Vieraskynä – Koulutie johdatti ammatinvalintaan

1.1.1939

”Kello on yksi yöllä. On alkanut uusi vuosi. Olin Päävartion luona katsomassa juhlintaa. Tervapadat paloivat linnan luona, linna oli kauniisti valaistu ja raketteja ammuttiin. Oli aika lämmintä, hiukan lunta sateli. Toivottavasti tämä vuosi menee ainakin yhtä hyvin kuin viime vuosi! Hyvää Uutta Vuotta! Kenelle? Niin kenelle? Tietysti koko Suomen kansalle.”

Tämä on lainaus silloisen parhaan ystävättäreni Sirkan päiväkirjasta.

Emme me nuoret, onnelliset tytöt voineet aavistaa, että pian monet toiveemme murskautuisivat, että nuoruutemme päättyisi liian aikaisin ja joutuisimme eroamaan kaikesta: rakkaasta kotiseudusta, ystävistä ja tavallaan elämäntavoistammekin.

Olimme 13-vuotiaita ja kävimme Viipurin Vanhaa Yhteiskoulua. Koulu alkoi aamuisin kello 8 ja tapasimme parikymmentä minuuttia aikaisemmin Linnankadun ja Raatihuoneen torin kulmassa. Sirkka juoksi Domuksesta Linnankatua alas ja minä Torkkelinkatu 6:sta puiston läpi. Yhdessä lähdimme sitten tallustelemaan tuon juhlavan torin poikki. Minä nautin tästä ympäristöstä. Torin ympärillä olevat rakennukset olivat mielestäni kauniit. Oikean sivun täytti komea Seurahuoneen ja Raatihuoneen yhdistelmärakennus upeine, korkeine ikkunoineen. Vasemmalla oli kreikkalaiskatolinen kirkko, ”Kristuksen kirkastuksen kirkko”. Siinä oli oven päällä ikoni, jossa Kristuksella oli kädessään avoin kirja. Katsoin sitä joka aamu ja minusta tuntui, että sain Kristuksen siunauksen koulupäivilleni.

Tämän jälkeen silmien eteen tuli upea, jo Katariina Suuren aikana rakennettu palatsi, joka nyt toimi Hovioikeuden talona. Sen yläpuolella li tosi lystikäs metallinen katos, jota olisin tahtonut koskettaa, mutta en ylettynyt. Kun kääntyi kulmasta Hovioikeudenkadulle, niin eteen tuli mielestäni Viipurin kaunein näkymä, Taidehalli! Se ikään kuin kasvoi korkeuksiin vanhoilta nurmipäällysteisiltä bastioneilta. Olin nähnyt kuvia kreikkalaisista temppeleistä ja Ateenan Akropoliista ja minusta tämä oli Viipurin Akropolis… Tällä kohtaa meitä vastaan useimmiten tuli kaksi lyseoon menevää poikaa. He hymyilivät meille ja me hymyilimme heille ja sitten voi jo juosta Luostarinkatua alas kouluun. Päivä oli taas alkanut hyvissä merkeissä!

Me olimme nyt siinä iässä (ainakin omasta mielestämme) että kuuluimme Viipurin oppikoululaisten oikeastaan aika tiiviiseen, yhteneväiseen joukkoon. Talvella luisteltiin Salakkalahden jäällä, minkä jälkeen piti kulkea luistimet kainalossa pitkin Torkkelia. Tuo edestakaisin noin 300 metrin mittainen kadunpätkä kuljettiin kyllä sitten moneen kertaan. Keväällä ja syksyllä käytiin ennen Torkkelille menoa joskus Pursiaisen kahvilassa nauttimassa pieni lasi mehua, tai tehtiin kävelylenkkejä vanhaan kaupunkiin. Elämä hymyili.

Sitten tuli syksy 1939. Koulut alkoivat 1. päivänä syyskuuta. Samana päivänä alkoi sota Saksan hyökättyä Puolaan. Vanhemmat olivat kauhuissaan, mutta meidän lapsien mielestä sota oli niin kaukana, ettei se meitä mitenkään liikuttanut. Pikkuhiljaa aloimme kuitenkin tajuta tilanteen vakavuuden. Tunnelma Viipurissa muuttui, sotilasajoneuvoja liikkui kadulla, miehet matkasivat Kannakselle ylimääräisiin harjoituksiin ja lopulta koulunkäyntikin loppui.

Äiti kävi joka päivä Sotilaskodin bussilla Kannaksella kanttiineja pystyttämässä. Anomalla ja kovan itkun säestyksellä minä sain luvan tulla joskus hänen mukaansa, vaikka olinkin ihan alaikäinen. Omasta mielestäni olin melkein aikuinen, olinhan jo täyttänyt 14 vuotta. Oli jännittävää päästä näkemään tällaista toimintaa. Sain itsekin myydä sotilaille pikkupullia. Viipurissa alkoi jossain vaiheessa osittainen pimennys, mutta kyllä meidän Torkkelilla silti oli käytävä. Mukaan otettiin pienet taskulamput, sillä pitihän nähdä, koska ”ihastus” tuli vastaan. Pojat olivat useimmiten suojeluskuntapuvussa ja olivat hyvin aikuistuneen näköisiä.

