Mitä jäi käteen aivokasvaimesta?

Vuosia sitten sain kuulla silloisen työkaverini rintasyövästä. Hänen palattuaan töihin hoitojen jälkeen juttelin hänen kanssaan, ja kliseisesti sanoin, että syöpä varmasti pysäyttää ja laittaa elämän arvojärjestyksen uusiksi. Työkaveri vastasi, ettei oikeastaan. Hänen arvonsa olivat valmiiksi jo kunnossa. Kun minun aivokasvainleikkaukseni lähestyi, mietin tätä työkaveriani ja omia elämänarvojani. Mietin, muuttaisiko leikkaukseni niitä vai oliko minullakin arvot kunnossa jo valmiiksi.

Mielestäni ne olivat. Ja kyllä ne tälläkin retrospektillä ajatellen olivat, mutta kyllä minun ajatukseni tärkeistä ja vähemmän tärkeistä asioista on muuttuneet. Tämän huono puoli on se, että monesti minua turhauttaa erinäisten pilkkujen viilaaminen, pilkkujen, joilla ei lopulta ole mitään tekemistä oikeasti tärkeiden asioiden, kuten elämän kanssa.

Tänä aamuna satuin bongaamaan erään aivokasvain-survivorin artikkelin “70 Things I Learned from Having a Brain Tumor“, joka koko lailla osuvasti kirjoittaa asioista, joita aivokasvainleikkele kohtaa. Artikkeli on aika hauskasti kirjoitettu, joskin pitkä, ja paljolti paikkansa pitävä minullekin. Sen innoittamana päätin tehdä oman listani. Mitä opin siitä, että minulla oli (on) aivokasvain, joka leikattiin?

1) Tieto lisää tuskaa. Kun lääkäri kertoi minulle kasvaimestani, hän pelasi sen alas (ööö, played it down, miten se oikeasti ilmaistaan suomeksi?). Ei siis mitenkään vähättelevästi, mutta silleen matter of fact. Vähän niinkuin olisi kertonut minulle, että hampaassani on reikä, joka paikataan parin kuukauden päästä. Säikähdin tasan yhtä paljon, eli vähän. Aloin saada sairaalasta papereita, mutten silti vieläkään tutkinut tarkemmin, mikä minua odotti. Onneksi en, sillä viikon kuumotuksen sijaan olisin pelännyt ja huolehtinut tulevasta pari kuukautta.

2) Jos kuolet leikkauspöydälle, et itse sitä tiedä. Vaikka Suomessa on erinomainen kirurgia ja taitavat anestesiologit ja niin eespäin, jokaisessa leikkauksessa on aina riskinsä ja nukuttaminen pelottaa ainakin minua. Mietin leikkaukseen mennessäni, että jos en koskaan nukutuksesta herääkään, eihän se oikeastaan ole minun murheeni, sillä en minä sitä edes tiedä, toisin kuin jos vaikka kuolen lento-onnettomuudessa, jolloin ehdin surra rakkaitteni puolesta monta kallista minuuttia.

3) Sen huomaa, kun anestesia ottaa vallan. Anestesiologi alkoi haastatella minua asetellessaan neulaa suoneeni. Sanoi, että se on paras tapa tietää, milloin potilas on nukahtanut. Ihan silleen vanhanaikaisesti. Juttelin niitä näitä minuutin pari, ehdin sanoa monta lausetta. Sitten se tuli kuin hyökyaalto ja sanoin leikkaustiimille: “Going under,” Ja sitten olin under. Seuraavan kerran avasin silmäni liki kahdeksan tuntia myöhemmin intensiiviosastolla.

4) Vatsan leikkaushaava on paljon kipeämpi kuin pään. Suomessa, tai ainakin tuolla Töölössä, laitetaan pää takaisin umpeen asettelemalla siitä porattu luuläppä takaisin vatsasta otetulla rasvalla (ottavat pahukset sen ihan navan kohdalta, good bye napakoru :/ ) ja siinä missä päänahka on turta viikkoja leikkauksen jälkeen, sitä mahan haavaa särkee kyllä.

