Smells like teen spirit

Yksi lukuvuosi koulussa loppui jälleen. Koululaiset kirmasivat kesälaitumille – tuolla naapurissa muksut melskaa vielä vaikka kello on sunnuntai-iltana päälle kymmenen. Ei tarvinne täällä siis ainakaan pelätä, että oltaisiin ainoat, jotka kauniina kesäiltoina ollaan ulkona myöhään. Omat tyttömme, ne kaksi jotka kotosalla ovat, patistimme jo huoneeseensa hampaidenpesun kautta. Puoli yhdeltätoista valot pois. Natsi-vanhemmat? En tiedä, muttei haluta antaa rytmin luiskahtaa ihan vallan nurinniskoin. Vaikka luiskahtaahan se kumminkin. Meillä kuitenkin työpäivä edessä, omaan lomaan on vielä viikkoja.

Eilen aamulla keskimmäinen lähti jo seitsemän aikaan koulunsa kevätjuhlaan. Miksi ihmeessä kevätjuhlat alkavat kahdeksalta lauantaiaamuna? Yhdeksän on jo jotenkin inhimillisempi, itse näkisin mielelläni niiden alkavan vasta kymmeneltä. Tämä aamuvirkkujen ehdoilla eläminen nyppii aina välillä. Esikoisen ja tosikoisen juhla oli yhdeksältä, ja sinne menin minäkin, katsomaan vallan mainota kevätshowta ja laulamaan Suvivirttä. Lyhkästen näytelmäpätkien teemana oli koulu ennen ja nyt. Karikatyyrisiä pieniä sukelluksia koulumaailmaan nuorten vanhempien – minun ikäpolveni – aikaan ja siihen mitä opetus on nyt. Paljon on muuttunut, mutta jotkut asiat on pysyneet samana.

Kaikki tytöt saivat erinomaiset todistukset. Mies toi jokaiselle heistä ruusun kaupasta palatessaan. Keskimmäinen ei tosin ollut vielä kotiutunut edes, mentyään äidilleen leipomaan kakkua kaverin yllärisynttäreille. Esikoinen puolestaan pakkaili jo kuumeisesti tavaroitaan Prometheus-leiriä varten. Mies lähti viemään esikoista Nurmijärvelle kavereilleen juhlimaan koulun loppumista ja sillä välin minä patistin tosikoisen kanssani ruohonleikkuuseen. Meillä on iso piha, jonka nurmi tarvitsee leikkaamista ainakin nyt alkukesästä vähintään joka toinen viikko. Tyttäret kaipaavat jatkuvasti rahaa. 1+1=2, eikös? Joten kun ajavat nurmikon (minä hoidan vaikeammat pusikko-mäkialueet), saavat siitä kympin. Kukin vuorollaan.

Tosikoinen on koulun juhlasta lähtien ollut äkäinen ja nenäkäs. Aivan kuin murrosikä olisi yhtäkkiä napsahtanut päälle, kuin napista painamalla. Asenne on ihan just sitä itseään. Eilen jopa ilmoitti, ettei kiinnosta lähteä meidän kanssa elokuviin, on mieluummin kavereiden kanssa. “Ei kiinnosta. En tykkää popcornista. Kuulostaa ihan typerältä leffalta. Onks pakko?” Eilen oli pakko (siis, pakotettiin tyttö elokuviin katsomaan Tomorrowland! kamalaa!), sillä leffa oli jo sovittu. Välillä ei ole pakko haluta, välillä on.

Tänä aamuna keskimmäinen törmäsi makuuhuoneeseemme (joka inconveniently on matkalla keittiöön) koputtamatta, vaikka sellainen on sääntö, ja sai kilarit siitä, että hänelle asiasta huomautettiin ja palasi huoneeseensa. “Dealing with all this teen attitude…” huokaisi mies. “Yeah, maybe because you have two teens here,” vastasi tosikoinen, joka puhuu nykyisin miehen kanssa vallan englantia. “Mitä varten sun asenne sitten on teini, vaikket olekaan vielä teini?” kysyin minä. “Mä olen esiteini.” Jo ne on teinihormonit olleet tosikoisellakin nousussa puolisen vuotta. On vähän varhaisempi kuin siskonsa.

Esikoinen lähti tänään Prometheus-leirille. Oli viettänyt yönsä kaverin luona Nurmijärvellä, joten minä noukin tyttären sieltä ja ajoin leiripaikkaan, noin puolen tunnin ajomatka sieltä. Juteltiin alkumatka niitä ja näitä, loppumatka kului hiljaisuudessa kummankin vaivuttua omiin ajatuksiinsa. Loop vastasi musiikista. Teinin valinta. Me vanhukset kuunnellaan Groovea; se soittaa meidän teiniajan musiikkia ;) Ei vaan, kun olin jättänyt esikoisen leirille, palasin himaan luukuttaen Musea, Morcheeban jälkeen. Autotallissa soi Groove, kun tehdään siellä hommia.

Eräs kaverini kerran kommentoi johonkin juttuuni joku aika sitten, kutsuen minua ikiteiniksi. Monesti olen miettinyt, että minä vähän olen. Tai uusteini, sillä joskus siinä 20-30v olin muka niin aikuinen. Oikeasti olen vähän kapinallinen, vähän anarkistinen idealisti, vieläkin, varmaan aina. Samaan aikaan kuitenkin hoidan vastuuni joka rintamalla. Ei kai ne sulje toisiaan pois kuitenkaan?