Meidät nuoret valtasi jotenkin omituinen tunnelma. Tuntui, että meidän pitäisi saada äkkiä kokea jotakin, saada joku toive toteutetuksi, tutustua johonkin sellaiseen henkilöön, jota oli kauan katsellut…! Nuoruus oli avannut meille ovensa, mutta suljettaisiinko se meiltä nyt liian aikaisin. Nyt jälkeenpäin ajatellen, minusta tuntuu, että sydämissämme asui tiedostamaton pelon ja hädän tunne. Jatkuisiko elämämme enää pitkään?

Yllättäen tuli rauhoittava tieto: neuvottelut eivät enää jatku ja koulut alkavat jälleen maanantain 27. marraskuuta.  Lukioluokat alkoivat jo viikkoa aikaisemmin, ja eikös vain Klassillisen lyseon toverikunta järjestänyt juhlat heti 25. päivänä. Lyseon juhlasali oli tuona iltana aivan täynnä. En muista koskaan missään koulujuhlassa olleen niin paljon väkeä. Viipurin koulunuoriso juhli sydämensä halusta.

Kun tiistaina 28 pv kuljimme aamulla kouluun, niin Suomalaisen lyseon kohdalla Linnankadulla seisoi monta kuorma-autoa, joihin lastattiin nuoria sotilaita kadun toisella puolella sijaitsevasta kasarmista. Minä luin ääneen ystävättärelleni läksyämme, jolloin sotilaitten joukosta kuului ääni ”Mitä tyttö lukee?” Vastattuani heille, kuulin sanat ”Lukekaa se meille, voi kulua pitkä aika, ennen kuin kuulemme jälleen nuoren tytön ääntä”. Monesti on tullut mieleeni, että monikohan noista pojista enää koskaan kuuli nuoren tytön ääntä.

Lopulta koitti tuo Viipurin pamauksen päivä, marraskuun 30! Olin edellisenä iltana ollut kuoroharjoituksissa harjoittelemassa Hoosiannaa, joka meidän piti mennä seuraavana sunnuntaina laulamaan sotilassairaalaan. Harjoituksista kuljin kotiin halki pimeän Viipurin. Lunta ei maassa juurikaan ollut, kadut kiilsivät märkinä, Hoosiannan sävelet soivat mielessäni.

Aamulla sitten piti mennä kouluun kello kahdeksaksi. Ensimmäisellä välitunnilla lähdimme Sirkan kanssa juoksemaan Koulukentän poikki Edenin paperikauppaan ostamaan kirjoitusvihkoa kotiin unohtamani tilalle. Kun palatessamme olimme keskellä kenttää Klassillisen lyseon kohdalla, hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Sirkan päiväkirjassa lukee ”Aija aikoi lähteä juoksemaan, mutta minä sanoin, että älä juokse, klassikot nauraa”. Saman tien alkoi kuulua kova lentokoneiden ääni ja itäisellä taivaalla näkyi jo yksi konekin matalalla lentäen. Silloin kyllä juoksimme kiireesti koulun kellariin, johon kaikki muut olivat jo ahtautuneet.

Seuraavana yönä isä, kovaäänisistä vastalauseistani huolimatta, pakotti äidin ja minut autoonsa ja vei meidät Mikkeliin. Niin alkoi evakkomatkani, jolla luultavasti vieläkin olen. Olenhan viipurilainen elämäni loppuun asti. Viipurin kauneus johdatti minut rakennustaiteen maailmaan ja sitä kautta arkkitehtuuriopintoihin. Viipurin optimistinen, välitön, ihmisläheinen ilmapiiri antoi hyvän lähtökohdan uusiin, erilaisiin ihmisiin ja olosuhteisiin suhtautumiselle. Olen kiitollinen, että sain syntyä ja elää varhaisnuoruuteni Viipurissa.

Aija Korhonen (os. Vuoma)
Arkkitehti
Helsinki

***

Aija oli isoäitini, iloinen viipurinmummoni, joka opetti minulle maailmasta niin paljon. 18.8.2015 hän nukkui pois luotamme, 90 vuoden kunnioitettavassa iässä. Tämän kirjoitelman hän kirjoitti vuonna 2012 Ilta-Sanomien kirjoituskilpailuun, tullen sillä toiselle sijalle. Nyt minä julkaisen tämän tässä blogissani, sillä tämän perinnön isoäitini minulle jätti. Viipurilaisen mentaliteetin, positiivisen elämänkatsomuksen, evakon perinnön.WP_20150831_001

Happiest day of my life

Every now and then you hear someone ask: what was the happiest day of your life? People look back and think about days like “when I got married” or “when my child was born” or “when I graduated” etc. And there’s nothing wrong with that. On the contrary, looking back at the joys you’ve had in your life is usually a good thing. Remembering the good and happy times can be an important resource when life is giving you lemons. It can be the strong undercurrent that helps you make the lemonade.

I can list many of those “happiest days of my life” too. Such as the day I got married – even if the marriage evetually ended in divorce. The days when my daughters were born. The day my current husband told me he loved me. Yet, those are just the highlights. Who remembers the normal nothing-special days as happy?

In recent years, I have been through divorce, brain surgery, my mom’s death, my grandmother’s death and things that I do not want to list here. All of this finally got to me last winter – too much is just too much – when my axiety became so bad I didn’t sleep and I was just screaming at my husband without real reason. I got help, but when the axieties subsided, on came the depression, that probably had been creeping on for some time. I didn’t want to work, not even get out of bed. I didn’t feel joy, life felt like tar I needed to drag myself through. I wasn’t suicidal, but often times thought that everybody would be better off if I didn’t exist.