5) Morfiini ei ole minua varten. Päätä kyllä särkee ja kamalasti viikkoja ja kuukausiakin leikkauksen jälkeen. Perussärkylääkkeet melkein niinkuin ei riittäneet minulle(kaan), vaan pyysin jotain stydimpää. Sain morfiinitabletin yöksi. Ja vietin elämäni kamalimman yön. Talk about a bad trip.

6) Sairaalaruoka ei sisällä paljonkaan vihreitä, mutta sitä enemmän sokeria. Kaipasin papuja, parsakaalia, pinaattia… Enkä tainnut koskeakaan jälkiruokiin. Olisin voinut pyytää miestä tuomaan vihreitä, mutta jotenkin en ajatellut. Pyysin sen sijaan kananmunia. Niitäkään ei sairaalassa saanut.

7) Käveleminenkin voi pelottaa ja viisi askelta tuntua huikealta saavutukselta. Leikkauksen jälkeen en olisi millään noussut jaloilleni. Se pelotti aivan vietävästi, kun jo pystyssäistuminenkin huimasi. Pakko se oli silti lähteä, kun hoitaja käski suihkuun. Ensin sitä vältteli, sitten se alkoi taas sujua.

8) Pää tottuu kaikkeen. Ensimmäinen ihanmikävaan leikkauksen jälkeen tuntui päässä pökerryttävältä. Ensimmäinen askel, ensimmäinen porras, ensimmäinen koiranulkoilutus, ensimmäinen kerta ratissa (käänsin auton pihalla)… mutta sitten pää tottuu. Seuraava kerta on jo helpompi ja vähän kerrassaan ei tunnu enää missään.

9) Leikkaus ja viisi päivää sairaalassa julkisessa terveydenhuollossa maksaa saman kuin koiran kolme tuntia pieneläinklinikalla. Meillä on loistava terveydenhuoltojärjestelmä. On siinä varmasti parantamisen varaa. Kaikki ei pääse tarvittaviin hoitoihin sillä aikataululla kuin tarvis, on ruuhkaa ja sitä ja tätä. Mutta. En olisi monessakaan maassa päässyt maailmanluokan kirurgin käsittelyyn parin kuukauden varoajalla ja saanut kasvainta ulos päästäni ja viittä sairaalapäivää muutamalla hassulla saturaisella. Maksan veroni, saan loistavaa palvelua. Olen parissa FB-ryhmässä lueskellut mm. jenkkien vakuutustuskailuja ja päätöstuskailuja ja miettinyt, miten onnekas olenkaan.

10) Magneettikuvauksessa kannattaa olla silmät kiinni. Ehkä minulla on jonkinasteinen suljetunpaikankammo. Mihin tahansa, mihin menen, tarkistan aina mistä pääsen ulos. Eihän se magneettikuvauslaite ihan suljettu ole, mutta niitäkin on erilaisia. Hiltonin donitsi oli paljon miellyttävämpi kokemus kuin Töölön sairaalan laite, jossa tunsin itseni hodariksi. Silmät kiinni, musiikki korvilla sekin kuitenkin meni. Kun ei ajatellut missä on (kunhan muistaa olla liikkumatta).

11) Magneettikuvauslaitteen jyskeessä on jotain selkäpiitä karmivaa. Toisaalta se muistuttaa vauvan sydänlyöntejä dopplerilla kuunneltuna, toisaalta ehkä öljynporauslaitetta tai jotain. Jotain spookya siinä kuitenkin on, jotain, minkä haluaa unohtaa.

12) Muistipätkökset tulevat jäädäkseen. Voineeko tuota ihan vallan kasvaimen ja/tai leikkauksen piikkiin laittaa? Ehkei. Ei nämä muistihäiriöt ole silti ikinä aiemmin ihan tällaisia olleet. Ekan kerran kun yritin laittaa ruokaa, siitä ei tullut yhtään mitään. Nykyisinkin vielä, yli vuosi leikkauksesta, sanat unohtuilevat (kahdella kielellä…) ja hajamielisyys on ihan huipussaan. Unohtaisin varmaan tuon leikatun päänikin jonnekin, jos ei se roikkuisi mukana.

