lähes rikollista olla rikas. Ehkä senkin vuoksi, että kuten sanottua, ihan työtä tekemällä se harvoin onnistuu. Pahinta rikollisuutta on periä omaisuutta! Siihenhän et ole itse nostanut tikkua tikun päälle! Meillä siitäkin ilosta peritään perintövero. Moni perillinen joutuu omaisuutensa myymään – kotitalonsa, vanhempiensa perustaman yrityksen jne. – jotta saa verot maksettua. Se on kerran verotettua tuloa! Se on perheen omaisuutta! Ei siihen pitäisi Valtion enää puuttua mitenkään! Valtio perii kiinteistö- ym. verot siitä jatkossakin joka tapauksessa. Ruotsissakin on jo ymmärretty, että mikä perheessä on, perheeseen kuuluu, eikä siitä pidä verottaa.

Meillä kun on rikollista olla rikas, tai edes varakas, tai edes hyvätuloinen. Tai siis, jokaisenhan täällä pitäisi olla hyvätuloinen. Mitä se sellaianen hyvätuloisuus on, jos kaikilla on sama tulotaso? Se on vain tuloisuutta enää. Se rahamäärä, jolla toimeen tullaan. Nipinnapin.

Ei, luokaton yhteiskunta ei toimi. Se on suorastaan luokaton monella tapaa. Vaikeahan sitä on näin jälkikäteen murtaa, kun se on jo kerran näin pitkälle toteutettu. Se murtuu luontaisesti sen minkä se voi, sillä ihmisillä on luontainen taipumus pyrkiä menestymään. Osa lähtee ulkomaille, osa pyristelee sen minkä voi. On mielenkiintoista nähdä, mitä tästä yhteiskunnasta tulee. Millaiseen maailmaan omat teinit tässä kasvatan. Millaisen Suomen he meiltä perivät (sikäli kuin tänne jäävät – jokaisella heistä on jo ulkomaillemuuttosuunnitelmia).

Valo, jota tunnelin päässä näin vielä jokin tovi sitten, on taas sammumassa. Hallituksen toimet tuntuvat pimeässä haromiselta – ei siksi, että pyörsivät lisienleikkauspäätöksiään ja vaihtoivat ne lomarahaleikkauksiksi jotka minuakin koskevat. Vaan siksi, etten usko tämän nappikaupan lopulta muuttavan ja auttavan mitään ja se päättäväisyys ja johtajuus, jota hetken luulin näkeväni, taisi sittenkin olla vain harhaa.

Puhutaan kahdesta asiasta, julkisen sektorin kuluista ja yritysten kilpailukyvystä. Rehellisesti sanoen en usko kummankaan muuttuvan miksikään ilman radikaalia yhteiskuntarakenteen muutosta, eikä tälläkään hallituksella tunnu olevan visiota ja/tai uskallusta toteuttaa sitä. Sen sijaan sörkitään vähän jotain, jotta nyt jotain tehdään. Ja ei, älä älähdä vielä. En valittanut muutoksista. Sanoin vain, etten ole laisinkaan varma niiden tehosta tai edes siitä, onko ne askel oikeaan suuntaan. Siihen, että ihmiset työllistyisivät. Siihen, että tämä suomalainen yhteiskunta nousisi taas raiteille.

Pitkä perjantai

Joskus viikkoja sitten kuvittelin tekeväni etätyöpäivän sinä perjantaina – eilen – kun pari ystävääni oli tulossa meille, jo neljän aikaan. Jotain jäi loksahtamatta kohdilleen aivoissani, kun selvisikin, että minulla onkin yksityisopetuspäivä toimistolla, enkä näin ollen ehkä ihan neljältä himassa olisikaan.

Aamulla tuli kiire. Kuinkas muutenkaan. Nousin kyllä jopa heti kellon soitua – olinhan ollut hereillä jo puoli kuudesta muutenkin, työasioita miettien. Vietin varmaan suihkussa liian paljon aikaa. Tai ehkä se aika hukkui cappucinojen tekemiseen ja koirien ruokien valmiiksi laittamiseen. Niin tai näin, yhtäkkiä huomasin, että minulla oli enää kymmenen minuuttia aikaa lähtöön, ja olin vain puoliksi pukenut, ja meikit ja hiuksetkin piti vielä laittaa. Ja viedä esikoiselle aamulääkkensä. Ja pakata läppäri ja iPad reppuun. Ja etsiä jostain pyykissä olleet housut.

Ravasin ensimmäiseksi alakertaan etsimään farkkujani narulta. Lapoin samalla kaiken muunkin puhtaan pyykin koriin ja manasin mielessäni, kun ei niitä farkkuja löytynyt. Olin jo varma, että joku teineistämme oli päättänyt niitä lainata, ilman lupaa tietty, mutta löytyihän ne sentään, korin pohjalta, kun yläkerrassa kippasin pyykkivuoren sohvalle. Olin ottanut ne narulta aiemmin, jotta siihen mahtui uutta märkää kuivumaan. Meikit huitasen naamaani kahdessa minuutissa – niin eilenkin – en ole mikään supermeikkaaja ja parhaiten viihdyn ilman, mutta antaahan se vähän huolitellumman vaikutelman, kun on asiakkaiden kanssa tekemisissä. Jopa minun pikameikkini.

Kipaisin yläkertaan viemään sen lääkkeen, aika lähteä. Vedin uudet nahkatennarini jalkaan ja muistin, että sen nauhoissa oli vähän säätämistä. Siihen nyt ei ollut aikaa, joten väkersin ne jotenkin, solmiakseni ne sitten duunissa paremmin. Heitin krokotiilinleuat hiuksiini, sovittelin nahkarotsia neuleen päälle ja totesin, etten taida tarvita takkia. En ainakaan, koska neule on niin paksu, että rotsi tuntuu lähinnä makkarankuorelta. Eikä siellä kylmä ollutkaan, neule riitti oikein hyvin.

Hain reppuni makkarista ja juoksin ovesta ulos, noin kolme minuuttia aikataulustani myöhässä. Pihalla huomasin lähteneeni ilman kännykkääni, joten palasin vielä sitäkin hakemaan, takaisin kaappiin laittamani nahkatakin taskusta. Lähdin kulkemaan dösäpysäkkiä kohti silleen suht rivakasti. Sieltä sun täältä tuli pari muutakin, kiire askelissaan. Nainen edelläni pisti juoksuksi. Katsoin parhaaksi seurata esimerkkiä. Onneksi oli jalassa ne tennarit eikä buutsit kuten torstaina; niillä ei (olisi) juostu (ja myöhästyinkin bussista). Selvisin kuin selvisinkin ajoissa pysäkille, hikisenä ja keuhkoihin sattuen. Olin sitten oman aamukortisonini unohtanut ottaa.

Bussissa irrotin krokotiilinleuat hiuksistani, kaivoin käsilaukusta hiuslenksun ja aloin letittää. Letille olin hiukseni alunperinkin halunnut, muttei ollut himassa aikaa. Neule oli pakko ottaa päältä pois, lopulta, niin kuuma minun oli. Avasin kännykkäni. Oli “anonyymeistä arkiaamun vihaajista, huomenta” -fb-statuspäivityksen aika. Jotain sitten sen jälkeen lueskelin loppumatkan, selasin vissiin Hesarin otsikot ja siirryin jatkamaan “Three men in a boat” -kirjan lukemista (kännykän Kindlestä tietty).