You know the movie It’s a Wonderful World? We used to watch it every single Christmas with my dad when I was growing up. One Christmas my sister and I hid the movie (a VHS tape) so that we couldn’t watch it. We sat on the sofa with meek faces, watching our dad look for the VHS for a long long time. I even started to feel pity towards him, but my sister pinched me to stay strong. Eventually dad figured out our ploy and I think he was quite hurt. We didn’t watch it ever again with him.

Sometimes in the depths of my depression, I thought about that movie. Just a fleeting thought, but enough to bring me back to reality. Not that I thought that my little actions in this life would have changed the fates of too many people, but there is my family. My husband and our three daughters. Our dogs. All of whom rely on me in some way. So I never neglected my motherly duties, I never shied away from those who love me, whom I love. I tried to be there for them, forgetting my own misery.

Today I woke up – when I finally woke up, waking up is never easy for me – feeling the luckiest person alive. Thinking to myself that this is the best time of my life, the happiest day of my life. There’s nothing special about this day. I snuggled next to my husband for a while before getting up, like I do most mornings. I had my cappucino. I took the dogs out. I started to work. I shed some tears over a video George Takei had shared in Facbook. I missed my mom and my grandma.

I still think this is the happiest day of my life. Ever since yesterday. Yesterday was the happiest day of my life since the day before that. I believe I’m pretty much over my depression. I have always believed in living in the moment. Learn from the past, remember the good times, dream about the future. But don’t dwell on either one. See the good in each day.

Happiness is not a destination, it’s a way of life. It’s little things like sunshine and a smile. It’s the big things, the family, friends, dogs, that are. It’s about focusing on the good instead of the bad. It’s about seeing that what is good in things instead of the bad. It’s about saying “I’m so glad we got our other car fixed and running in time to turn that leasing car in” instead of “oh, this is a miserable day, I need to turn my nice leasing car in”. A deeply depressed person is not able to do that, but as for the non-depressed, it’s about the attitude.

Yes, sometimes life feels too hard. But in the end, it’s just life. I prefer to look on the bright side of things. We have a saying – in Finnish like it is in English too – “Nothing so bad, as not to be good for something”. I try to find the good. And when there is none, for I cannot find anything good in e.g. my mom’s or grandma’s deaths, I try to accept them as what they are: a part of the circle of life. That understanding does not mean that I wouldn’t grieve, I do, fiercely! It gives me the ability to let go. The grief can’t suck me down.

[Edit 28.8.2015 – A day after writing this I stumbled upon this article about happiness. I can pretty much vouch for every point made in it. Happiness is mostly a choice :) ]

Teemana kunnioitus

Aina välillä on näitä aamuja, jolloin uutisia selatessani (niin Hesarista kuin Facebookistakin) vastaan tulee montakin jakamisen arvoista artikkelia. Aina välillä huomaan niiden seuraavan jotakin tiettyä teemaa – ainakin löyhästi – vaikka olisivatkin sinällään ihan eri aiheita. Kuten tänään. Jakoon lähti aivovammatoipilaan muistilista läheisille, maltillinen hieno kirjoitus pakolaisista ja suomalaisesta asenneilmapiiristä (yksinkertaistettuna) sekä tanskalaisen valokuvaajan kuva homoparista Aito avioliitto -kamppisteltan edessä.

Akustikusneurinooma ei ole varsinainen aivokasvain, vaikka usein sitä yksinkertaisuuden vuoksi sellaiseksi kutsunkin. Se ei kasva aivoissa, vaan aivojen ulkopuolella, tasapainohermossa. Siellä se voi sijaita ja häiritä vähän eri toimintoja riippuen sen kasvusuunnasta. Toisilla se on vaikeasti kasvohermon ympärillä, johtaen herkästi toispuoleiseen kasvohalvaukseen (kasvohermon vaurioutuessa leikkauksessa). Toisilla se painuu enempi taaksepäin, aivorunkoa kohti, kuten minulla. Jos se oikein isoksi kasvaa, se painaa tietenkin kaikkea mahdollista.

Se ei siis varsinaisesti ole aivokasvain, mutta siinä se vieressä on ja pää avataan, kun se poistetaan ja käytännössä tuo leikkaus vaikkei aivoihin sinänsä koskekaan, aiheuttaa aivan samoja toipumishaasteita kuin aivovamma tai aivokasvainleikkaus. Toiset toipuvat nopeammin, toiset hitaammin. Toisille jää enemmän ongelmia, toisille vähemmän. Jokainen kamppailee jollakin tasolla, vaikka meillä Suomessa tuntuu olevan pitkälti sellainen “get over it and stop making a fuss” -ilmapiiri tässäkin asiassa. Leikkauksen jälkeiset ongelmat pyritään lakaisemaan maton alle. On with the show.

Näin minäkin, kultuurini kasvattina, yritän elää. On siinä puolensakin. En jää neljän seinän sisään voivottelemaan, vaan teen työni, hoidan perheeni, elän kaikin puolin normaalia elämää. Vaikeimpia asioita hyväksyä – muiden minussa – on väsymiseni, niin henkinen kuin fyysinenkin. Olen voimissani, mutta väsyn nopeasti. Fyysinen voimani ei ole palautunut entiselleen, enkä jaksa – henkisesti – ihan hirveästi tsempatakaan. Henkisesti olen aina ollut vahva, silti lopulta viime talvena masennus otti minusta vallan.