Omenapuun katveessa

Tähän aikaan vuodesta kuuluu polttaa nahka kesää varten. Tai siis ei kuuluisi tietenkään, mutta niin vaan aina tapahtuu. Tähän aikaan vuodesta otsonikerros on ohkainen, kevätaurinko hellii ihoa, eikä sitä aurinkorasvaa vaan muista laittaa. Ei edes Maspalomasissa, missä viime vuonna kävin nahkani polttamassa. Tänään perinteisemmin omalla pihalla, omenapuun katveessa (tai no, juuri siinä katveen vieressä ;) ).

Tähän aikaan vuodesta alan kiusata asiakkaita istumalla Skype-palavereita pihalla, lintujen visertäessä taustalla. Rakastan sitä, että voin valita istunko toimiston viileydessä, rennosti kotona, kahvilassa vaiko kenties omalla pihalla auringossa, kukkivien omenapuiden tuoksussa.

Tänään on ollut ihan oikeasti kesäisen lämmin päivä. Lämpömittari pihalla (ei suorassa auringonpaisteessa, vaikka aurinkoisella puolen onkin) näytti kahtakymmentä astetta, kun puoli yhden aikaan lähdin käymään koirien kanssa pienellä kävelyllä. Kollari oli auringossa ihan liikaa, samoin farkut. Pihaan palattuamme laitoin koirat liekoihinsa ja kävin sisällä vaihtamassa shortsit ja bikinin yläosat päälleni ja palasin läppärin kanssa pihalle. Istahdin aurinkotuoliin ja säädin läppärin näytön kirkkaimmalle.

Hoidin siinä aurinkotuolissa yhden tunnin palaverin, myöhäisen lounaan ja muutaman hetken muitakin töitä. Pari tuntia siinä istuin kaikkiaan, sitten nousi tuuli. Viileä navakka tuuli. Muutoksen tuuli. Huomenna Forecan mukaan taas sataa ja on kylmä, samoin lauantaina. Figures. Onhan lauantai koulujen loppumispäivä, valmistujaispäivä, lakkiaispäivä. Silloin kuuluu olla huono ilma. Tai jotain.

Palasin siis sisälle jatkamaan työpäiväni loppuun. Joskus viiden jälkeen lähdettiin esikoisen kanssa Jumboon shortsiostoksille. Akuutti hätä, kun sunnuntaina alkaa tyttären protuleiri, eikä ole kuin yhdet shortsit. Ja shortsihaalarit. Muoti kiertää kehää, tiedettiinhän se jo, mutta on niin koomista että ne olivat muotia myös minun ollessani teini, noin kuudentoista tai seitsemäntoista. Minulla oli vihreät shortsihaalarit. Sattumoisin kaipasin itsekin yksiä farkkushortseja, ja sattumoisin löysinkin sellaiset Seppälästä. Kyllä ne Oulun liikkeet on onnettoman pieniä verrattuna näihin täkäläisiin.

Himassa mies ihmetteli, että eikös ne shortsit pitänyt ostaa tyttärelle eikä äidille. Totesin, että ostettiinkin, tyttärellekin. “Luuletko sä, että jos äidin kanssa menee kauppaan, se selviää sieltä ostamatta jotain itselleenkin? Jos kenkiäkin etsitään vaikka mulle, aina se on katsomassa itelleenkin.” Guilty as charged, mutta ihan rehellisyyden nimissä mainittakoon, että kun oltiin juhlamekko-ostoksilla tyttöjen kanssa, esikoisen ja tosikoisen kanssa erikseen, en kummaltakaan reissulta tuonut mitään itselleni! Ostin oman uuden juhlamekkoni ihan eri ostosreissulla, aika ad hoc ollessani ihan muilla asioilla. Näin, sovitin, ostin.

Jumbo-reissun jälkeen oli pizzaa ja leffaa, oltiin sovittu etukäteen että torstai-ilta on meidän leffailta. Inception. Melkoinen mind-twister, mutta oikein hyvä elokuva. Tosikoinen vietti pari tuntia pihalla trampalla parin kaverinsa kanssa ennen kuin lähti iskälleen yöksi. Voi kun voisi välttää sateet ja kylmemmät ilmat! Tosin, ihon on ihan hyvä antaa vähän levätä ;) Laitoin aloea nahkaan.

PhototasticCollage-2015-05-28-23-29-46

Oulusa

Vuosi sitten tänä päivänä lensin Helsingin 27 helleasteesta Las Palmasin niukinnaukin seitsemääntoista asteeseen. Tänään lensin Helsingin auringonpaisteesta sateiseen Ouluun.

Kello soi viideltä. Olin heräillyt jälleen yöllä muutaman kerran katsomaan kelloa. On se vaan kumma. Viisi yli viiden nousin pesemään hampaita ja pukemaan ja sitä kaikkea sellaista. Laukun olin pakannut illalla myöhään. Aamulla piti vain muistaa nakata astmalääke laukkuun. No prob, tällä kertaa. Viimeksi unohdin sen himaan. Puin illalla valikoidut vaatteet päälleni, sipaisin vähän meikkiä naamaan, silittelin hetken koiria ja sanoin miehelle heipat. Tilasin taksin tekstarilla vaikka juuri viime viikolla luin Valopilkun toimivan nyt Stadissakin. En siinä aamusella viitsinyt kokeilla appiä ekaa kertaa, kun oli koneeseenkin ehdittävä.