13) Kaikki voi mennä hyvin tai hyvin huonosti tai jotain siltä väliltä. Jokainen on yksilö, jokainen leikkaus on yksilöllinen, jokainen kuntoutuminen on yksilöllinen. Joku juoksee marathonin kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen, toinen ei pysty kävelemään paria sataa metriä pitemmälle kuukausiin. Joku palaa duuniin kuuden viikon kuluttua, toinen jää sairaseläkkeelle. Älä siis vertaa itseäsi muihin, haasta vain itsesi joka päivä. Joku harppoo, joku ottaa pikkuaskelia. Olemme erilaisia.

14) Jonain päivänä tulee se päivä, kun unohdat että päätäsi on leikelty. Useimpina päivinä en edes muista enää, että reilu vuosi sitten päätäni leikeltiin. Siitä huolimatta, että korvani soi eikä kuule mitään. Teen remppaa sun muuta kuin ei mitään. Eikä minulla enää mitään muuta olekaan kuin tuo puolikuurous. Ja huippaa joissain tilanteissa herkemmin.

15) Aivokasvainleikkaus vie lihasvoimat! En olisi arvannut enkä uskonut, mutta käsi- ja jalkalihaksistani katosi leikkauksen myötä monta pinnaa. Huomasin sen, kun aloitin tanssit uudestaan leikkauksen jälkeen. Kaipa ne vähitellen on palautuneet, tämän remonteeraamisen myötä. Punnerrukset ei silti luonnistu enää kuten ennen.

16) Väsymykseenkin tottuu. Väsymys on jatkuva kaveri. Jollain tasolla siihenkin tottuu, mutta aina välillä mietin, miten kivaa olisi tuntea itsensä oikeasti energiseksi ja virkeäksi, eikä vain leikisti. Asenne siinäkin paljon ratkaisee. Kunnes väsymys menee jonkin rajan yli ja sitten sitä vaan tippuu.

17) Villasukat lämmittää paitsi jalkoja, myös mieltä. Sairaslomalla aivokasvainleikkauksen jälkeen sitä on jotenkin yksin. Vaikka on mies ja on lapset, tuntuu todella hyvältä, kun ystävät muistaa. Ele, se se on tärkein. Parasta omalla saikullani oli, kun kaveriporukka oli pistänyt kolehdin pystyyn ja toi minulle korillisen herkkuja ja yhden itse kutomat villasukat. Kulutin ne vuodessa puhki, valitettavasti, sillä ne oli aina jalassani.

18) Ihmiset hyökkäävät kimppuun kun olet heikoimmillasi ja rakkaimmat voivat satuttaa eniten. Selittäköön itse itsensä.

19) Koira on mitä parhain terapeutti. Niin monella tapaa. Sielulle, mielelle ja ruumiille. Uskollinen ystävä, hiljainen kuuntelija, joka ei tuomitse vaan nuolaisee rohkaisevasti ja painautuu lämpimänä kylkeen kiinni. Pakottaa lähtemään ulos ja kävelemään. Ihmisen paras ystävä.

20) Ei, en olisi edes halunnut kasvaintani käteeni, enkä nimetä sitä kuten monet tekivät. Miksi ihmeessä olisin halunnut? Kasvain menköön nimettömien kasvainten hautausmaalle, tai yliopistolle disectattavaksi tai mitä niille nyt tapahtuukaan. Minua ei kiinnosta. Pääasia on, että on päästäni poissa.

21) Hormonitoiminta menee sekaisin. Ei ehkä kaikki hormonitoiminta. Mistä sitä nainen tietää, mikä on PMS:ää ja mikä alkavia vaihdevuosia ja mikä muuten vaan hormonihyörinää. Sen kuitenkin huomasin, että leikkauksen jälkeen hiusjuuret alkoivat tulehtua siellä sun täällä toisin kuin koskaan ennen ja se leikkauspuoli päästä rasvoittui huomattavasti toista puolta nopeammin.

22) Suololiuos on paljon kivempi tapa jeesata leikkaushaavan paranemista kuin Bepanthen tai oliiviöljy. Hiusten pesu on joka tapauksessa aika karmeeta puuhaa pitkään leikkauksen jälkeen. Parin Bepanthen/oliiviöljykokeilun jälkeen päädyin käyttämään haavaan EasyPiercing suololiuosta, joka on tarkoitettu lävistysten hoitoon. Tuumin, että jos se kerta auttaa niihin, miksei niitinreikiin ja arpeutuvaan leikkaushaavaankin. Ja olin oikeassa.