Olen oikukas, väsähdän ihmisjoukossa, en jaksa olla sosiaalinen, en aina kykene käsittelemään tulvaa, joka tulee aivoihini. Jos saisin euron jokaisesta kerrasta, kun miehelle sanon: “Slow down! Don’t give me more than one instruction at a time! Wait! I can’t compute all of that, I forget even the one thing I’m doing! I get confused, tell me the next thing when I’m finished with the first thing.” olisin aika rikas. Miehelläni on paha tapa jaella ohjeita kuin konekiväärin suusta tehdessämme asioita yhdessä ja minä menen aivan sekaisin. Aivoni eivät enää kykene käsittelemään sellaista tulvaa kuten ennen.

Joskus ajattelen, että olen vain hankala ihminen, minun pitäisi tsempata. Joskus ajattelen, että minussa täytyy olla jotain vialla, kun minulla pätkii kahdella kielellä – eilen firman kesäjuhlassa yritin pyytää grillimestarilta kesäkurpitsaa, enkä muistanut sen nimeä kummallakaan kotikielelläni. Pyysin vain “noita vihreitä asioita”. Ihmisillä ympärilläni oli hauskaa. Grillimestari naureskeli hyväntahtoisesti ja sopi, että ne ovat vaan “vihreitä asioita”, toimii sekin. Kuka tahansa enemmän kanssani tekemisissä oleva tai kurssillani ollut tietää, että välillä minulta vaan katoavat sanat. Ihan tavalliset.

Mitä tällä kaikella on tekemistä tuon teeman kanssa? Sitä, että päälle päin ei aina näy, ettei jollakin ole kaikki okei. Sitä, että meistä ihmisistä jokainen ansaitsee tulla hyväksytyksi ja kunnioitetuksi sellaisena kuin on, vikoineen ja puutteineen, oli niiden syy mikä tahansa. Joskus syitä on kuitenkin hyvä ymmärtää, sillä minullekin on niin helppo sanoa – sanon niin monesti itsellenikin – “olet aikuinen, get a grip!” Aina se ei vaan mene niin. En minäkään kaikesta leikkausta syytä, mutta se oikeastaan vain tukee tätä ajatustani.

Tästä aasinsiltana päästäänkin tuohon toiseen juttuun. En ala tässä kohti ottaa uudelleen kantaa pakolaiskysymykseen, vaan ennemminkin tuon Mykkäsen kirjoituksessa tartuin ajatukseen empatiasta ja hyväksynnästä ja sen puutteesta. Mykkänen kysyy, tulisiko sinulle mieleenkään pilkata suomalaisia uhreja, oli kyse sitten sodasta, tapaturmasta, avioerosta, koulukiusaamisesta, mistä vaan. Miksi sitten ollaan niin vihamielisiä muita kansakuntia kohtaan? Niitä kohtaan, jotka lähtevät vieraaseen maahan onnea etsimään, pois sodan ja nälänhädän keskeltä? Ovatko he vähemmän ihmisiä?

Vien kysymyksen aavistuksen verran pitemmälle. Mitä ylipäätään on tapahtunut suomalaiselle yhteiskunnalle, missä toisen ihmisen kunnioittaminen ei enää ole arvo? Evakko-isoäitini sairaalassa maatessaan sanoi useammankin kerran, parissakin eri sairaalassa, että ulkomaalaistaustaiset sairaanhoitajat olivat monin verroin ystävällisempiä ja mukavampia hoitajia kuin suomalaiset. Hänestä tuntui, että useimmat suomalaiset häntäkin hoitaneet hoitajat olivat paatuneita ja tympääntyneitä, jotka eivät häntäkään enää ihmisenä kohdelleet vaan tiuskivat ja äksyilivät hänelle, kuolemansairaalle vanhukselle. “Tällaisen välinpitämättömän kansan puolestako me silloin taisteltiin?” kysyi isoäitini.

Näin vähän tätä hoitajien työskentelyä itsekin siinä isoäitini vuoteen vierellä istuessani ja itselleni tuli sellainen fiilis, että isoin ero on näiden hoitajien välillä on kulttuurissa. Meillä uskotaan nykyään tehokkuuteen (pakosta), ja tiedän minäkin, että sairaanhoitajatkin ovat ylityöllistettyjä, kuten vähän itse kukin nyky-Suomessa. Monelta tuntuu kuitenkin puuttuvan kokonaan potilaan kunnioittaminen ihmisinä ja he ovat pelkkä työtaakka. Huokaisuja, tiuskaisuja, epäinhimillistä kohtelua.

On anteeksiantamatonta tiuskaista WC-käyntiapua pyytävälle potilaalle, jonka munuaiset eivät toimi ja jalat kuin halot, käsillä ei voi enää mihinkään tarttuakaan, että nouse itse ja kävele sinne vessaan, et sinä siellä sängyssäkään voi loputtomasti maata. HALOO!!!

Miksi ulkomaalaistaustainen ehtii hymyillä ja olla ystävällinen, kun suomalainen ei? Samalla osastolla, samojen potilaiden samojen tarpeiden kanssa? Aasialainen kulttuuri on aivan erilainen yhteisöllisyydessään ja vanhusten ja ylipäänsä toisten ihmisten kunnioittamisessa kuin meidän nyky-yhteiskuntamme, jossa kaikki on niin minäkeskeistä. Mihin meiltä on kadonnut toisen ihmisen kunnioittaminen ihmisenä?