Kentällä kaivelin boarding passia OneDrivesta samalla kun jo piti laittaa läppäriä, iPadia, rotsia ja kaikkea laareihin ja turvatarkastushihnalle. Käveltyäni piippaamatta läpi metallinpaljastimesta (en enää lennä koroissa, ne oli laukussa nytkin) aloin keräillä kamojani, kun huomasin yhden turvatarkastuskundin tsekkailevan reppuani sillä silmällä. Mietin, mikä ihme siinä oli niin erikoista, kun kundi kysyi: “Onko tää sun reppu?” Nyökkäsin ja tajusin. “Sun pitäs tyhjentää tää vesipullo tai heittää se pois.” Vettä oli onneksi alle puoli pullollista, kulauttelin kurkkuuni. “Se unohtui, kun etsin boarding passiani.” Ei muuta kun etiäpäin sanoi mummo lumessa. Takanani tulleella oli sama vika rahikaisella.

Kävelin ulos turvatarkastuksesta, iloisesti ohi taulujen (joista olen aina porttini tsekannut) ja ihmettelin, mihin hitsiin ne taulut oikein on viety. Pelkkiä mainosvideoita näköpiirissä. Palasin tarkistamaan porttini ja toteamaan, ettei ainakaan kävelyyn kuluisi aikaa. Piipahdin WC:ssä täyttämässä vesipulloni (uudelleen) puolilleen ja astelin portin viereiseen kahvilaan. Savulohiruisleipä ja cappucino. Kävelin tarjottimineni etsimään pöytää. Meinasin istua yhteen niistä tyhjistä siinä keskellä, kun ymmärsin miksi ne olivat kaikki tyhjinä. Aurinko paistoi niissä suoraan silmiin. Istahdin baarihyllylle sen sijaan, katselemaan tapahtumaköyhää lentokenttää. Ja huomasin jättäneeni lentolaukkuni kahvilan kassan viereen.

“…ja muistattehan, että vain yksi käsimatkatavara on sallittu koneessa,” päätti Norwegianin portinvartijanainen boarding-kutsunsa. En hievahtanutkaan vielä paikaltani jonoa vilkaistuani, mutta aloin hiljaa valmistautua kertomaan naiselle, että voin kyllä tunkea reppuni lentolaukkuuni siksi aikaa, kun kävelen portin läpi, jos se tekee hänet iloiseksi. Kukaan ei kuitenkaan huomauttanut minulle siitä, että mukanani oli lentolaukku, läppärireppu ja käsilaukku. Astelin koneeseen tyytyväisenä, miettien että olisin hyvin ehtinyt nukkua puoli tuntia pitempäänkin. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää.

Jos Norwegian onkin nipo noissa laukkuasioissa – olen kerran kinannut niistä kotimatkalla Las Palmasista heidän kanssaan – on sillä kuitenkin puolensakin. Kännyköistä ja iPadeista ei niuhoteta, kunhan ovat lentotilassa. WiFikin löytyy. Ja Ouluun ja takaisin ovat onnistuneet haalimaan Finskiltä ne parhaimmat aikaslotit. Siksi minäkin lensin sillä tänne, täpötäydessä koneessa, ja huomenna takaisin. Luin kirjaani iPadilta nousun ajan ja vähän matkaa lentoon. Sitten alkoivat luomet painaa. Suljin padin ja painoin pääni seinää vasten. On aika harvinaista, että nukahdan lentokoneessa, mutta havahduin seuraavaksi siihen kun renkaat koskettivat kiitorataa.

Vaihdoin tennarit korkoihin ja klopsuttelin taksiin. Oulussa niitä sentään on lentokentällä koneita vastassa. Sen tiesin entuudestaan. Kysäisin kuskilta matkalla, vieläkö tekstaritaksi toimii Oulussa ja joko Valopilkku on otettu täällä käyttöön. Valopilkkua ei vielä, mutta pian pitäisi tuleman. Sanoi kuski, että se on kaavailtu kyllä koko maan kattavaksi, jahka kerkiävät järjestelmät kuntoon laittaa. Se on hyvä se! Tekstaritaksista ei osannut sanoa varmaksi mitään; oululaiset eivät tiettävästi ole ottaneet sitä oikein omakseen. Päivän päätteeksi testasin ja vielä toimi. Ravasin silloin yhteen aikaan täällä niin tiuhaan, että on taksin numerot vieläkin kännykässä.

Taksin kurvatessa Scandicin sisäpihalle totesin, etten sittenkään ollut silloin aikaisemmilla reissuillani ehtinyt yöpyä ihan jokaisessa Oulun (isossa) hotellisssa. Taisin jossain vaiheessa tykästyä Radisson Sasiin niin etten muita testannutkaan. Scandic on kuitenkin mukava myös (riippuu ihan mitä haluaa tehdä: tämä on lähempänä keskustaa, Radisson lähempänä Hupisaaria, vaikka eihän kummastakaan pitkä matka ole kumpaankaan). Tällä kertaa varasin Scandicin, kanta-asiakkuuden takia. On kai se kuuden euron ravintoalvoucheri niille ihan edullinen diili, kun minutkin saavat sen houkuttamana valitsemaan Scandicin, minne menenkin.