Opetuspäivä sujui siinä omalla painollaan, ja puoli neljän aikaan oltiin valmiita. “Odota vielä hetki, Elina todistaa sun tulostuksen,” sanoin asiakkaalleni, pyöräytin silmiäni ja korjasin: “Siis tulostaa sun todustuksen. Perjantai-iltapäivä on jo pitkällä…” Asiakas nauroi. “Kiva etten ole ainoa, jolla menee jo asiat sekaisin!” Päivä oli kieltämättä aika intensiivinen, paljon asiaa. Asiakas sai todistuksensa ja toivoteltiin hyvät viikonloput. Meinasin jo pakata läppärini reppuun, kun muistin että tunnit tarttis vissiin kirjata ja timesheet submitata. Kone telakkaan ja auki, tunteja kirjaamaan. Vilkaisin naamakirjankin ekaa kertaa sitten bussimatkan. Ystävältä oli päivän aikana tullut suruviesti. My heart reached out to her.

Ja sitten tuli viesti toiselta ystävältäni, viis vaille neljä: “En ihan ehdi neljäksi, lähden juuri [jne.]” Vilasin sitä kelloa ja suustani pääsi varsin äänekäs kirosana. “Sori,” kuiskasin duunikavereille hiljaa, muistettuani, että toinen heistä oli vielä telcossa siinä avokonttorissa. Minulle tuli kiire. Vastasin ystäville, etten minäkään kyllä ihan neljäksi ehdi, olen himassa puoli viiden aikaan, tytöt päästää sisään. Pakkasin kamani ja lähdin kohti Rautatientoria. Kelasin mielessäni, etten todellakaan olisi dösällä himassa ennen viittä, joten hyppäsin taksiin.

Yritin soittaa esikoiselle, mutta hänen puhelimensa taas vain rätisi ja mykistyi. Yritin soittaa tosikoiselle, joka ei tietenkään kännykkäänsä vastannut. Laitoin esikoiselle viestin Whatsappissa, että menee alakertaan, soitan Batphoneen (mun henkilökohtainen liittymäni, joka on elossa ja ladatussa kännykässä ihan sitä varten että on joku ei-henkilökohtainen puhelin himassa, varalla). “Miks?” kysyi teini, jota ei olis huvittanut tallustaa alakertaan kesken Salkkarien katsomisen. Pyöritin jälleen silmiäni, ja vastasin: “Koska en jaksa naputella asiaani.”

Tytär vastasi Batphoneen ja selvitin hälle tilanteen. Käskin päästää ystävät sisään. “Siis ketkä on tulossa?” Kerroin nimet ja “Sen toisen sä ainakin muistat” “Joo” “Sen toisenkin sä tunsit ainakin sellasena polvenkorkusena”. Suorastaan kuulin tyttären vuorostaan pyörittävän silmiään. Lupasi sanoa siskolleen, että päästää vieraat sisään, itse hän aikoi palata huoneeseensa Salkkarien pariin. Ja sitten sain kuulla, kuinka hupaisan kohtauksen olin onnistunut keskeyttämään. Lopetettiin puhelu ja huokaisin, niinkuin vain teinien vanhemmat osaa huokaista, “Teinit…” Taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia, eikä se tällä kertaa jostain syystä ärsyttänyt, joten höpistiin sitten lastekasvatuksesta ja teineistä loppumatka.

Pääsin himaan, missä minut tyttärien lisäksi toivottivat – keskeltä harvinaisen nolosti sotkuisen olohuoneen – tervetulleeksi kotiin myös nuo kaksi ystävääni, jotka jo olivat ehtineet päästä jutun alkuun minua odotellessaan. Ystäviä siis keskenäänkin, oltiin aikoinaan puisto- ja kerhoäitejä yhtaikaa. Nyt on kaikilla meillä lapset jo niin isoja, että pyörryttää! Keräsin pyykit sohvalta koriin ja nakkasin korin makkariin. Keräsin filtit ja tyynyt lattialta sohvalle vähän siistimmäksi keoksi. Yritin unohtaa, että kahvipöytäkin oli täynnä kaukosäätimiä ja dvd/blueray-koteloita ja kynttilät sikin sokin. Laitoin ystävilleni kahvit – kahvipullaahan en ollut kaiken keskellä muistanut ostaa saati leipoa. Nolotti. Itse korkkasin tuliaisiksi saamani punkkupullon – autoilevat ystäväni eivät viiniä huolineet.

Kaikesta huolimatta meillä oli oikein mukavat pari tuntia siinä. Aika lensi siivillä, kun kaikki puhui yhteen ääneen. Juttua riitti, olisi riittänyt pitemmäksikin aikaa. Sovittiin, että seuraavat treffit on sitten toisen heistä luona, kun ystäväni lähtivät hakemaan lapsia harrastuksista, tekemään ruokaa ja sen sellaista äitipuuhaa. Mieskin oli siinä jo tullut himaan sisäpaisti kainalossa ja viritteli grilliä ystävieni lähtiessä. Pari tuntia myöhemmin syötiin grillattua sisäpaistia ja salaattia, punaviini kyytipoikana. Se meidän “gay DJ” (lue: ihan vaan Youtube Apple TV:stä) soitteli taustalla Morcheebaa, kynttilät paloi pyödällä. Romanttinen illallinen.

TGIF, ajattelin ties monennen kerran päivän aikana.

WP_20150925_007_edited

Vaikka eilen oli pitkä perjantai, tänään ei ole lankalauantai. Aurinkoiselta päivä kyllä näyttää ja suunnitellaan ulkoilua. Jonnekin muualle kuin Nuuksioon.

Ruuhkaa Nuuksiossa

“Let’s go out somewhere today,” ehdotti mies aamulla. “Ok, where you wanna go?” kysyin. Ulkoilu yleensä sopii minulle – mieluummin lähden jonnekin dalsimaan yhdessä kuin kökitään himassa ja sitten käyn yksinäni heittämässä pitkähkön koiralenkin. “Get yourself ready, we’re going to Nuuksio,” komensi mies ainokaista kotona ollutta teiniä; kaksi kolmesta oli mummillaan isänsä kanssa. Teini nurisi ja rutisi, mutta teki  kuten käskettiin. Pakattiin eväät reppuun – eilisen sushin jämiä, makkaraa, koiranherkkuja, muutama Oreo ja vesipullot ihmisille ja koirille – ja huristettiin Nuuksioon.

Ensimmäinen etappi oli luontopolun pää jossain siinä matkalla kohti Nuuksion varsinaisia ulkoilualueita. Kuljettiin vähän matkaa polkua pitkin, mentiin off-trail, kiivettiin kukkulalle ja käytiin katselemassa pientä suolampea. Koirat sai puolukkatahroja koipiinsa pomppiessaan mättäillä puolukan- ja mustikanvarpujen seassa. Aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta, ajomatkan rankkasateesta ei ollut enää jälkeäkään. Sateenkaartakaan ei nähty.

Jatkettiin matkaamme kohti Kattilaa. Pari kilsaa ennen meidät pysäytti joku park ranger, käski kääntyä takaisin. Parkkipaikka kuulemma liian täynnä autoja, ei enää mahdu ja siellä ei ole tilaa kääntyäkään. Teini takapenkiltä mumisi: “This is a sign that you shouldn’t have dragged me with here with you!” En ole eläissäni nähnyt Nuuksiota niin täynnä autoja. Kaikkialla. Kaikki parkkialueet tupaten täynnä, ihmisiä kuhisi kuin muurahaisia minne tahansa katsoikin. Käännyttiin Haukkalammelle; vakaasti uskoin, että sieltä löytyy parkkipaikka. AINA on löytynyt. “Yeah, but then the nuotipaikka will still be packed…” marisi mies. “Fine, ok, but let’s at least walk and see,” sanoin.