Joku kerran kysyi jossakin facebookin pakolaiskeskustelussa, miten meillä on otsaa antaa vanhustemme maata vaipoissaan, ja miten meillä on otsaa hyysätä pakolaisia niin kauan kuin omat vanhuksemme ovat heitteillä. Kysymys on osin aiheellinen, osin sisältää loogisen virheen. Pakolaisilla ja vanhuksilla ei ole muuta yhteistä kuin että molemmat ovat ihmisiä. Ei pakolaisten inhimillisellä kohtelulla ole mitään tekemistä vanhusten hoidon kanssa. Olen aika varma, että vaikkei tähän maahan otettaisi enää koskaan yhtään pakolaista, ei vanhusten hoitoresurssit tästä mihinkään paranisi. Ne eivät korreloi, joskin niiden taustalla on sama ajatus: he ovat ihmisiä, joista on tullut massaa, joista “Puhutaan niin abstraktilla tasolla ja niin piittaamattomin sanankääntein, ettei enää edes puhuta ihmisistä.”

Ja entä tuo viimeisin juttu sitten. Homopari suutelemassa Aito avioliitto -kampanjateltan edessä? Se sai minut hymyilemään. Jokin aika sitten tuon kampanjan tyypit hyökkäsivät verbaali-aggressiivisesti esikoisen kimppuun, joka kysyi heiltä ihan asiallisen kysymyksen. Tavallaan ymmärrän omien arvojensa puolustamisen, mutta sitten kuitenkaan en tässä mittakaavassa. Milloin ihmisyys oikein ajaa uskonnollisen hegemonian yli? Ei se ole keneltäkään poissa, että toinen uskoo toisin, että toinen elää toisin. Tasa-arvoa ihmisille, kunnioitusta kanssakulkijoille.

Yksi tärkeimmistä asioista, jotka aviokriisini, avioeroni aikana opin, oli läksy kunnioittamisesta ja hyväksymisestä. Opin, ettei minun tarvitse aina kaikkea ymmärtääkään voidakseni hyväksyä toisen ihmisen sellaisena kuin hän on. Ei se ole helppo läksy, ei etenkään kontrollifriikeille. Se on kuitenkin terveen parisuhteen elinehto. Olet erilainen kuin minä, en aina ymmärrä kaikkia oikkujasi, mutta kunnioitan ja rakastan sinua sellaisena kuin olet. Hyväksyn sinut sellaisena kuin olet. Ihan samaa voi soveltaa kokonaiseen yhteiskuntaan. Jos meistä jokainen hyväksyisi sen, että toiset ovat erilaisia kuin me, ja silti kunnioittaisi heitä ihmisinä, olisi tämä maailma paljon parempi paikka elää. Sanoinko jo, että olen idealisti?

Paljon puhutaan suvaitsevaisuudesta. Se on kuitenkin aika petollinen sana, sillä yleensä siihen kätkeytyy jokin agenda. Jos et suvaitse samoja asioita kuin minä, et ole suvaitsevainen, mutta minunhan ei tarvitse suvaita sinua, sillä et ole silmissäni suvaitsevainen. Pysyittekö kärryllä? Suvaitsevaisuus on eri asia kuin kunnioitus. Jos jokainen osapuoli kunnioittaa toista, vaikka kuinka olisi eri mieltä, suvaitsevaisuus seuraa automaattisesti, puhtaimmassa muodossaan.

I’m ok, you’re ok. Tiedättehän, empatiaa ja itsensä ja toisen hyväksymistä. Ilman ehtoja, ilman pienellä präntättyä tekstiä. Kunnioitusta, sillä olet ihminen kuten minäkin.

1390731517

Evakon perintö

Kesken. Kaikki jää niin kesken, kun ihminen kuolee. Vain muutama päivä ennen kuolemaansa isoäitini sanoi, ettei hän vielä ole valmis lähtemään. Että on niin paljon vielä annettavaa, kerrottavaa, kirjoitettavaa. Isoäiti kirjoitti monet muistelmat ja tarinat vanhoilla päivillään. Luontotarinaa lapsille – vuodenaikojen vaihtelut luonnossa “lelunurkan väen” kertomana – muistoja sodasta lottana, nuoren evakkotytön ajatuksia, kaikenmoista. Joku kirjoitus oli kuulemma koneella nytkin kesken, isoäiti olisi halunnut sen vielä kirjoittaa loppuun, mutta elämä päätti toisin.

WP_20150819_007

Kaikki olen lukenut. Kaikki luen vielä uudemman kerran. Luen myös sen keskeneräisen, tulostan sen muillekin luettavaksi – isoäidin läppäri palautuu minulle. Tuo läppäri, ensin se oli äitini, joka kuoli käytettyään sitä vain puolisen vuotta. Sitten se meni isoäidilleni, joka kuoli käytettyään sitä vain muutaman kuukauden.

Lapsena kuljin isoäidin mukana vähän kaikkialla. Työmailla (isoäiti oli arkkitehti, joka teki lähinnä satunnaisia sisustussuunnittelukeikkoja), hänen ystäviensä puutarhalla missä kiipeilin kirsikkapuissa ja söin ensi kertaa jäävuorisalaattia, eläinlääkärissä missä isoäidin Della-koiran lisäksi ell tutki myös Jose-pehmohauvani; se oli aivan terve. Ollessani yhdeksän vanha, isäni ja isoäitini veivät minut Viipuriin, missä isoäitini kasvoi nuoreksi neidoksi, 14-vuotiaaksi asti. Ollessani kuudentoista mentiin Viipuriin uudestaan, ja käytiin taksilla (omalla autolla eivät venäläiset alueelle päästäneet!!?!) katsomassa Huumolan tilaa, jossa isoäiti vietti lapsuutensa kesät.