Vähän oli kalsa ja tosiaan sateisen oloinen ilma, joten kirjauduttuani sisälle hotelliin ja vietyäni kamat huoneeseeni, suuntasinkin keskustaan enkä Hupisaarille dallailemaan, kuten usein olen tehnyt. Melkein vähän houkutti mennä katsomaan olisiko se yksi lävistysliike vielä siellä Anttilan yläkerrassa ja olisiko heillä ollut aikaa laittaa yksi napaläväri. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen. Jotenkin, kun se kasvaimen jämä on vielä päässä, tuntuu etten halua uutta lävistystä, kun kuka tietää vaikka vuoden päästä se taas olisi mennyttä. Suuntasin sen sijaan kävelykadulle kuljeksimaan.

Ihan siinä käppäilin, minding my own business, kun silmäkulmaani lensi *jotain*. Kipristin silmäni kiinni ja yritin nyhtää sormillani pois sitä jotakin, joka tuntui pyrkivät sisälle silmääni. Vihdoin ja viimein sain nypättyä silmästäni melkein sentin mittaisen ötökän! Se tipahti maahan jalkoihin ja pitemmittä tutkailuitta nyhräsin sen kengälläni kuoliaaksi. Silmäkulmaani kirveli. Palasin HenkkaMaukkaan, jossa juuri olin käynyt hypistelemässä ihania paitoja, ostamatta kuitenkaan mitään. Pukukopissa tutkin silmäkulmaan ja tyytyväisenä näkemääni (eli ei mitään normaalista poikkeavaa havaittavissa) palasin ulkoilmaan jatkamaan tallustelua himpun verran kirvelevän silmän kanssa, toivoen ettei se ala turvota.

Ulkona kävelemisestä tuli jotenkin blääh, joten jatkoin hienosti H&M:ssä aloitettua sovitan-mutten-ostakaan-hähhähhähhää-shoppailuani parissa muussa keskustan kaupassa. Olisin ostanut kympillä valkoisen toppaliivin Seppälästä, mutta sitä oli jäljellä vain L niinkuin Liian iso. Olisin ostanut sieltä kympillä farkutkin, mutta niitäkin oli vain vääriä kokoja jäljellä. Edes normaalihinnalla en löytänyt sieltä oikean kokoisia. Kävelin pettyneenä Stockan Alkoon ostamaan pienen pullon Pinot Grigiota nautittavaksi chevré-salaattini kanssa sitten hotellihuoneessa. Matkalla hotellille kurvasinkin sinne HenkkaMaukkaankin vielä kerran. Veni, vidi, vici. Farkut, ihana keveä tunica ja sen alle toppi.

Huomenna uutta päälle. Johan himassa tuskailin, kun kaikki vanhat vaatteet kyllästyttää taas!

WP_20150526_003_edited

En muistanut edes, miten onneton Oulun keskusta on. Siis yksi Suomen isoimmista kaupungeista kuitenkin, ja sen keskusta on ankeampi kuin Joensuun! Tai Vaasan, Kokkolan, Kajaanin, Jyväskylän… jatkanko vielä? En tiedä, missä kaikki kaupat täällä on, mutta ei niitä ainakaan tuolla Stockan liepeillä ole kuin muutama hassu. Siksi kai olen yleensäkin täällä mieluummin nauttinut tuosta keskustan läheisestä kauniista luonnosta ennemmin kuin edes yrittänyt shoppailla. En minä varsin *yrittänyt* nytkään, mutta, siis…

Nyt tekisi mieli sulkea silmät ja nukkua. Hiukkasen väsyttää viikonlopun autotallinsiivousten ja tämän aamun aikaisen nousun jälkeen. Kaipa sitä kohta voisi ummistaa silmänsä.

InstagramCapture_9b200f8b-b637-4ca6-a5c6-aee4bc0a62f9

So random

Aina ei ole hyvä aamu. Tänään ei ollut. Heräsin päänsärkyisenä liian lyhyiden yöunien jälkeen. Ei vaan illalla uni tullut. Aivot kohmeessa herättelin esikoisen, duunasin itselleni cappucinon, käytin koirat sateessa aamukävelyllä ja join cappucinon viimein palattuani sisälle. Kone ei meinannut startata ollenkaan. Pakko oli silti lähteä liikkeelle. Heitin tosikoisen kouluun matkan varrella ja ajettiin esikoisen kanssa Diksiin yhteen tapaamiseen. Ajettiin hiljaisuudessa, tyttären näplätessä kännykkäänsä. Satunnaisesti päästin suustani jotain tosi satunnaista. Tytär ynähteli.

Tyttöjen isä, joka oli tulossa samaan tapaamiseen, soitti. Kyseli paikan sisäänkäyntiä. Kerroin, että ollaan vähän myöhässä. Ei ollut oikein helppo aamu. Vaikka olin vastannut puheluun auton bluetoothilla, kännykkä oli kädessäni puhelua lopettaessani. Muistaakseni siksi, että puhelun tullessa se oli taskussani ja halusin tietää kenelle vastaan. Yritin laittaa kännyn pupuni syliin – you know, minulla on Felix-pupu autokaverina. “Ainiin, sun iskäkin tulee sinne, en ees muistanut ennen kuin se,” kännykkä lipsahti käsistäni lattialle jalkoihini, “v*ttu,” haroin kännykkää käsiläni,”soitti. Mä olen teille niin huono esimerkki.”