Haukkalammelta löytyi parkkipaikka juuri sieltä lähimmältä parkkialueelta, mistä paikka on löytynyt aina ennenkin. Siinä vieressä oli pari maijaa ja meitä vastaan tuli poliisi, kun käveltiin kohti ulkoilumajaa. Ohitettiin poliisien mönkkäri, jolla olivat tuoneet paikalle moottoroidun kumiveneen, jota toinen poliisi paraikaa ohjaili kohti ulkoilumajan rantaa. Alkoi ripottaa vettä. Sateen yltyessä jäätiin joksikin aikaa värjöttelemään ulkoilumajan räystään alle. “They’re looking for that missing girl – or woman – here. Her cell phone was last tracked to this place,” mies selitti. Muistin lukeneeni siitä. Toinen poliiseista tuli parkkikselta hihnassa malttamattomana riuhtoneen ruumiskoiran kanssa.

Poliisit hörppäsivät kahvit, me jatkettiin matkaa sateen ripotellessa, ja Meggien kinutessa moikkaamaan poliisikoiraa. Ei, ei päästetty ;) Siitä on ollut pari tovia, kun viimeksi olin tuolla Haukkalammella ja muistin sitten siinä sateessa väärin, että siinä pienessä saaressa olisi nuotiopaikka. Käveltiin saareen ja käännyttiin samantien takaisin, kun muistini palasi pätkittäin. Mies olisi ollut valmis palaamaan autolle, tulemaan himaan, mutta minä en sellaista ottanut kuuleviin korviini. “We came here for an outing. It’s becoming a nouting. I want an outing. Come on!” Johdatin miehen ja teinin ja koirat padon ohi ja ylös jyrkkää mäkeä, notskipaikalle.

“See. It’s impossible to grill any sausages there, there’s no space,” miehen ulkoilufiilis taisi jo olla tiessään. Pyörittiin siinä hetki, kuvailin peilityyntä lampea ja huokaisin: “Ok, let’s walk to that other one, I didn’t see too much traffic on that trail.” Palattiin risteykseen, ja käveltiin toiselle nuotiopaikalle. Sade oli kutakuinkin jo lakannut, aurinko pilkisteli pilvien lomasta. Silläkin nuotiopaikalla oli väkeä, muttei ihan niin paljon. Laskin repun selästäni ja kuvailin jälleen vähän. Melkin meinattiin istua siihen notskille, kun huomasin, että hivenen kauempana olleesta katoksesta oli väki kaikonnut melkein kokonaan, joten mentiin sinne.

Kaivoin esiin sushit, makkarat ja koirien herkut. Napsittiin teinin kanssa sushia samalla kun mies paistoi makkaroita. Poliisivene surrasi siihen lahdenpoukamaan, koira kokassaan. Pienlentokone oli pörrännyt taivaalla vähän aiemmin, lähtiessämme kuulimme helikopterin säksätyksen. “They might search here for days, and the girl may not even be here!” Jep. Toivottavasti tyttö löytyy. “A pretty grim job that is, searching for a girl’s body,” tuumasin. Pohdittiin erilaisia skenaarioita, mitä tytölle oli voinut käydä. Onhan noita vaihtoehtoja.

Ajeltiin kotia kohti, ulkoilusta väsyneinä, minä ainakin vähän viluisenakin. Koirat lepäilivät reporankoina. Kännykkäni soi. “Missä sä oot?” kysyi tosikoinen, ärsytys äänestä kuultaen. “Autossa.” Missä [siskopuoli] on?” “Autossa” “Missä [isäpuoli] on?” “Autossa.” Minua nauratti jo, samoin teiniä takapenkillä. “Missä koirat on?” “No täällä autossa! Ollaan oltu ulkoilemassa.” “Me ollaan täällä oven takana,” selvitti kimmastunut tosikoinen. “Eikä teillä ole avaimia,” jatkoin, sillä juuri viisi minuuttia aiemmin oli mielessäni käväissyt häivähdys ajatuksesta, ettei tytöt ehkä tajunneet ottaa avaimia mukaan. Ehkä nyt jo oppivat?

En tiedä muista, mutta minä nautin ulkoilusta sateesta ja poliisioperaatiosta huolimatta, ja paistoihan se aurinkokin välillä. Luonnonrauhaa väkijoukoistakin huolimatta.

PhototasticCollage-2015-09-20-20-14-09

Yhtä hiiltä ja sillee

Aika on ajanut AY-liikkeen ohi. On aika miettiä työelämää toisella tavoin. Itse olen ollut ERTOn jäsen muutaman vuoden ajan, työskennellessäni työnantajalla, jolla oli vaikeuksia pitää kiinni edes lain vaatimista työntekijöiden oikeuksista. Ei meillä TESiä ollut, ja liitosta hain lähinnä lakimiesapua, jotta sain mm. oikeuden käydä raskausneuvolassa työaikana ilman ansionmenetystä, kuten lain mukaan on oikein.

Oma näkemykseni työnantajista lienee aika vinoutunut, oltuani tässä konsultointibisneksessä koko työikäni. Tuota ekaa työnantajaa lukuunottamatta työpaikoissani on vallinnut yhdessä tekemisen kulttuuri ja työnantaja on paljolti kuunnellut työntekijää ja panostanut siihen, että työntekijöillä on hyvä olla (ja kun se edellisessä muuttui, nostin kytkintä). Niin olisi oikein. Työnantajan tulisi ymmärtää, että lojaalius ja työn tekemisen motivaatio tulee siitä, että työnantaja aidosti välittää hyvinvoinnista ja pitää huolen, että työntekijöiden asiat ovat hyvin. Vastavuoroisesti työntekijät sitten ovat valmiita joustamaan vaikeissa tilanteissa ja ymmärtävät myös työnantajan näkökulmaa tilanteissa, joissa asiat ei voi mennä oman mielen mukaan. Minun työnantajani on sanonut pyrkivänsä rakentamaan yritystä, jossa itsekin haluaisi työskennellä työntekijänä (ja molemmat omistajat toki myös työskentelevät). Hatunnosto.

Isoäitini minulle kertoi tarinan, ihan siis tositarinan, tässä tänä kesänä, kun viimeisen kerran vietin päivän hänen kanssaan kahden, jutellen. Isoäiitini isällä oli kumiliike ja autoliike Viipurissa ennen sotia, sodan jälkeen muistaakseni vain kumiliike Helsingissä. Eräänä aamuna hänen myymäläesimiehensä (tai mikä sen vastuuhenkilön nimitys olikaan silloin) löytyi myymälästä kuolleena. Hän oli tehnyt itsemurhan, ja jättämässään viestissä kertoi syyksi, että oli kavaltanut firman rahoja niin paljon, ettei enää selviäisi siitä mitenkään ja päättänyt ottaa henkensä ennen kuin asia oli edes tullut ilmi. Firma oli konkurssin partaalla, koska kassavarat oli viety ja käytetty. Konkurssia se ei kuitenkaan tehnyt, sillä kaikki työntekijät, sitä tiukimmilla elänyttä pienten lasten sotaleskiäitiä myöti, ilmoittivat osallistuvansa talkoisiin jotta firma pysyy pystyssä. Palkan alennus väliaikaisesti, sitähän se tarkoitti, sillä yritys ei juuri palkkaa kyennyt hetkeen maksamaan. Yhdessä he saivat firman takaisin jaloilleen ja kumiliike menestyi vielä pitkään – sitä en muista, miksi se lopulta lopetettiin, vai myytiinkö se jonnekin. Perheessä se ei kuitenkaan ole enää ollut aikoihin, ei koko minun elinaikanani ainakaan.