Huumolan tila, josta jäljellä oli enää kiviröykkiö, metsittynyt lampi ja rehottava pelto, teki minuun suuren vaikutuksen. Tuon reissun jälkeen haaveilin pitkään, että Karjala palautettaisiin Suomelle, että lunastetut maat palautettaisiin oikeille omistajilleen. Kun tunneilla lukiossa oli tylsää, piirtelin pohjapiirroksia, suunnittelin Huumolaan uutta taloa. Ehkä olin vähän suuruudenhullu jossain Tuulen Viemän huumassa suunnitellessani sinne isoa kartanoa isoine kierteisine porraskäytävineen, mutta haaveillahan aina saa. Tunsin isoäitini tuskan, kun hän oli joutunut jättämään kotinsa. Tunsin hänen tuskansa, kun hän näki kaiken sen tuhon, jonka Neuvostoliitto oli siellä aiheuttanut. Ei kai ihme, että ryssä oli hälle ryssä loppuun saakka. Joitain asioita on kovin vaikea antaa anteeksi. Ja pitääkö edes? Kunhan ei anna vihan niellä.

Viipuricollage

Isoäiti rakasti kaikkea, mistä tuli hyvä mieli. Hän opetti minutkin rakastamaan musikaaleja, arvostamaan linnunlaulua ja auringonpaistetta. Hän opetti minut tanssimaan, kaikkea humpasta stepin alkeisiin. Hän johdatti minut Sissi-elokuvien ääreen, Happy Daysin, Frasierin, Frendien ja Bringing Up Babyn ääreen. Hän oli iloinen ja puhelias karjalainen, joka siirsi minuunkin sen “pahan” tavan jutella vieraille. Tosikoinen siitä minulle aina valittaa. “Äiti, onks sun PAKKO puhua tuntemattomille?!” Silti isoäitini mielestä tuo ekstrovertti tosikoiseni on hänen viipurlaisin lapsenlapsenlapsensa. (On, oli. Voiko tuota lausetta sanoa menneessä aikamuodossa edes?)

“Mä haluan mennä käymään Viipurissa,” sanoi tosikoinen minulle eilen illalla kyyneleet silmissä. Esikoinen on siellä isäni ja isoäitini kanssa kerran käynytkin. Lupasin viedä tosikoisen – ehkä molemmat – sinne vielä joskus. Jos vaikka isäni kanssa mentäisiin. Viipuri on isoäitini henkinen perintö meille. Me ollaan kaikki kasvettu Viipuri-tarinoiden kanssa. Isoäiti kertoi meille sodasta ja rauhasta. Hyvistä ajoista Viipurissa, Viipurin valloituksesta, sota-ajasta Helsingissä, Viipuri-ikävästään. Hänen seinällään oli kuva Pyöreästä Tornista ja Viipurin linnasta, jonka katolla liehuu Suomen lippu.

Se hetki, kun Viipuri oli vallattu takaisin Jatkosodassa ja linnan salkoon oli taas nostettu Suomen lippu! Isoiäitini isä matkusti silloin takaisin Viipuriin. Muu perhe ei muistaakseni siinä välissä vielä takaisin muuttanut. Onneksi ei, uusi lähtöhän siitä olisi tullut. Isoäitini isä kävi myös Huumolan tilalla, joka oli jo autio tuolloin, palvelusväki paennut, vahtikoira ammuttuna porraspäässä. Sairaalassa, ollessaan vielä kohtalaisesti voimissaan, isoäitini lausui meille runon, lempirunonsa, kyyneleet silmissään kimaltaen.

Autio piha, hylätty talo
ikkunoista on sammunut valo
ovet on auki, liesi on jäässä
ammuttu koira porraspäässä.

 

Oudosti täällä nyt askeleet kaikaa;
seinäl` on kello, tauonnut aikaa,
pöydällä kantele, nurkassa rukki –
viimeksi sillä on kehrännyt lukki.

 

Kauniisti elivät täällä he kerran
peltojen keskellä pelossa Herran;
helisi kantele, hyrisi rukki,
ikkunan alla pihlaja kukki.

 

Autio talo, tuomittu talo,
räystäitä nuolee jo liekkien palo –
mutta ei liekit tuhota saata
rakasta, ikuista perintömaata.

 

– Yrjö Jylhä, Tuomittu talo –

WP_20150819_002_edited

Lepää rauhassa, isoäiti

Supermummokaan ei elä ikuisesti. Omani veti viimeisen henkäyksensä tänä aamuna, puolentoista viikon taistelun jälkeen. Vanha kroppa ei jaksanut palautua leikkauksesta, vaan antoi lopulta periksi. Kaikki kävi niin nopeasti! Aivan liian yllättäen! Pari viikkoa sitten isoäiti vielä kiipesi landella polkua ylös ja alas, kävi järvessä uimassa, nautti auringosta ja linnunlaulusta. Nyt isoäitiä ei enää ole.