Tyttäreltä katse alta kulmain. “Kyllä mä tiedän, että te ootte kiroilemaan oppineet ihan kavereilta, mutta mun pitäs edes olla se esimerkki sivistyneestä tavasta puhua,” jatkoin. “Onhan meillä isä sitä varten,” tytär sanoi. “Joo, niinhän teillä on. Onneksi. Äidistänne kun on tullut vähän rääväsuinen tässä vanhemmiten.” Kerroin jonkun typerän tarinan asiakaspalaverista, jossa olin kesken kaiken kiroillut under my breath, kuvitellen, ettei kukaan kuullut. Palaverin jälkeen joku muu oli kiroillut ja pyydellyt anteeksi, mihin minä sanoin, ettei se minua haittaa, en minä aina niin siisti suustani ole itsekään – asiakkaiden kanssa sentään tsemppaan. Vieressäni istunut asiakkaan edustaja totesi: “Joo, mä kyllä kuulin sen sisäänhengitetyn f*ckin.” Bummer.

En minä aina kiroile kamalan paljon, joskus en juurikaan. Huonona päivänä kamalasti, hyvänä en lainkaan. Se on aika hyvä mielialabarometri. Kun tytär sanoo: “Äiti sä alat kuulostaa suomalaiselta teiniltä,” on asiat todella huonosti. Ei, en ole ylpeä siitä. Mutta elämä on. Siinä vaiheessa kun joku huomauttaa kielenkäytöstäni (“honey, your vocabulary has shrunk again”), on aika pysähtyä miettimään. Ei kielenkäyttöä, vaan syytä lisääntyneeseen sadatteluun. Ja tehdä korjausliike. Puolustuksekseni sanottakoon, että oppii ne tytöt minulta muutakin kuin kiroilua. Harva se päivä teini toteaa oppineensa minulta taas uuden viiden dollarin sanan. Viimeisimpänä ekskursio. Eilinen kronologinen tuli vaarin suusta. Sukuvika.

“Se vaan on hölmöä, että moni suomalainen ajattelee, että on jotenkin vähemmän paha kiroilla englanniksi kuin suomeksi,” totesin pienen hiljaisuuden jälkeen. “Mmm.” “Mä kiroilen kahdella kielellä, koska puhunkin kahdella kielellä.” Se siitä aiheesta. Mietin mielessäni, että mutsi kääntyisi tuhkissaan. Silloin kun yhdentoista vanhana ekan kerran himassa vähän kokeilin voimasanojen käyttöä, mutsi uhkasi (taas) pestä suuni saippualla (olin skidinä kokeillut, joten tiesin ettei saippua maistu hyvältä, en enää kiroillut himassa) ja opetti, että jos oikein ketuttaa voin sanoa vaikka isosoRbiidiviismononitRaatti. Tai bubuvakaiini. Ensimmäinen on Ismoxin vaikuttava aine. Jälkimmäinen joku muu pupu vai kaniini. Mutsi oli siihen aikaan Orionin tiedottaja.

“YEY. Sä et kyllä nyt yhtään herätä mussa yey-fiiliksiä,” sanoin Tuusulanväylällä eteen tuupanneelle Micralle, joka rekkari alkoi YEY. Se tuli tietenkin samaan suuntaan kehäkolmosellekin. Micralla ehkä voi ajaa vain yhdeksääviittä, sillä sitä se ajoi Tuusulanväylällä satasen alueella ja kehällä kasinkympin alueella. “Se on jotenkin niin ärsyttävää, kun ihmiset, jotka ajaa tosi vähän lähtee liikenteeseen tällaisina päivinä koska sade. Ne jotka ajaa vähiten tulee sitten niihin huonoimpiin ajokeleihin töpeksimään.”

Samassa oltiinkin jo noustu kehältä ja seistiin valoissa. Sanoin esikoiselle jotain, vaihtaen aihetta ainakin kolmannen kerran parin lauseen jälkeen. Tytär jatkoi puhelimensa näpläämistä ja ynähti. “Mä tiedän olevani tänä aamuna vähän random, mutta koitan pitää itseäni hereillä.” Valot vaihtuivat. “NGX,” luettelin ääneen edessä ajaneen auton rekkarin – YEY jäi kehälle. “Nginx (/enjinex/).” Mistä tiedät olevasi nörtti? (http://nginx.org/en/). Tytär ei edes kysynyt. “Äiti, sä oot kyl tänä aamuna tosi random.”

Parkkeerasin torin laitamille vähän miten sattuu (olin melkein ruudussa, pahoitteluni). En jaksanut korjata, tilaa oli riittämiin. Mentiin tapaamiseen. Tsemppasin aivot suunnilleen kasaan ja kykenin koherenttiin keskusteluun. Samoin tytär. Päänsärky sen sijaan vaan paheni.

Ajelin tapaamisesta himaan ja näin ensimmäistä kertaa dösän kehä kolmosen dösäkaistalla Diksin ja Tuusulanväylän välillä. Klo 9:40, jolloin se ei enää ole dösäkaista. Olen ajellut sitä väliä viime aikoina ees taas random aikoina, enkä IKINÄ ole nähnyt dösiä, etenkään klo 6-9 tai 15-18 jolloin se on dösäkaista. Olen aina miettinyt, MIKSI. Miksi se on bussikaista?