23) Aivokasvainleikkauksen jälkeen nukkumista sekä kaipaa että kammoaa. Fibromyalgiani ei ole koskaan ollut niin paha. Eikä alaselkävaivat. Mutta juuri kun meinasin alkaa valittaa niistä lääkärille, kysyä, mikä niihin auttaisi (kun ne päänsärkyyn syömäni lääkkeet ei auttaneet), kivut hellittivät. Ei vaan ole helppoa nukkua yö toisensa jälkeen samassa asennossa, selällään, pää kenossa. Nukkuminen on samalla kertaa ihanaa ja ihan kamalaa.

24) Paraneminen syö energiaa. Monta viikkoa leikkauksen jälkeen söin. Paljon. Jatkuvasti. Lihomatta. Nälkä oli jatkuva. Sitten tuli se hetki, kun elimistö ei enää kuluttanutkaan paranemiseen niin paljon energiaa, mutta syömisen korjausliike oli hivenen jälkijättöinen. Ja sitten, no, ei siitä sen enempää.

25) Elämä on vain elämää leikkauksen jälkeenkin. Iloja, suruja, masennusta, onnea, ihan sitä kaikkea, mitä elämä on. Leikkausta ennen, leikkauksen jälkeen. Ei se siitä sen kummemmaksi muutu.

Tiskikoneen hurinaa

En oikeastaan edes osannut sillä tavoin aktiivisesti sitä kaivata. Puolisen vuotta on nyt oltu ilman tiskikonetta. Elin teinivuoteni ja ensimmäiset kuusi naimisissaolovuottani, yhteensä siitä kertyy kaksitoista vuotta ilman tiskaria. Mutsin kanssa teininä joutui tietty tiskaamaan, aivan kuten meidän teinimme nyt. Ja tietenkin omassa kodissani tiskasin. Kahden tai kolmen ihmisen astioita.

Täällä meillä asuu joka toinen viikko kolme- ja joka toinen viikko viisihenkinen perhe. Tiskaria sai pyörittää päivittäin silloin kun meillä sellainen oli. Tiskata sai päivittäin, kun ei ollut tiskikonetta. Sellaisessa pienessä keraamisessa tiskialtaassa, jota kaikki vihasimme. Kuivauskaappiakaan meillä ei ollut, joten astioita ladottiin pieneen kuivaustelineeseen mökkimeiningillä ja aina piti toisen olla kuivaamassa yhden tiskatessa.

Nyt on. On kuivauskaappi, kunnolinen teräksinen tuplatiskiallas ja tiskikonekin taas käytössä, ja saman tien hurisemassa! Keittiöremontin osa N, se viimeinen viimeinkin, aloitettiin viime lauantaina. Kunnianhimoisesti kuvittelimme tekevämme senkin loppuun asti viikonlopun aikana, mutta eihän se nyt ihan niin käynyt.

Lauantaina laastittiin. Sekoitin käsikipsilaastia kepillä ja käsin, ja sitten levitettiin sitä keittiön seinään, peittämään tiiliseinä, josta oli pakko silloin joskus piikata laastit pois niiden halkeiltua niin pahasti laattojen irrottamisen myötä. Seinä ei ihan ollut kuiva vielä sunnuntaina ;) Ei se kai ihan ole kuiva vieläkään. Soviteltiin siihen kuitenkin sunnuntaina jo Ikean välitilapleksejä. Ei niitä siihen voinut vielä jättää. Ja sittemmin todettiin, ettei se taida ihan niin yksinkertaiseti mennä muutenkaan.

Lauantaina myös maalattiin, taas. Se seinä siitä tuoreen laastin ympäriltä. Sunnuntaina asennettiin sille seinälle avohyllyä, tiskikaappia, ruokakomeroa ja liesituuletin. Kasattiin Ikeasta haetut mix-and-mismatch allaskaapit – eihän noihin meidän ysärikaapinoviin mitkään modernit ovet enää mätsää, joten mentiin sitten kunnolla toisennäköiseen siltä osin – ja soviteltiin niitä jo vähän paikalleen. Yllättävän hidasta hommaa kaikkiaan.