Tätä yhdessä tekemisen meininkiä peräänkuuluttaa nyt Sipilä. Siitä puhui myös evakko-isoäitini ja siksi tuon tarinan minulle kertoi. Isoäitini eli 90-vuotiaaksi. Hän näki sodan, menetti siinä kotinsa, eli pulavuodet, näki maan kasvun, seurasi ay-liikkeen nousua, kärsi siitä ettei jo maksettuja eläkkeitä maksettukaan eläkeläisille vaan rahat menivät ay-liikkeen aikaansaaman liian kalliin työvoiman ylläpitoon ja sen lieveilmiöihin. On aika tämän yhteiskuntamme rakenteen muuttua ja ennen kaikkea ihmisten minäkeskeisen asenteen muuttua jälleen yhteen hiileen puhaltamiseksi. Nopeasti on unohtunut kansan kollektiivisesta muistista, miten vaikeasta tilanteesta noustaan. Hienosti on vasemmisto propagandansa levittänyt ja vaikka asumme entisen kommunistivallan naapurissa ja päivittelemme sitä millaista siellä on, on suomalaisten yleinen asenne oikeistolaisuutta kohtaan silti negatiivinen. Joko se nyt viimein menisi jakeluun, ettei tasapäinen sosialismi onnistu?

Päälle supisuomalainen kateus. Rikkaitahan ei saisi ollakaan, kun ei kerta kaikki voi olla. Rikkailta vaaditaan osallistumista yhteiskunnan talkoisiin (vaikka he jo maksavat tässä maassa enemmän veroa kuin työväestö tienaa), ja kun joku vaikkapa tarjoaa tyhjillään olevaa taloaan pakolaisille, ei sekään kelpaa. Liian hienoa, joku voi vaikka tulla kateelliseksi, kun kaikki ei sinne mahdu kuitenkaan. Rikkaiden ainoa oikea osallistuminen lieneisi koko omaisuutensa luovuttaminen valtiolle, jottei kukaan yksityishenkilö vaan hyötyisi siitä vaan varat otettaisiin kollektiiviseen käyttöön (lue: yksi hyvävelikauppa saadaan taas rahoitettua – en todellakaan usko Suomen hallinnon korruptoitumattomuuteen). Ensi kertaa pitkään aikaan olen näkevinäni valon pilkahduksen Suomen politiikassa, kun meillä on Presidentti, joka puhuu fiksuja ja pääministeri, joka puhuu kansalle telkkarissa kinttaista, joita ei vielä viskata naulaan (vai minne se olikaan).

Koitetaanpa ymmärtää, ettei päämisnisterin puheet Suomen vaikeasta taloustilanteesta ole propagandaa vaan tosiasia. Ettei siellä kukaan ilkeyksissään vaan halua kiusata kansalaisia (melkoinen poliittinen itsemurhahan se olisi!). Että suomalaisten on oikeasti aika unohtaa se oma napa ja saavutetut edut, hypätä yhteiseen junaan ja uskoa, että kyllä tästä selvitään vielä pinnalle. Muuten me hukutaan kaikki. Ehkä se tarkoittaa, ettei lapsi harrastakaan sitä kallista juttua (meillä on jo niitäkin karsittu). Ehkä se tarkoittaa sitä, ettei ostetakaan sitä skumppapulloa vaan kuohari. Kelle mitäkin. On aika toimia ja tehdä! Onhan se pelottavaa, ja totta kai itse kullakin on huoli omasta toimeentulosta. Muistetaan kuitenkin, että ollaan samassa veneessä ja lopussa kiitos seisoo – kun tuotteiden ja palveluiden hinnat laskevat laskeneiden palkka- ym. kustannusten vuoksi, voi taas alkaa hengittää vapaammin.

Näen tässä sellaisenkin potentiaalin, että ehkäpä tämä individualistinen ja itsekeskeinen kansakunta alkaisi taas myös nähdä muut ja auttaa toisiaan. Jos vielä valtio ymmärtäisi alkaa karsia kaikkea sitä onnetonta byrokratiaa, joka estää pienyrittäjyyden, joka estää auttamisen palkitsemisen (verot…!) jne. Jos valito vetäisi näppinsä pois yksityisten elämästä ja keskittyisi siihen, mikä heidän tehtävänsä on: elinmahdollisuuksien ja toimeentulomahdollisuuksien turvaamiseen. Herätys! Katkaiskaa kateuden kierre! Yritteliäisyydellä on Suomi rakennettu sotien jälkeen, sillä se nostetaan nytkin. Ei naapurin kyttäämisellä!

[Kirjoitin tämän alunperin tarkoituksenani jakaa FB-seinälläni Hesarin parin päivän takainen artikkeli Perjantain mielenilmaus jakaa ay-liikkeen vahvasti kahteen leiriin, mutta ajatuksia olikin päässäni niin pitkästi, että siirsin tekstin tänne blogiini ja jaankin tämän.]

Suru

Se on puristava tunne rintakehässä. Hämmentynyt mieli. Epämääräinen tunne, ettei kaikki ole hyvin. Näkymätön voima, joka painaa hartiat lysyyn. Kuumottava paine päässä. Silmissä ja kasvoissa tunne, kuin olisit juuri itkenyt tuntikausia – vaikket juuri silloin itkenyt olisikaan. Lohduton katse silmissä. Kyyneleet herkässä. Kun sadekin tuntuu lohdulliselta – taivaskin itkee kanssani. Irrationaalinen tunne, että tänään(kin) pitäisi olla kansallinen surupäivä – miksei liput ole puolitangossa? Miksi kaikki ovat kuin kaikki olisi hyvin?

Se valtaa kaiken. Sen ohi on vaikea ajatella. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä joutua keskittymään sellaisiin merkityksettömiin asioihin kuin vaikkapa ruuanlaittoon tai kaupassa käyntiin. Se on halu huutaa kirkkojen katoilta: “Ettekö te tiedä että…!” Tunne siitä, että maailma on jotenkin murtunut eikä voi enää koskaan olla entisensä. Ettei se enää koskaan voi olla ehjä. Koska jotain on mennyt rikki. Jotain puuttuu. Sydämessä on sen kokoinen aukko. Aukko, jonka täyttää vain suru. Tekisi mieli vain käpertyä sohvan nurkkaan tai peiton alle ja puristaa tyyny rintaa vasten.

Joskus aikoinaan teologiaa opiskellessani opiskelin suruakin. Suruprosessin vaiheita ja miten auttaa surevaa. Surun ymmärtää todella vasta kun suree itse. Apua voi silti antaa sellainenkin, joka ei ole suurta surua kokenut. Tärkeintä on olla läsnä, kuunnella, aistia, ymmärtää, mitä sureva kaipaa. Millaista olemista, millaista lohtua. Puhumista? Itkemistä? Hiljaa yhdessä olemista? Tyhjiä lohdutuksen sanoja on turha tuputtaa. Kyllä, suru vie aikansa, siitä pääsee yli ja läpi, ajan myötä se helpottaa. Sureva ei kaipaa kuulla sitä. Sureva tietää sen. Sureva haluaa tukea juuri nyt, kun tuntuu niin pahalta, että rinta tuntuu räjähtävän ihan kohta.

Suomen mielenterveysseuran sivuilta löytyvän runon sanoin:

Surressa puhuminen helpottaa.
On lupa olla hiljaa, kun haluaa.
On lupa itkeä, kun itkettää.
On lupa olla sellaisten ihmisten seurassa,
joiden kanssa kokee olonsa turvalliseksi.
On lupa surra omalla tavallaan.
On lupa hakea apua.
On lupa pysyä omana itsenään.