Himassa vapautin koirat alakerran vankeudestaan, otin särkylääkkeen ja tein itselleni vähän aamupalaa. Espresso läikkyi yli, mutta maistui hyvältä. Pikkuhiljaa olo alkoi tuntua ihmismoiselta, kun päänsärky hellitti ja verensokeri kohosi. Aivot lähtivät viimein käyntiin. Joskus on vaan hitaampaa kuin joskus toiste.


WP_20150521_001_edited

Lakunenät

Muksuna ajattelin, että koirien nenät on lakua. Semmosilta lakupaloilta ne näyttää. En minä koskaan maistanut; tiesin minä ettei ne oikeasti mitään lakua ole. Ihan niinkuin tiesin, ettei kuu ole juustoa. Kun Meggie tuli meille, muistin yhtäkkiä tuon lakun. Koska Meggien nenä näytti pieneltä sievältä lakupalalta. Timmyn nenä on vähän isompi, mutta lakuinen sekin. Kutsunkin noita meidän koiruleita välillä lakuneniksi.

Meggie on ollut meillä jo puoltoista vuotta. Timmy pian vuoden. Stadilaistuneet espanjalaiset, ihan kotiutuneet, perheenjäsenet. Lauma. Enää ei edes osaisi kuvitella elämää ilman noita karvakuonoja. Kun olen hotellissa duunireissulla, tuntuu oudolta käydä nukkumaan ilman jalkoihin painautuneita karvaturreja.

Meggie on sellainen pieni ja soma. Kuin pehmolelu. Paitsi silloin kun se on “I kick your *ss” -moodissa. Silloin se on tulta ja tappuraa. Timmy on uljas kuin paraatihevonen. Koira pelkkää lihasta. Ja kun se jännittyy metsästämään oravaa tai jänistä, voi suorastaan nähdä jokaisen lihaksen värisevän. Ei sillä, että nuo meidän lakunenät siis mitään oikeasti metsästäisivät. Tässä meidän pihapiirissä on kuitenkin kiusaksi asti pupuja ja oravia ja koiraparat menevät niistä aina ihan sekaisin. Pihalla ja sisällä, yhtä lailla.

Timmy on koirista huomionkipeämpi. Se tulee kylkeen kyhnäämään, istahtaa syliin, kerjää rapsuja, makoilee kainalossa kuin vauva. Timmy rakastaa loikoilla riippumatossa. Meggie taas on enempi kuin kissa. Tulee luokse kun sitä huvittaa, mutta jos nostat syliin, se lähtee pois. Silti se tykkään nukkua aivan kyljessä kiinni ja aamulla antaa runsain mitoin hellyyttä nuolemalla meidän käsiä.

Olisi kiva, jos pystyisimme aitaamaan ison pihamme niin, että koirat voisivat olla pihalla vapaina. Ainakin toistaiseksi joutuvat tyytymään viiden metrin naruihin, joita siirrellään paikasta toiseen sen mukaan, missä päin pihaa itse oleilemme. Toisaalta se on kätevääkin, sillä silloin saa koirat helposti pois nurtsinleikkauksen (tänäänkin se oli ohjelmassa) ja tikanheiton tieltä.

Tänään oltiin koirien kanssa pihalla ihan koko päivä. Jostain siitä puoli yhdestä ilta-seitsemään. Minä ja keskimmäinen leikattiin nurmikko miehen kärrätessä hiekkaa pihan toiselta laidalta toiselle (kuorma hiekkaa, väärässä paikassa). Aloitin leikkimökkivaraston alustuksen mittaamalla alueen ja lapioimalla sammalet pohjalta. Ja sitten sitä hiekkaa kuoppaan. Seuraavaksi (ensi viikonloppuna tai joskus) pitäisi enää muistaa miten se leikkimökki oli pystytetty ennen kuin purettiin se miehen kanssa paloiksi (meille kuljettamista varten). Grillattiin juustohampurilaisia ja ehdittiin loikoilla riippumatossa ja aurinkotuoleissakin ihanasta päivästä nauttimassa. Silloin ja siinä missä tuuli ei puhaltanut, tarkesi olla bikineissä ja shortseissa.

Ei tullut lakunenillekään vilu, kun aurinko paistoi ihanasti koko päivän :) Terrierit, aina valppaina. Jopa leikin tiimellyksessä. Aina valmiina ilmoittamaan, jos pihan lähistölle tulee joku tuntematon. Koira tai ihminen. Tai pupu tai orava.

PhototasticCollage-2015-05-17-21-47-24

Tulilatva

Äitini kuolemasta on vuosi ja päivä. Helsingin sosiaali- ja terveysvirastosta tuli viime viikolla mutsille uusi Matkapalvelun maksukortti. Soitin virastoon kertoakseni, ettei matkapalvelun käyttäjä ole tarvinnut palvelua enää vuoteen. Lähtö viimeiselle matkalle kävi ilman palvelua. Ihmettelin, ettei tieto ollut saavuttanut heitä virallisia teitä. Hekin ihmettelivät.

Siinä missä äitini kuoli ennen 61. syntymäpäiväänsä, isoäitini puolestaan täyttää ensi viikolla 90 ja elelee vielä itseksensä omassa kaksikerroksisessa rivitaloasunnossaa, tekee puutarhatöitä ja manaa putkirempan aiheuttamaa lisätyötä.