Sunnuntai-ilta ei ihan päättynyt siihen, että keittiö on käyttövalmis. Homma jatkui eilen illalla duunipäivän jälkeen, kun kiinnitettiin alakaapit toisiinsa ja soviteltiin lauantaina katkaistujat tasoja alakaappien päälle. Eihän se ihan ollut putkeen mennyt, vaan jouduttiin vähän sahaamaan lisää. Onneksi niin päin. Ja onneksi on noita työkaluja!

PhototasticCollage-2015-04-28-23-06-53

Tänäänkin jatkettiin. Tänään viimein sai kaatua petiin tuplatyöpäivän jälkeen tyytyväisenä (no, oltiin me kyllä sunnuntainakin tyytyväisiä, mutta eilen vähän otti päähän, että kaikki on aina niin vaikeaa), kun tiskialtaan aukon sahaaminen oli onnistunut just eikä melkeen, putkihommat, hanan ja altaan kiinnitykset, silikoonaukset, kaikki meni kuin elokuvissa. Se tiskarikin haettiin autotallista, laitettiin paikalleen ja hups vaan, kun tuolta roinan seasta löytyi kuin löytyikin oikeanlainen supistusliitinkin sitä varten!

Jos teiniäni siteeraisin, sanoisin: “Nyt tuntuu siltä, että hyvältä tuntuu.” Todellakin tuntuu :) Ja tiskikone se hurisee pesten ensimmäistä lastiaan kuukausiin. Niin, ja keittiössä on taas juokseva vesi. Muutama päivä tässä kuluikin ilman.

PhototasticCollage-2015-04-28-23-09-25

 

Ei se keittiö vieläkään silti valmis ole. Homma jatkuu huomenna ja ylihuomenna ja niin kauan kunnes on. Paitsi Vappuna ei tehdä keittiöremppaa. Toivottavasti Vappuna remppa on jo valmis.

Jyväskylä fail log

Duunireissaaminen ei ole sita hauskinta reissaamista. Yksinäistä ja aika tylsää puuhaa. Olin tässä pari päivää Jyväskylässä. Fail. Monellakin tapaa, vaikkakin itse työ eli koulutus asiakkaalla sentään meni hyvin. Normisettiä.

Fail#1 – Taksi

Siitä on selvästi aikaa, kun viimeksi olen yrittänyt taksilla pieneltä maalaislentokentältä kaupungin keskustaan. Juu, lensin, koska piti ehtiä yhdeksäksi vaikka pääsin vasta samana aamuna lähtemään matkaan. Stadi-Vantaan ja maailman kenttien taksijonoihin tottuneena en mitenkään hogannut, että olisi pitänyt varata taksi paikalle etukäteen. Oli niitä siinä muutama odottamassa, muutamalle ensimmäiselle tulijalle, joiden joukossa en itse ollut, sillä pysähdyin vaihtamaan lentokengät pumpseihin.

Joku soitti taksikeskukseen, joten kuvittelin, ettei minun tarvitse. Taksikeskus ei kuitenkaan ollut ottanut kuuleviin korviinsa, että autoja pitäisi lähettää enemmänkin kuin vain se yksi tilataksi, jonka ko. henkilö oli omalle seurueellen tilannut. Viittä vaille yhdeksän soitin keskukseen turhautuneen puhelun, minkä jälkeen taksi kaarsi paikalle itse asiassa jo puhelun aikana. Olin 20min. myöhässä.

Fail#2 – Vihreät

Vihreillä oli kahvikoju keskellä kävelykatua. Eikö ne tiedä, että vaalit oli jo?

Poliittista peliä paremmin ymmärtävä ystäväni valisti minua, ettei se ollut ollenkaan fail, vaan ihan tarkoituksenmukaista toimintaa – minkä toki jo tiesinkin, mutta. Kiitoskahvit? Äänestitte oikein, tarjoamme kahvia? Jostain syystä sellainen touhu ei vakuuta minua millään tavoin, oli puolue mikä tahansa. Tehköön työnsä eduskunnassa niin että äänestäjät näkevät äänestäneensä oikeaa puoluetta. Kahvia voi tarjota kuka vaan, vaikka minä.