Viime vuosien aikana olen tutustunut suruun jälleen omakohtaisesti. Vähän liiankin kanssa. Suru, pelko. Ne ovat sellaiset toverukset, jotka kulkevat käsikkäin. Suru, välinpitämättömyys. Kun ei jaksa enää välittää, mitä ympärillä tapahtuu. Kun ei jaksa muuta kuin käpertyä oman mielensä sopukoihin, etsimään lohtua jostain. Mistä? Kun kouristuksenomaisesti tarkertuu siihen viimeiseen pieneen oljenkorteen, joka yhdistää menetettyyn. Kun joka hetki sielun syövereissä kytee pelon siemen. Mitä seuraavaksi? Kenet tai mitä seuraavaksi menetän?

Kukin käsittelee surun omalla tavallaan ja sen suuruudesta riippuu surutyön raskaus ja millä voimalla se hyökyy ylitse. Yleistäen suruprosessi etenee vaiheittain näin:

Shokkivaihe – se aika, jolloin ei osaa edes ymmärtää menetystä. Rationaalinen mieli tietää, tunteet ja alitajunta eivät ole mukana. Shokkivaihe voi purkautua rajuna itkuna ja raivona jopa, tai täydellä turtuudella.
Reaktiovaihe – kun menetys lävistää tajunnan ja on aika alkaa työstää, mutta mieli ei vielä oikein kykene siihen. Yksi täyttää elämänsä puuhalla, ettei vain ehtisi ajatella. Toinen puhuu ja puhuu ja puhuu, kaikille, jotka jaksavat kuunnella, toistaen tapahtumaa mielessään ja ääneen, pääsemättä kuitenkaan oikein tunteidensa äärelle. Kolmas on ehkä jostain siltä väliltä. Suurin osa lienee jostain siltä väliltä.
Käsittelyvaihe – pakonomaisen reaktion väistyttyä on aika alkaa oikeasti käsitellä surua. Joku puhuu, joku kirjoittaa, joku katsoo valokuvia katsomasta päästyäänkin, joku antaa alitajunnan hoitaa asian.
Sopeutumisvaihe – kipu väistyy ja elämä uudessa tilanteessa alkaa muovautua ja muotoutua. Moni suru ei kokonaan poistu milloinkaan, mutta sen läsnäoloon sopeutuun. Elämään sen kanssa, sen aiheuttajan kanssa, sopeutuu. Puoliso on poissa. Vanhemmat ovat eronneet. Äitiä ei enää ole. Elämä jatkuu silti.

Aika yksinkertaistettuhan tuo noin on. Useimmiten vaiheet sekoittuvat, ihminen kulkee niiden väliä suvereenisti pitkäänkin. Erilaiset surut myös tulee käsiteltyä eri tavoilla. Kanejani aikoinaan itkin vuosikaudet – ei, sitäkään surua ei millään muotoa pidä väheksyä, lemmikin menettämisen surua. Vanhempieni eron jälkeen olin pitkään vihainen koko maailmalle. Äitini kuoltua itkin ja huusin Maspalomasin hiekkadyyneillä, minkä jälkeen siirryin käsittelemään sitä enempi alitajuisesti. Äitini on unissani yhä liki joka yö. Isoäitini? Itken yhä harva se päivä. Käyn läpi kuvia, luen tekstejä, muistelen. Haluaisin vain kirjoittaa ja kirjoittaa ja kirjoittaa hänestä.

Erilainen surutyö ei millään tavoin luokittele surua isommaksi tai pienemmäksi. Se on vain erilaista. Ja se tekee olon raskaaksi, kunnes se tasaantuu ja suru painuu taka-alalle ja elämä löytää uuden uomansa.

Juuri nyt vielä kaipaan isoäitiäni niin että sydän rinnassa repeää.

Hämmennän vielä vähän

En tiedä, milloin minusta on näin yhteiskunta-aktiivinen tullut, mutta kieltämättä nyt hieman keittelee yli. Lakot ja muu hurja huuto meinaan. SAK ja muut ammattiyhdistykset itkevät, että nyt hallitus romuttaa sopimusyhteiskuntaa, nouskaa kaikki barrikaadeille! Sairaanhoitajat valittavat, että kun lomaoikeus lyhennetään 8 päivällä, on se palkanalennus. Tehyn pääluottamusmies siitä oikein kirjoitti faktaakin.

Ammattiliitot. Hei, on meillä ennenkin ollut työaikalaki sopimusten pohjana, vai joko olette sen vallanhuumassanne unohtaneet? Se on se minimi, jota työnanatajan tulee noudattaa. Yksityiyrityksiä ei kait kukaan kiellä tekemästä omia sopimuksia, kunhan ne eivät alita työntekijöiden turvassa lain määräämää minimiä. Juu, minimiä ollaan nyt alentamassa. Ja juu, pusketaan muutosta ohi yleisten sopimusten, jolloin varmaan aika moni työnantaja menee sen mukaan. Julkinen sektori edellä, sillä onhan valtio viime kädessä heidän työnantajansa. Ammattiliittojen ylipalkatut pomot pelkäävät valtansa puolesta. Joo, mennään lakkoon! Silleen me on ennenki! Oho, just romutettiin hyvä pala Suomen vientituloista. No, mitäs pienistä. Kunhan saadaan mieltämme ilmaista!

Julkisen sektorin työntekijät. Arvon työntekijät, joiden työn arvoa en mitenkään vähättele. Ihan ensiksi, loman lyhentäminen viikolla ei ole palkan alennus. Se voi olla saavutetun edun menetys, muttei palkan alennus. Vai menetättekö samalla 8 päivän palkan? Veikkaan että päin vastoin tienaatte lisinenne noina 8 päivänä enemmän töissä kuin lomalla.

Toiseksi. Tiesittekö: palkkanne maksetaan verovaroista. Niitä ei ole pohjattomasti, vaikka valtion verokassa pohjattomalta vaikuttaakin. Olen jollain tapaa jopa kanssanne samaa mieltä siitä, että joudutte nyt maksumiehiksi tilanteessa, jossa verovarojen käyttö pitäisi kaikkiaan suunnitella uusiksi. Loppujen lopuksi, 25% vähennys sunnuntailisistä on valtiolle nappikauppaa, kun vertaa sitä vaikkapa Eduskuntatalon remonttiin tai niihin kaikkiin hyväveli-hankkeisiin, joihin ne meidän veroeuroset lopultakin uppoavat.

Tosiasia valitettavasti on kuitenkin nyt se, että meillä on julkinen sektori, joka nielee aivan liikaa rahaa. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on tiensä päässä. Tarvitaan remontti ja jostain se täytyy aloittaa. Noidankehä, jossa tämä meidän yhteiskuntamme on, on pakko pysäyttää. Se sattuu. Toisiin enemmän toisiin vähemmän.

Meillä uskotaan yhä idealistisesti sosialistiseen, vasemmistolaiseen yhteiskuntamalliin. Kaikki samalle viivalle, tuloerot pois, jos ei muuta niin veroilla. Ammattiyhdistysliike on ajanut duunariluokan tulot tasolle, jossa suomalainen tuote on luvattoman kallis. Jossa pelkkä talonrakentaminen maksaa aivan liikaa, sillä jollakin pitäisi olla varaa asuakin siinä. Lääkkeeksi ehdotetaan: “osta sinäkin vaikka 30 eurolla kotimaista, tuet suomalaista työtä.” Vaikka minulla olisi rahaa säiliössä kuin Roope Ankalla en ostaisi ylihintaista suomalaista tuotetta.