Nykyisin Lontoossa asusteleva siskoni on Suomessa käymässä ja tuli eilen meille kylään vauvansa kanssa. Varsin sopivasti mutsin kuoleman vuosipäivänä. Sisko toi minulle pari tulilatvan oksaa. Mutsi oli kuulemma jättänyt systerin luo tulilatvan lähdettyään takaisin Las Palmasiin kuukautta ennen kuolemaansa. Nyt tulilatva kukkii. Laitoin oksat veteen, kasvattamaan juuria. Istutan sitten ruukkuun ja toivon, etten tapa sitä, kuten yleensä tapan kaiken vihreän.

Ajatukset on vaellelleet äidissä vähän enemmän nyt, vuosipäivän aikaan, etenkin silloin Äitienpäivänä. Aina välillä mielessä on sellainen hassu haikeus. Siitä, ettei voi soittaa. Siitä, ettei ole (Las Palmasin) maamolaa, johon mennä vierailulle. Siitä, ettei ole enää äitiä halaamassa. Aina välillä on hassu pieni ikävä Las Palmasiakin. Eihän se ole mihinkään kadonnut, muttei se ole enää sama, kun ei mutsi ole siellä. Aina välillä on vähän ikävä mutsin Kanarian-ystäviäkin, joiden kanssa muodostettiin jokin näkymätön side kun siskon kanssa vierailtiin siellä mutsin kuoleman jälkeen.

Epämääräinen levoton olo. Ärtyisyyttä. Tuntemuksia, joita on vaikea pukea sanoiksi, vaikea käsitellä kognitiivisesti. Tunteita, jotka pitää vaan elää läpi, itkeä kun itkettää. Olen antanut itseni ymmärtää, ettei tämä kaipaus, nämä tunteet, koskaan katoa kokonaan, vaikka ajan myötä hellittävätkin. Tuo ysikymppinen isoäitinikin kuulemma vielä aina välillä ikävöi äitiään.

Elämä se tässä jatkuu silti ja me valmistaudutaan erilaisiin juhliin. Isoäiti ei kaiketi synttäreitään ihmeemmin vietä, mutta suunnitelmani on mennä hänen luonaan käymään synttäripäivän iltana, pakettieni ja tyttöjeni kanssa. Esikoinen lähtee parin viikon päästä, koulujen loputtua, Prometheus-leirille ja viikko paluunsa jälkeen, omana 40-vuotispäivänäni, vietetään “kotijulhaa” – “protujuhlaa” – miksikä sitä sitten haluaakin kutsua. Aikuistumisriitti siinä missä konfirmaatiokin. Iso tyttöni <3 Heinäkuussa sitten olisi tarkoitus juhlia niitä minun nelikymppisiäni.

Nyt kun meillä on keittiö (melkein) valmis, ollaan siirrytty ulkohommiin ja ulkojuhlien valmisteluun aina kun sää vaan sallii. Tai lieneekö se ulkohomma, vaikka ulkona tapahtuikin, kun olkkarin matto pestiin? Tuo pikkukoiramme ei osaa lopettaa sisälle pissimistä ja matto oli aika kamalassa kunnossa… Nyt vaan saisi aurinko paistaa ja tuuli tuulla ja sade pysyä pilvissään, jotta matto joskus kuivuukin. Tänä iltana kuitenkin agendallani on jotain ihan muuta, paistoipa aurinko tai ei.

Olen tässä valmistellut isoäitini toista lahjaa (Ammi, jos luet tätä ennen synttäriäsi, hyppää tämä kappale yli ;) ) ja kerännyt musiikkia poltettavaksi CD-levylle. Kaikki meni helposti niin kauan kun vain kaivoin musiikkia Youtubesta ja muutin sitä mp3-tiedostoiksi duuniläppärilläni, mutta sitten alkoi säätö, kun aloin suunnitella tiedostojen polttamista levylle.

Ensin piti löytää tyhjä CD-levy. Meillä on valtaosa toimistotarvikkeista vielä yläkerran varastossa laatikoissa. Fikkarin valossa kaivoin laatikoita, turhaan. Mies tajusi kertoa minulle, että ainakin yksi setti tyhjiä levyjä on palvelinhuoneessa (juu, meillä on sellainen, ihan täällä himassa). Löysin pakan, otin yhden, nyysin hyllyllä lojuneen tyhjän kuorenkin.

Seuraavaksi totesin, että eihän tässä duuniläppärissäni ole optista asemaa. Vaihtoehtoni ovat: a) löytää meidän ulkoinen asema tai b) hakea vanha himaläppäri tyttären huoneesta ja yrittää herätellä se henkiin tarpeeksi polttaakseen levyn. Siitä lisää kohta, mutta ensin menin plan A:n mukaan ja yritin löytää ulkoisen aseman. Kaivoin varastosta, kaivoin palvelinhuoneesta. Löysin ne meidän loputksin romput ja tyhjän salmiakkikossupullon, mutten ulkoista optista asemaa.

Plan B siis. Hain läppärin tyttären huoneesta. Se on vanha, se on hidas, se ilmoittaa kiintolevy-failuresta, mutta se vielä toimii ja siinä on optinen asema. Paras tapa saada minut motivoitua troubleshootaamaan ko. konetta on “pakottaa” minut tekemään sillä jotain. Niinpä tänäänkin ennen kuin aloin poltella mitään CD:lle, aloin tutkia, mikä kiintolevyssä on vikana. Se oli sitä paitsi ihan mahdollista tehdä työpäivän ohessa, sillä katselin & kuuntelin Microsoft Ignite -videoita.