Fail#3 – Happy Bithday

Ei pidä yrittää kirjoittaa englanniksi, jos ei osaa. Typo pubin aidassa :D

Fail#4 – “Täällä voit pelastaa maailman ja vähentää noidannuolia”

Lappu hotellihuoneeni WC:ssä. En muuttunut supersankariksi vierailuni aikana. Paha pettymys.

Fail#5 – Luminen rekisterikilpi

Taivaalta tuli vettä, tuuli oli kova. Odottelin taksia hotellin aulassa. Paikalle kurvasi auto, ei taksini vaan ykstyisauto, jonka etukilpi oli täydellisesti jäisen usean sentin paksuisen lumikerroksen peitossa, sillä laittomalla tavalla. Miten? Miksi?

Fail#6 – Myrsky ja myöhästynyt lento

Lennon takaisin Stadiin piti lähteä 17:50. Klo 17:30 taululla luki “Estimated 18:10”. Klo 17:50 taululla luki “Estimated 18:35”. Klo 18:20 lentokone ei vielä ollut saapunut Jyväskylään edes. Lopulta se rullaili portille ja päästiin koneeseen. Lento lähti 18:40 ja laskeutui pomppuisasti 19:30. Koska Helsingissä riehunut myrsky. Olin himassa tuntia myöhemmin kuin piti. Silloin tuntikin on pitkä aika, kun odottaa kotiinpaluuta duunireissusta. Myrsky oli jo laantunut siihen mennessä, kun taksi toi minut kotiovelle.

Fail#7 – “Tilaa taksisi etukäteen”

Kyllä minä nyt jo tiedän! Missä tuo tiedotus siis oli silloin kun olisin ko. tietoa tarvinnut? Jyväskylän lentoaseman lähtöportilla. “Palaatko myös lentäen? Tilaa taksisi etukäteen.” Kiitos tiedosta, poistuessani sitä erityisesti tarvitsin. Ehkä muistan ensi kerralla.

Fail#8 – “Aloitamme laskeutumisvalmistelut”

Kone rullasi kohti kiitorataa, nousuaikeissa. Lentoemo taisi painaa väärää kuulutusnappia :D

 

Karikon kosketus

Toisinaan Facebookissa kysellään niitä kirjoja, jotka erityisesti ovat koskettaneet tai tehneet vaikutuksen. Olen ennenkin pysähtynyt miettimään, mutten muista millaisia listoja olen saanut aikaan. Tänään kirjailin mielessäni tällaisen:

  • Colleen MacCullough – Tim (vaikka rakastan Okalintuja, Tim oli paljon vaikuttavampi kirja minulle)
  • Väinö Linna – Tuntematon sotilas (ketä suomalaista se EI olisi koskettanut?)
  • Anton Tsehov – Lokki (en enää muista siitä mitään, mutta muistan sen huikean tunnelman, joka sai lukemaan muutakin Tsehovia)
  • Leon Uris – Kolmiyhteys ja Redemption, Mila 18, Exodus (historiallisia romaaneja, jotka tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen ja saivat lukemaan muutakin ko. aikakausien kuvauksia)
  • Veronica Roth – Divergent (uudempaa ja kohderyhmänä nuoriso, mutta entäs sitten? Sai pohdiskelemaan tätä yhteiskuntaa ja ihmisyyttä, jopa itseäni)
  • Joni Aereckson Tada – Joni (tuo tyttö, joka halvaantui kaulasta alaspäin ja taisteli!)
  • Anne Frank – Nuoren tytön päiväkirja (listan viimeisin, muttei todellakaan vähäisin!)

Tänään lisään tuohon listaan uuden kirjan: Seita Vuorelan kirjan Karikko. En ole ihan senkään kohderyhmää, mikä tuntui lukiessa himpun verran, muttei paljon. Tarina on kudottu aivan uskomattoman taitavasti, tunnelma on huisi, Seitan kyky kutoa, kietoa, paljastaa pala palalta on aivan omaa luokkaansa. Kirja herättää ajatuksia, tuntemuksia, sellaisen leijalevan udun.