Miksikö? No siksi, etten kannata tätä ylihinnoitteluärjestelmää. Toisin kuin suomalaiset yhä tuntuvat uskovan, suomalainen laatu, tuote, palvelu EI ole niin ylivertaista sanotaan nyt vaikka saksalaiseen nähden, että siitä kannattaisi maksaa moninkertainen hinta. Ylivertaista on meillä vain tuottajaluokan palkat ja virkakoneiston kulut. Meillä pitää saada tuotteiden ja palveluiden hinnat ja julkisen sektorin kulut alas, jotta voidaan laskea verotusta, jotta voidaan nostaa kansan ostovoimaa. Raha pitää saada kiertämään yhteiskunnassa sen sijaan että se uppoaa valtion tynnyriin, mistä lopultakaan ei kukaan tiedä, mihin se viime kädessä menee.

Yhteiskunta sairastuu, kun tuloerot kavennetaan väkisin. Hyvätuloiset tulevat huonompituloisten apajille. Puhutaanpa vaikka päivähoidosta. Vasemmisto ajoi läpi suhteellisen päivähoito-oikeuden. Kaikki saa alle kolmevuotiaansa kunnalliseen hoitoon halutessaan. Entä jos kunnalliselle, julkisin verovaroin pääsääntöisesti kustannettavalle (vai luuletteko oikeasti 220e/kk kattavan mukelonne päivähoitokustannukset? think again!) päivähoidolle asetettaisiin tuloraja? Hyvätuloiset joutuisivat laittamaan lapsensa yksityisiin päiväkoteihin. Saataisiin raha kiertämään suomalaisessa bisnestoiminnassa.

Puhutaanpa perussairaanhoidosta. Onhan se eriarvoista jo nyt juu, sillä osalla on työterveyshuolto. Toisilla laajempi, toisilla vähemmän laaja. Loput – ja osin edellä mainitutkin – käyttävät terveyskeskuspalveluita. Ja jottei vaan mitään eriarvoisuutta pääsisi syntymään yhtään enempää, kaikki pyrkimykset siirtää hyvätuloiset yksityisille on tähän mennessä kauniisti vasemmisto torpannut. Entä jos terveyskeskuskäynneille asetettaisiinkin tuloraja? Näin saataisiin hyvätuloisemmat siirtymään yksityisille. Kenties ostamaan sairausvakuutuksia. Saataisiin raha kiertämään suomalaisessa bisnestoiminnassa.

Esimerkkejähän riittäisi. Yhteistä tässä on se, ettei niitä, ei kumpaakaan edellä mainittua tai useimpia muitakaan skenaarioita voi toteuttaa yksinään, nykyisellä yhteiskuntamallilla. Verot pitää saada alas, jotta hyvätuloiselta jää jotain käteenkin. Duunariluokan palkat pitää saada alas, jotta tuotteiden ja palveluiden hinnat saadaan laskemaan järjelliselle tasolle.

Tiedän, tämä kaikki sotii vahvasti meihin iskostettua sosialistista tasapäisyysajattelua vastaan. Mutta kun! Kaikki me ollaan tasa-arvoisia ja ansaitaan sama! Mutta kun! Kuiskaan salaisuuden: me ei olla. Osa syntyy rikkaiksi, osa köyhiksi. Osa syntyy fiksuiksi, osa ei niinkään. Osa menestyy koulussa ja työelämässä, osa ei. Osasta on yrittäjiksi, osasta ei. Kaikkia meitä tarvitaan, mutta se ei tarkoita, että kaikille pitäisi taata sama toimeentulo. Tästä ajatuksesta lähtöisin on se kieroutunut bisnesmalli, jonka niin monessa näkee: tuotteen arvo on se, minkä myyjä sille määrää. Vaan kun ei olekaan! Tuotteen arvo on se, minkä ostaja on siitä valmis maksamaan.

Entäs ne huono-osaiset sitten, sossun luukun kuluttajat, vanhukset ja sairaat? Toimiva ja terve yhteiskunta pitää huolen kyöhistään, sairaistaan, heikoistaan. Kun sillä muulla kansanosalla on mahdollisuus huolehtia itsestään, jää yhteiskunnalle varaa huolehtia heikko-osaisista. Nyt iso osa meidän verovaroista kuluu sen kansanosan palvelemiseen, jolla kuuluisi tuloluokkansa perusteella olla varaa huolehtia itsestään. Mutta kun se vero. Se vero, joka syö tulot siltä luokalta.

Lähtökohtaisesti suomalaisen hyvinvointivaltiolaisen suuri harha on, että meillä kaikilla on oikeus. Että me kaikki ansaitsemme. Sitä, tätä, mitä vaan, kaiken saman kuin muutkin. Jos kert naapuri saa työkännykän, kyllähän minunkin kuuluu saada. Jos naapuri kert voi ajaa Bemarilla, kyllähän sen oikeuden täytyy kuulua minullekin. Vaan kun ei kuulu.

entitlement

 

Fabulous fifteen

Esikoinen täytti 15 puoltoista viikkoa sitten. Murrosiän puitteissa kehitys näyttää jotenkin samankaltaiselta kuin itsellänikin aikoinaan. Pahin angsti oli hellittänyt, kavereiden kanssa sählättiin ja toilailtiin ja duunailtiin kaikenlaista. Seikkailin pitkin suomenniemeä milloin junalla, milloin kuorodösällä, milloin vanhempien kavereiden autoilla ja milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta. Pidin hauskaa. Minusta melkeinpä tuntuu, että se oli teinivuosistani paras. 16-vuotiaana jo jätin teinisäädön taakseni ja aloin seurustella itseäni kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa, josta sittemmin tuli aviomieheni ja tytärteni isä.

Sinä vuonna kun olin 15, istuin Carrollsiissa (rolssissa) tovin jos toisenkin, kaupungissa jos toisessa. Kuljin parhaan kaverini kanssa etsimässä paikallista rolssia Lahdesta ja Tampereelta ja Jyväskylästä ja… Junailimme itsemme välillä Harjavaltaan hyvän ystävän luo, välillä ystävä junaili Helsinkiin. Kylmälän legendaariset bussit kuljettivat meitä kuoro- ja leirimatkoilla, kunnes joku viimeinkin sai niistä tarpeekseen bussin takarenkaiden irrottua nuortenleirin paluumatkalla. Minä en sillä reissulla ollut, sillä olin töissä, mutta kuulin kaiken kavereiltani.

Niin, minä olin töissä. Siihen aikaan vielä viisitoistakesäisetkin saivat töitä. Olin ollut kesän paikallisessa K-kaupassa ja jatkoin siellä talven läpi tehden 6h vuoron joka toinen lauantai + vähän enempi töitä koulun lomien aikaan. Sainpa vähän rahaa. Yksinhuoltajaäidin tytär.

Elelin aika tavallista nuoruutta, jos kohta en dokannut vaan hengasin helluntaiseurakunnan nuorten kanssa. Me tehtiin jekkuja, hengattiin ympäriinsä yötä myöti, pidettiin mekkalaa dösässä ja metrossa, herätettiin pahennusta kahviloissa, iloittiin, surtiin, ihastuttiin, rakastuttiin, oltiin niin bestiksii niin bestiksii, suututtiin ja sovittiin. Jauhettiin jatkuvasti Orbittia, jota oli aina farkkurotsin rintataskussa. Haettiin Valtsusta karjalanpiirakkaa ja nakkeja ja jäätelöä paikkaamaan syömättä jäänyttä päivällistä. Pörrättiin autollisten vanhempien kavereiden kanssa ympäri ämpäri – etenkin tietenkin sen nyt jo ex-mieheni kyydissä. Telttailtiin ja leireiltiin, hellaritapahtumissa ja lereillä tietty.