Kävin vielä isäni kanssa sairaalassa jättämässä viimeiset hyvästit. Silittämässä rakasta päätä, painamassa suukon rakkaalle otsalle. Jokin sopukka minussa odotti koko ajan, milloin hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle. Jokin optinen häiriö välitti aivoihini valheellisen tiedon, että rintakehä vielä nousi ja laski aavistuksen. Ei noussut. Ei laskenut. Iho oli kylmä ja eloton. Isoäitini ei enää ollut siellä. Jäljellä oli vain kuori.

Hyvähän se vaan, isoäidin kannalta, että lähtö tuli nopsaan. Se se vasta hälle olisi suuri kärsimys ollut, virua sänkypotilaana pitkät ajat, pääsemättä ulos, luontoon, rakastamaansa järveen. Isoäiti kuoli lähestulkoon saappaat jalassa. Vielä minä eilenkin toivoin, että hän siitä vuoteesta vielä nousee, mutta sisimmässäni jo tiesin, että hänen taipaleensa pää oli tässä. Käytiin eilen tyttärieni kanssa häntä vielä katsomassa. Onneksi käytiin. Isoäiti jätti eilen jo meille hyvästinsä. Hän tiesi itsekin.

Silti se oli yhtä suuri shokki, kun puhelin aamulla soi ja katsomatta, vastaamattakin tiesin puhelun sisällön. Isä ei tainnut huomentakaan sanoa, kertoi vain, että isoäiti oli tovi sitten kuollut. Olisin halunnut olla siellä hänen kuollessaan, pitää kiinni hänen kädestään, mutta sitä ei tälläkään kerralla minulle suotu. Äitini kuoli tuhansien kilometrien päässä, isoäitini vain vartin ajomatkan päässä, mutta ei sieltä sairaalasta ollut kukaan isällekään soittanut, että lähdönhetki on lähellä. Soittivat vasta kun isoäiti oli jo poissa.

Sairaalasta lähtiessämme serkkuni tulivat vastaan ala-aulassa. Serkkutyttö kapsahti kaulaan, itkettiin hetki yhdessä. Isän kanssa lähdettiin käymään isoäidin kodissa, kuljettiin vähän eksyksissä talossa, jossa isäni kasvoi aikuiseksi, jossa minä vietin aikaa isoäitini kanssa vaikka kuinka paljon. Talo täynnä muistoja, silti yhtäkkiä niin vieras. Sen sielu, isoäitini, ei enää koskaan palaa sinne.

Kun ajattelen isoäitiäni, mieleeni tulevat kuuma kaakao ja nekut (ne sellaiset struuttaan tehtävät). Itse tehty lihakeitto ja hiivaleipä. Pullapojat rusinasilmineen ja -nenineen. Taatelipikkuleivät. Steppikengät ja kettuturkis. Kilisevä rannekoru. Vanha teddynalle, jonka nyt jo karvattomaksi kulunut maha aikoinaan oli haitari. Tee ja paahtoileipä appelsiinimarmeladilla. Lakupurkki, joka aina oli täynnä lakua, paitsi kun minä lähdin. Ahkerat liisat, joita meilläkin pihalla on, isoäitini tuomia.

Niin monta hyvää hetkeä, niin monta lämmintä muistoa. Isoäitini opetti minulle epäitsekkyyttä, rakastamista, pienistä asioista nauttimista. Isoäitini on aina ollut suurin idolini. Lapsena sain isoäidiltä lohtua ja sylin, johon painaa pääni. Miksei vielä aikuisenakin. Olen onnellinen, että sain niin pitkään pitää isoäitini, että sain olla hänelle läsnä hänen vanhuutensa päivinä niinkuin hän oli minulle. Jos jotain pitäisi katua, se on se, etten istunut viime yötä hänen vuoteensa vierellä. Mutta kun. Illalla oli vielä toivoa. Aamulla ei enää ollut isoäitiä.

Miten paljon häntä kaipaan! Miten tyhjältä ja kolkolta maailma yhtäkkiä tuntuu, maailma, jossa ei enää ole isoäitiäni. Lepää rauhassa, isoäiti! Elit pitkän hyvän elämän, kuolit rakastettuna.

Ammi_wtext

Elämän vuoristorata

Elämäni oli pitkään tasapaksua. Sinistä lenkkiä ja perunamuusia. Välillä oli vähän rahahuolia, välillä niitä oli vähän enemmänkin. Joskus joku tuttu kuoli, muttei se niin kamalasti omaan elämään vaikuttanut. Kaikenlaisten arkipäiväisten asioiden kanssa kamppailtiin, mutta mikään ei heiluttanut laivaa ihan kamalan paljon. Elämä jurnutti eteenpäin omaa tasaista tahtiaan. Syntyi lapsia, oli raskaita aikoja, silti se kaikki tuntui vain ihan tavalliselta elämältä. Erinäisten tapahtumien välillä oli riittävästi aikaa palautua. Stressipisteet eivät venyneet ja paukkuneet. Elämä pysyi hallinnassa.

Sitten rysähti. Kuin olisi ollut siellä vuoristoradan huipulla. Matkalla kolisi ja paukkui, mutta suunta oli tasaisesti ylöspäin. Elämäni vuoristoratavaunu lähti kieppumaan alas ja ylös, alas ja ylös, hallitsemattomasti. Viimeisten vuosien aikana on tapahtunut niin paljon, niin nopealla tahdilla, ettei välissä ole aina ehtinyt henkeä vetää. Elämä ei ole antanut aikaa toipua edellisestä, kun jo seuraava tapahtuma on pudonnut niskaan. Stressipisteitä ropisee kuin plussapisteitä K-kaupan taannoisessa mainoksessa. Ei kai ihmekään siis, että väsyttää.