Kuinka koskettavaa oli juuri tänään, juuri kun luin tuon kirjan loppuun, lukea itse kirjalijan kuolemasta. Karikon kuolleet pojat ovat ennen aikojaan kuolleita, nuoria. Ei Seita Vuorela itsekään vanha kuollessaan ollut, 44-vuotias. Elämä kesken. Tarinoita olisi varmasti vielä ollut annettavana. Kuinka kauniisti hänen ystävätoimittajansa hänestä kirjoittivat, siteeraten muistokirjoituksessaan Karikon viimeisiä sanoja. “Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

Seita Vuorela, tyttäreni lempikirjailija. Tuon vanhimman tyttäreni, joka suositteli minulle Karikkoa. Tyttäreni, joka pohtii, lukee ja miettii. Jonka sielu on vanha kuten minunkin sieluni.

Tarinankertoja jää elämään tarinoissaan. Jonain  päivänä minäkin jään elämään tarinoissani, kuten he, jotka olivat minua ennen. Meistä jokainen jää elämään jollakin tavalla, joksikin aikaa, muistoissa, sydämissä, mielissä, tarinoissa, elämämme jäljissä. Monesti mietin tädin talossa asuessani, miten voin tuntea tädin kosketuksen kaikkialla, vaikken tätiä koskaan tuntenutkaan. Asun hänen talossaan, hän asuu siellä vielä, vaikka onkin kuollut. Tuntemattomasta tädistä on tullut oudolla tavalla läheinen.

Elämä. Niin hauras, niin pienestä kiinni. Niin ohut on se lanka, joka pitää meidät kiinni tässä maailmassa. Kuolema. Niin lopullinen, eikä kuitenkaan. Siirtymä jonnekin fyysisen maailman tuolle puolen. Tulemmeko joskus takaisin, uudessa elämässä? Vai jäämmekö revontuliksi taivaalle, haipuvaksi muistoksi johonkin fyysiseen, joka joskus oli meidän? Elämään rakkaittemme unissa. Viekö lautturi väsyneet sielut lopulta rauhaan meren tuolle puolen?

Sahajauhoa paidan alla

Tähän mennessä keittiörempassa tapahtunutta:

  • Muutto. Tätitalomme keittiössä oli 65cm korkea tiskipöytä, jokunen seinäkaappi ja kulmaan rakennettu kiinteä kaappi. Muuton aikaan ostettiin uusi keittiö, sellainen, minkä joku myi Tori.fi:ssä kokonaisuutena. Vanhan piti olla purettuna ja uuden asennettuna ennen muuttoa. Heh. Eihän se niin mennyt. Erinäisistä syistä, joista vain yksi on, ettei mies ehtinyt sitä tehdä, mihin siihenkin on useampi syy kuin vain yksi.  Uusi keittiö oli siis epämääräisinä pinoina purkamattomassa keittiössä. Hyvä kun sinne sisään mahtui. Ensimmäiset viikot syötiin syötiin take-awayta.
  • Vanhan purku. Kangettiin vanhat kaapit ja tiskipöytä irti ja pihalle.
  • Hella ja uuni. Uuni saatiin skulaamaan, mutta se hella. Vanhan talon vanhat sähköt ja adios keraaminen uuniin kytketty liesi. Mikä lie oikosulku ja hella sirpaleina. Väliaikaiseksi korvaajaksi tuli yksi yksinäinen induktiokeittolevy.
  • Raivaus. Olihan se jossain vaiheessa järkeistettävä, se keittiö, vaikkei sitä vielä saatukaan paikalleen. Jossain vaiheessa siis kannettiin kaikki ulos ja uudelleen sisään, jotenkin fiksusti niin että käytettävissä oli muutakin kuin jääkaappi ja uuni.
  • Putkihomma. Ei se ihan yhdessä viikonlopussa mennyt. Vanhat putket pois, uudet tilalle. Sulkuventtiilit putkiin, ettei tarvii aina koko talon vesiä katkoa, jos jotain keittiössä tehdään (kuten vaihdettiin hanaa ja tiskiallasta ja…). Vanha järisyttävä rautaviemäriputki pois ja (väliaikainen) muovinen tilalle. Puukkosaha ja monen monta muuta työkalua tarvittiin. Muutama niistä putosi lattian välitilaankin. Ongin ne sieltä ihan parhaalla työkalulla, sellaisella grabby toolilla! Se on pelastanut paljon.
  • Redneck-keittiösaareke. Joulun aikaan oli jo pakko saada lisää pöytätilaa keittiöön. Duunattiin parista sahapukista ja yhdestä keittiötasosta väliaikainen saareke. Se seisoi siinä nelisen kuukautta.
  • Muurausten purku. En enää edes muista, miksi ne muuraukset piti piikata irti. Siihen oli joku vallan hyvä syy. Hellan takana on nyt vielä kiva tiiliseinä, jonka säilyttämisestä sellaisena vähän haaveilin, mutta siihen liittyy liian monta muttaa.
  • Sähkötyöt. Alusta asti oli selvää, että keittiön sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, että koko talon sähköt pitää uusia. Sitten kävi selväksi, ettei keittiötä voi uusia ennen kuin sen sähköt on uusittu. Ne sitten maaliskuussa uusittiin.
  • Uusi liesi. Ostettiin se jo joskus alkutalvesta, mutta seKIN odotti niitä sähköjä. Sähkötöiden myötä saatiin siis uusi liesi käyttöön, joskin sillei hienosti muutaman kakkosnelosen varaan väliaikaisasennettuna :D
  • Maalaus + kaapiston asennus, osa 1. Viime viikolla keittiössä lopulta alkoi tosissaan tapahtua. Osa 2 sitten ens viikonloppuna.