To make a long story short, vanhan punaisen läppärini kiintolevy on kaputt. Virheitä, joita ei voi korjata. Melkein meinasin jo alkaa shopata uutta läppäriä, mutta mies sanoi, että meillä on alakerrassa läppärin kiintolevyjä, hän voi vaihtaa siihen levyn. Fine, tähän lähtöön. Toivotaan, että levy kestää, kunnes mies saa sen tehtyä. Toivotaan, että saan CD:n poltettua ennen kuin kiintolevy hajoaa kokonaan.

Mitä tästä kaikesta siis seurasi, turhautumisen lisäksi? Tänä iltana siirtyy palvelinhuoneesta yksi koristehylly roskaläjään (joka odottaa pihalla kaatikselle roudaamista, kunhan kaikki roju on ulkoistettu himasta) ja yksi laatikollinen vanhoja astioita jonnekin (käynen läpi ja ota mitä tarvitaan, annan tai heitän pois mitä ei tarvita) ja tilalle tulee pari laatikostoa ylävarastosta ja puran niitä laatikoita niihin. Saadaan viimein tietokone- ja toimistotarpeet availableiksi ja printterikin käyttökelpoiseen sijaintiin toisen laatikoston päälle.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Mieheni mielestä minä olen (tänäänkin) itsekin vähän tulilatva, kun punaiset hiukset on kerätty pään päälle, ja sojottavat siitä joka suuntaan kuin tulenlieskat. Tukka luonteen mukaan, kukka luonteen mukaan. Mutsi tykkäisi tästä :)

20150515_125827000_iOS

You gotta dig dig dig…

The sun was still up high and shining warmly when both I and my husband were done with our day’s work. It was a sure call for some more yard work. We’ve got a couple of parties coming up in the summer time, so it would be kinda mandatory to get the yard in shape by them. There’s so much to do, plus all the things that we want to do, in addition to the stuff that we need to do.

The first stuff went to the category of need to do. Husband gave our reciprocation saw to me and asked me to start sawing some branches into smaller pieces. The winter storms had cut off pine branches and sent them flying to our yard; one of them took the target scope – oops, start – from the hood of our Mercedes. We also cot off some overgrowth from the trees at the edge of our yard in March. I modified an old kitchen cabinet a bit to work as a saw horse and we efficiently worked through the pile of branches together.

The next project was to start planning for our brick grill; a task in the want to do category. We got a pile of bricks some time ago, leftovers from someone’s yard paving and from a fireplace they had torn down. We decided on a spot in our backyard; a nearly flat spot not beneath the trees. We measured it up, then marked the borders with a shovel. “Okay, you can start to dig now,” said husband, and I was like, now? “Okay, I need some inspirational music,” I said and took my phone out of my pocket, launched Music Tube and searched for Summer Stock Dig dig dig.

Nothin’s what you get for free.
You’ve gotta dig, dig, dig, dig for your dinner,
Never was a money tree.
And furthermore, my friends, I must repeat,
Nobody’s livin’ down on Easy Street;
And if you want to owe for groceries,
You’re gonna get an awful lot of “No sir-ee’s.”
You’ve gotta dig, dig, dig, dig for a dollar,
‘Taint as simple as you think.
You can’t purloin a sirloin
Or the butcher will put you in the clink.
You just can’t be a lazy bird,
You’ve gotta get off o’ your twig;
So you can afford your room and your board,
And it’s nice to have the price of a “cig.”
Say, you’ve gotta pay the fiddler man
If you want to do a jig.
You’ve gotta be as busy as a bee
To be a Mister B. I. G.
And if you want some dig-dig-dignity,
You’ve gotta dig, dig, dig, dig, dig for your dinner,
Dig, dig, dig, dig, dig.

https://youtu.be/1ANCuq_RKUs

The movie is one of my all time favorites – I’m a sucker for old MGM musicals, Gene Kelly, Fred Astaire, Judy Garland, Ginger Rogers… And so I dug. Dug until I had taken out all the moss from the designated area. Then it was leveling time, finetuning, and leveling again. Somewhere there we took a break to grill some cheeseburgers on the gas grill and eat while the Finnish ice hockey team beat Belarus in the World Championships by one penalty shot.

We went back to the yard to fit some flat stones for the foundation of the grill. Then we tried a few bricks for the measurements of the grill. Then we sort of got carried away and ended up dry fitting them all, resulting in a proof of comcept (POC, as we consults call it) grill we named Stonehenge. No, we’re not going to use it for grilling just yet (at least not much…), we are going to mortar the bricks and make it into a proper grill. But yes, we have enough bricks to do it.

grill

By the time Stonehenge was done, my work gloves had holes in the fingers. I just bought them a couple months ago! I’ve been working a lot. Gotta get a new pair. And if someone could tell me where I could get a new back, I’d be thankful ;) Just kiddin’. Really working and working more is the best cure. In Finnish we say “se lähtee sillä millä se on tullutkin” – the cure is the cause.

Before hopping to bed, I played the hair dresser for my oldest daughter, trimming her hair from the side and applying new hair color (her hair is half black, bottom half since I don’t let her dye her hair all the way to the scalp).