Siihen aikaanhan ei vielä ollut kännyköitäkään. Se oli kyllä sensorttista säätöä välillä se kortti/kolikkopuhelinten metsästys ja ylipäänsäkin ihmisten, etenkin mutsin, saaminen kiinni. Eihän sekään himassa päivystänyt odottamassa, satunko soittamaan ja pyytämään lupaa milloin mihinkin. Niin sitä sitten useimmiten tuli vaan mentyä. Minkäs tein, kun en saanut mutsia kii. Eikä sillon ollut nettiä ja snapchattiä ja whatsappia, vaan puhelut puhuttiin sillä yhdellä kotipuhelimella. Ja vitsi kun väliin kuumotti soittaa, kun ei ikinä tiennyt kuka siellä vastaa!

Niin, päiväkirja sen paremmin kertoo.

Kesää 1990

Väsyttää. Nukuin HUONOSTI 3½ h viime yönä: 4:30-8:00. Konfassa oli kivaa. Sosiaalisesti &henkisesti. Ääni siel vaa Pe:na meni ku laulettiin (kuoro). Samana yönä käytiin Hämikses, Hämeenlinnan pihalla pelaas futista. La:na vaa juteltii ja käytii Essolla (J kävi Parolassa). Yönsä M & K vietti [kaverin] ja mun teltassa. (Ne nukahti sinne yöseuroilla).

Eipä meil ollu Vartsikas siistii! Ekax: mä tein duunis 6h päivän. Söin koko aikana sämpylän, jäden maitoo ja mehuu ja kupin kahvii. Ei lievä nälkä. Sit kotona mä vaa vaihoin vaatteet ja menin. En jaksanu syyä ja unohin ottaa eväät. Siellä mä söin muutaman keksin, vähä hot rodei ja lätyn. Lättytaikinaan ja paistoon käytettiin Voimariinia, päivätty 21.5.-90. Toinen vaihtoehto ois ollu Flora, päivätty 020590. Hyvin menee!!! Me palettiin sulkista ja Hollya. Mä lähin vikojen, tokavikojen siis, mukana. Ja mä pääsin J:n ”rekan” kyyis Itiksee, jonne muut tuli dösäl myöhemmin. Se oli sit kivaa! Meil oli taas sit Rolssis J:n kaa lyhyt kahdenkeskinen hetki, muut oli hitaita. Myöhemmin, 5 vai 11, S ja mä mentii soittaa […] rekasta. Yleisö oli rikki. Sit mä pääsin Ikosen kyyis himaan. (Äiti ei ollu ollu himas.)

Syksyä 1990

Viime viikonloppu oli just sika-kiva. Eka oli ”pitkät” kuoroharkat lana salil (ne on yleensä kivoi), sit meiä kuoro laulo. Sit me lähettii koko lössi Jäkeen. Pikku-kööri laulo siellä. Me tultiin sieltä periaatteessa klo 12 mut just sillon (sinä yönä) siirrettii kelloi joten me tultiinki klo 11 (mä menin Isotaloille yöks). Gospel-konsertti Jäkes alko klo 10 ”iltapäivällä”.

PE mä menin kuoroharkkoihin viideks. Sit S:lle yöx pe-illan jälkeen. Aamulla sieltä suoraan duuniin. Sit kodin kauta (25 min. kotona) salille kuoroharkkoihin (ylim.). Kaupungille [kaverin] kaa (½h). Puol seittemältä Formian eessä [toista kaverii] treffaas, kattoon Days of Thunder salille. Cafikseen. Huh. Himaan. n. 30h ja 25 min. himas vaik koko ajan Hesas ja koko aika menos. Et silleen. Näin meillä. Entäs teillä (heh heh). Sit tänä aamuna pyhis alotus. T oli kadottanu kaulaliinansa ja syytti mua… Löys sen sit. Sit me tultiin kodin kautta [kaverille sen siskon] synttäreille ja taas kodin kautta salille. Siel oli Lapsikuoron äänitteen julkaisu. Sit, sit, sit. Mun elämä näkyy olevan kamalaa hosaa. Mä tarttisin vissiin parin viikon loman elämän arjesta…

Kello on approximately 02:15. Kiva aika kirjottaa, mut mun on iha pakko. LA (”eilen”) oli pyhäinpäivä ja nuorisopäivä Lahessa. Me laulettii ja tottahan siellä oli muitaki salilaisii aika liuta + muut. Mentii taas Kylmälän dösällä (dösillä). Me mentiin uudella, toinen oli n. 70-luvulta. Siit puhkes menomatkalla rengas! Salin ”Hammondi” (siis Harmooni) raahattii pakulla mekee. Kumma ku eivät saman tien ottaneet salilsta flyygeliäki! … Siel oli aamupala, ruoka, kahvit, (me käytii rollsissa), iltapala. Ei me syöty ku vähä vaa. Mut hyvät safkat siel oli (kuten aina). Palatessa uus Kylmälä pamautti ylänurkkansa salin katokseen. HEH HEH. Katos rutussa, dösässä ei pahempia vammoja. (ei ollu eka kerta ku katos on rytyssä). Kylmälä on aina Kylmälä (jos ei satu mitää, ei oo).

Yöllä [leirille tuli] liuta kuorolaisii, jotka tuli kokouksesta suoraan: Ne ja [muutama muu] meni alas saunalle viettään [yhen] synttärei. Niin, siis, eiku ei mitää. [Lerin pomo] kai ois halunnu kans, ku se keksi tyhmän jutun: matto piipun päälle, savustetaan ne ulos (ne paisto makkaraa), lumipallosade. Toinen: Pyyetää anteeks, lauletaa [synttärisankarille], lumpparei. Lumppareit ei heitetty, ku puolet vastusti. S + mä pyyettii niilt henk.koht. anteeks in case they (don’t) didn’t like the poor joke. Piti selvittää välit kuorolaisiin, muuten ei kehtais näyttää naamansa siellä.

Su:na pelattii. SIKA-pingistä ja fudista. S-p on SIKA-kivaa. Vähä ku Holly, mut pingispöytää kierretää ja on 2 mailaa vaa. Fudikses mul oli S:n kengät. Ne kastu LIKOmäriks (lunta on maassa varmaan 20 senttii ainaki). Kasvot ja kädet on naarmuilla (Pallosta). Lihakset on kipiät.

Mä puhuin tänään 2 maratoonia. Eka T:n kaa. Se tulee Uutena Vuotena Hesaan. Ehkä 14.12.ki. Sit se ehkä lähtee meiän kaa Lappiin. Sit toisen S:n kaa.

Lähettii Huttiin pizzalle. Syötiin Large Meat Lover’s ja maksettiin tietty kaikki osa. Lopulta monien laskutoimitusten jälkeen todettiin minun (maksajan) jääneen 2mk miinukselle. Tietty sil ei ollu väliä, mutta J (yllätys, yllätys!) ois välttämättä halunnu antaa mulle 3mk (pojat söi 2 palaa, me 1). En mä niitä sillon huolinu. Sit me kekattiin mennä elokuviin kattoon Kuin lintu langalla, joten eiku, muttei me tiietty mis se menee ja mihin aikaan. Me mentiin Bristoliin hakeen niit lappui ja sit mä muistin et mun tarttee soittaa äidille jos me elokuviin mennään. No mä sanoin J:lle, et mä tartten 1mk (mul ei ollut yhtään). Se anto 3.