Kun elämä oikein kieputtaa, tuntuvat pienetkin asiat isoilta. Jokapäiväinen elämä tuntuu lasten siili-peliltä. Milloin tahansa ihan tavallisen näköinen piikki voi olla se, joka laukaisee koko siilin piikit ilmaan. Eikä ennalta voi mitenkään tietää, mikä niistä samalta näyttävistä piikeistä sen kaaoksen aiheuttaa. Sitä koittaa vaan pitää kaiken kasassa, niin itsensä kuin lastensakin vuoksi, perheen hyvinvoinnin vuoksi, vaikka tuntuu, että kaikki vain karkaa käsistä.

Voimat eivät ehdi palautua, elämä on kuin uusiutuvien luonnonvarojen liikakäyttöä. Kaikki öljy imetään ja poltetaan ja sitten ihmetellään, kun ei sitä tulekaan lisää samaan tahtiin. Elämä ei anna hengähdystaukoa sen vertaa, että ehtisi kerätä voimansa uutta talvea varten. Taukoa mylläkässä on juuri sen verran, että hengitän syvään kerran ja taas mennään. Ei ne kaikki töyssyt ja pudotukset ole ihan yhtä isoja kuin toiset, mutta kun kieputaan ja mennään, pää pyörällä sitä vaan odottaa, että joskus olisi edes hetken aikaa tasaista. Sen verran, että ehtisi koota vähän lisää voimia seuraaviin koitoksiin.

Liekö elämässä sellaista aikaa oikeasti ollenkaan? Jos sukellan pintaa syvemmälle siihen aikaan, jota aluksi kuvailin, sinisen lenkin ja perunamuussin vuosiin, löydän sieltä ihan yhtä lailla vaikka mitä. Ei se sittenkään ollut niin tasaista nousua, vaan kyllä sielläkin oli pomppunsa matkan varrella. Ne eivät vain olleet niin kovin isoja. Niistä toipui nopeasti. Ne eivät pyörittäneet pää alaspäin syöksähdellen. Ne hengästyttivät vain vähän aikaan. Stressipisteet tulivat ja sitten ne menivät.

download (1)

Isoista myllerryksistä toipumiseen tarvitaan paljon enemmän aikaa. Sitä aikaa ei minulla ole ollut. Ei vuosiin. Ei minulla, ei tyttärilläni. Eikä ole vieläkään. Tässä kesän aikana ehdin jo hengittää syvään pari kertaa, ja nyt mennään taas. Äitini keuhkosyöpädiagnoosista on kaksi vuotta, omasta aivokasvain-leikkauksestani puolitoista vuotta, äitini kuolemasta reilu vuosi, viime talven vaikeista ajoista puoli vuotta. Ja nyt on isoäitini sairaalassa, leikkauksen jäljiltä. Ensin näytti, että hän toipuisi hyvin, nyt näyttää siltä, ettei vanha sydän sittenkään ehkä jaksanut leikkauksen tuomaa rasitusta. Pelottaa. En tahdo vielä menettää isoäitiäni.

Olen käynyt isoäitini luona sairaalassa melkein päivittäin. Eilen istuin hänen sänkynsä vierellä pitäen kiinni hänen kädestään, katsellen rakkaita nukkuvia kasvoja. Hoitaja tuli huoneeseen, kysyi ensi töikseen: “Oletko hänen tyttärensä?” “Ei, en ole,” hymähdin, “pojantytär.” Kerroin hoitajalle, ettei hän suinkaan ole ensimmäinen, joka tuota kysyy. Minua on aina luultu isoäitini tyttäreksi. Olen niin paljon hänen näköisensä, olemme aina olleet niin läheisiä. Isoäitini heräsi ja hymyili: “Sanna on minulle kuin oma tytär.” Silitin isoäitini hiuksia, kyynelten kimaltaessa silmissäni.

Toivo. Ilman toivoa ei ole elämää. Pyrin pitämään kiinni toivosta. Siitä toivosta, että kaikki lopulta kääntyy hyväksi, että kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Toivon, ettei isoäitini vielä jätä meitä. Toivon, että jos hänen aikansa nyt onkin tullut, kykenen hyväksymään sen osana elämänkulkua ja selviytymään surusta yli. Toivon, toivon. “In the end, everything is ok. If it’s not ok, it’s not the end.” Then again, I suppose the ultimate end is death. Silloin viimeistään kaikki on ihmisellä hyvin. Siihen saakka me täällä pyristellään eteenpäin, esteiden yli, läpi, ali. Elämän tarkoitus lienee elämä itse.

Isoäitini, pitkän elämän jo elänyt, paljon elämässään kokenut, sairasvuoteellaan puhui onnellisuudesta ja hyvästä elämästä. Isoäitini, joka 14-vuotiaana joutui Viipurista evakkoon, eikä siitä traumasta oikein ole koskaan selvinnyt, puhuu elämänilosta, pienistä asioista nauttimisesta, elämän hyvien puolien näkemisestä, ilosta murehtimisen sijaan. Surunkin keskellä kukat kukkivat ja linnut laulavat, aurinko lämmittää ja vesi väikkyy sen säteissä. Rakasta, niin sinuakin rakastetaan. Isoäitini, sairasvuoteellaan, ei ole yksin.

WP_20150817_002_edited