Talvea 1990-91

Mä olin viime yön S:llä. Eilen oli oli nääs itsepäisyysjuhla partios. Siel me soitettii molempien himaan. Mä: mä meen S:lle yöks. Tuun kodin kautta, heitäthän.S: Sanna tulle meille yöx, pitäkää sauna lämpimänä!

Viime lauantaina, 22.12., neljän jälkeen tänne tuli (kutsuttuna) S ja T. J:n piti tulla, mut se ei ollu ”kuullu” tai ”tajunnu” aikaa. Niinpä sitten T. soitti sille ja sen äiti välitti T:lle viestin, että sen piti tavata J. kompassilla 17:30-18:00. T lähti ja sit ehkä vähä vail 19 ne tuli ”takas”.

Sunnuntai-iltana T tuli Hesaan! Me tultiin eiku mentiin S:lle ja mäki jäin yöx sinne. Ruvettiin nukkuun klo 05! Paitsi T, joka ei saanu unta, joten se nukahti vasta n. 05:30! Herättiin puol 10. Järkyttävää. Me tultiin meille n. klo 12 ja lähettiin sit stadiin. Mut ei me oltu siellä ku tunti ni lähettiin Itikseen. Siel oli kivaa. Me istuttiin Fruttin pöydäs 2h! Eka puol h yksin eiku kolmisin. Sit tuli T. Me oltiin siinä vielä n. 1½h ku mä ”suutuin” sille. Mä vippasin repimäni hampparipurkin kannen palaset sen päälle. Ja sit meit kolmee vietiin! T tuli sit peräs. Sit me fiksut eksyttiin. Sehän ei siis oo uutta S:lle ja mulle.

Hei vaan, minä täällä! Tänään mä koklasin, millasta näkkäristä tulee paahdettuna. Just ku mä olin ottamaisillani (siis aikomus), puhelin soi. Kun mä tulin puhelimesta (2, ehkä, min. myöhemmin), se syttyi jo tuleen. Heh heh. Minä vauhdissa jälleen. Ei se mitään. Näkkäri oli entinen, mut paahdin ei.

Ennenku me päästiin sisään, ku S oli just koklaas ovee, siihen kadun varteen ajo Musta Maija. Sieltä sano nainen, että ”Tulkaas tytöt tänne.” Sit se tarkisti meiän reput. Siel oli kuorokansiot. Tietty. Se oli rutiinitarkistus, mut huvittava. Mietittii, et jos ois puhallutettu, oisko purkasta tullu promilleja.

Siellä [studiolla] sitten istuttiin yhes huonees videoita töllääs ja limuu litkiis varmaan pari tuntii. Sit päästiin studioon ja seistiin ja istuttiin lavalla ties kuin kauan ennenku alettiin filmaan. Oli tarkotus purkittaa 2 biiii play-back-juttuna, mut vähä veny… Dösäkuski tuli klo 9 ja passitettiin takas ja tuleen uuestaan klo 10 (kai). No me oltiin valmiit YHEN biisin kaa n. puol 00 ja päätettiin sit tietty jättää toinen toiseen kertaan. Bändiki oli. Ne soitteli sitä sun tätä aina välillä. Näytettiin olevamme tosissamme laulaas, mut showattiin äänillä, ku ei kuulunu eiku siis ku sitä ei nauhotettu.

J & T ei tullu S:lle 13:30 dösällä. Ne luuli sen lähtevän 14:30. No mentiin kaikki vastaan dösää, joka lähti 14:45 mut ei ne ollu siinä. Seuraavaa dösää vastaan me mentiin [kaverin] kaa kahestaa. No ei me keritty kauaa venata (kylmissämme, letkistä tanssien lämpimix) ku nää ”talonvahdit” alkaa huutaa meitä. J oli just soittanu puhelinkiskasta Souderista. Me (S & mä) haettiin ne sieltä – kävellen. Molemmilla purkkarit. Reidet vaa jääty. Matkaa ei ollu ku n. 1½ km… Selvittii hengis takas.

[Eilen] kaikki tuntu luulevan mua joksku tietopankiks. Kaikki kyseli mult koko ajan kaikenmaailman juttuja mm. ”millaset sarvet porolla on?”

Me mentiin Salille, jossa J puolen minsan kuluttuu älykkäästi kysy: ”Lähettex Rollssiin?” Ei silti, meil oli kyllä vakaa aikomus mennä sinne mut me ei viititty kysyy, ku tiettii, et J kummiski kysyy… No meit oli tietty hirvee lössi, eikä me olla ihan hiljasii – niin siis Sörnäisten rantatiellä.

Dösä oli Kylmälän vanhin ja pienin (31 paikkaa). Samoin luultavasti kuskikin. Näytti kuulemma KGB-agentilta. Sano, että dösä kippaa… Dösästä irtos vasemmanpuoleiset 2 rengasta – takaa siis. Kuski ajo n. 100m niiet pohja laahas maata ennenku älys jarruttaa… Kivaa… Poliisit tuli paikalle. Otti bussilta kilvet ja sakotti kuskia, joka muuten oli ”vaipunut itsesääliin”: onneksi ei Antti kuollut… Dösästä oli pohja putoomas ym. Tulivat Hesaa Onni Vilppaalla.

Seuraava tarina tapahtui sitten perjantai-iltana. Tein hommat loppuun mahdollisimman nopsaan. E:n ja S:n piti tulla hakeen mut 19:15. Seison ulkona. Odotan. Vaivun epätoivoon. Kuuntelen lappuja. Odotan jälleen. Ei kuulu. Seison tunnin, kunnes mom hakee himaan. J ja T on meillä. V, E ja S ettii J:a, jolla on V:n tavarat. J soittaa olevansa [tutuilla], että mikäli kysytään… V, E & S saapuu. E näkee J:n ja ”vihjailee” sille musta. S soittaa J:lle: ”Ollaan leirikeskukses. Tuo V:n kamat”. Lähetään kyseiseen paikkaan.

Kevättä 1991

Eilen oli kivaa. Kuoro oli Nokialla. Me räpättiin… Palloiluhallissa illalla oli ”mini Joy” = Tre, me & Nokia + 3 Harjavaltalaista. Paluumatkal me naurettii sairaasti, ku P vähä haastatteli jengii (mm. Harhaanjohtaja Hakkaraista). Sit pysähdyttii Lehiksen viereiselle Essolle. Siel oli jätkii pelaas rahapelei ja ne tuijotti silmät pyöreinä ku lähes 70 tyyppii marssii n. 15 yli 00 sisään. Ne jopa ihmetteli ääneen, että ”mistä nää kaikki on tullu???” Loppumatkan, lähes 1½h, [eräät] hakkas rumpuja (ne oli osina dösäs) ja laulo. Jotkut (kuten minä) yritti nukkua, mut toiset vaa tsiigas näit ja nauro kipeesti.

Kaunis ilma tänään. Kauniimpi huomenna. Kaunein Vappuna. Se oli S:n ja mun uusin vuorokeskustelu, kun ”kiinnostus on 10”.

Perjantaina oltii ekaa kertaa Vartsikassa tänä vuonna. Moottorivene ei ollu kunnossa. Takastullessa S yritti kastella H:n, joka kiusas S:aa, mut kaikki veet tuli mun syliin. Lopulta S:kin oli märkä, ku mä kosti ja vene kallellaan, kun mä väistin, muutama sentti ois kaatunut. Sit laiturin luon hörppäs ku T ei osannu nousta veneestä…

T teki äsken J:lle joukin. Se näppäili meiän numeron ja anto luurin J:lle, joka häkelty. Heh heh.

Those were the days, my friend. We thought they’d never end…