keittio1 Viime torstaina tartuin pajavasaraan ja isoon sorkkarautaan, sen jälkeen kun olin repinyt seinästä N kappaletta vanhojen sähköjohtoputkien kiinnikkeitä. Ai miksikö minä eikä mies? Koska miehen kädestä katkesi luu pari kuukautta sitten, eikä hän voi edelleenkään kovin kummoisia hommia sillä tehdä. Sitä paitsi, etenkin tuo kaappien purkaminen käy ihan terapiasta, kun saa tuhota kaiken frustraation ulos ;)

Hakkasin, väänsin ja riuhdoin ja sain kuin sainkin kaapit palasiksi ja seinästä irti. Jäljelle jäi vain maalaamaton seinä ristinmerkkeineen.Lauantaina otin käteeni (lue: mies ojensi) monitoimityökalun, jolla raavin ja sitten hioin seinän ja epätasaisuudet pois. Hengitysmaski naamalla, suojalasit silmillä, kuulosuojaimet korvilla. Silti satunnaiset hippuset löysivät tiensä silmiini ja toiset paitani alle.

Kun seinä ja katto olivat sileät, oli aika ottaa pensseli kauniiseen käteen ja alkaa maalata. Reunat, listat ja katto urineen pensselillä, muu seinä telalla. Ekalla kierroksella en juuri maalilla sotkenut, sillä otin rauhallisesti, mutta tokalla kierroksella alkoi olla hoppu saunaan peseytymään, joten sain sekä lisää pestävää että muutamat maalipisarat lattiaan suojakankaan mentyä mystisesti vähän myttyyn.keittio5 Sauna maittoi, samoin uni, ja maali sai kuivua yön yli. Ei siitä ihan täydellisen tasaista pintaa noilla kahdella kerroksella tullut radikaalien värierojen vuoksi, mutta good enough for government work. Ehkä joskus tulee vielä korjattua seinän maalaukset siltä osin kuin seinä on kaappien asentamisen jälkeen näkyvissäkään.

Sunnuntai oli urakkapäivä. Aamupäivällä jo tartuttiin toimeen ja alettiin tyhjentää kaappeja ja raivata kamaa keittiöstä ulos, että siellä oli tilaa rakentaa uutta. Kiinnitettiin kaappeja seiniin millintarkan suunnitelmani mukaisesti. Se oli tetristä parhaimmillaan, kun perjantai-iltana istuin keittiön lattialla rakentamassa palapeliä nimeltä “miten mahdutetaan kaapit keittiöön”. On ihan toista alkaa keittiönsuunnittelu siitä, että on keittiön mitat, joiden perusteella mietitään kaapit, kuin tämä meidän keissi. Palat loksuivat kohdalleen, ja kaikki meni kuin Strömssöössä. keittio2 Iltapäivästä alkoi jo innostus olla hurja, kun nähtiin kättemme jäljet. Sahattiin yksi taso kahtia väliäaikaiskäyttöä varten ja autotallista haettiin joskus jo taannoin ostettu uusi taso käyttöön. Vain tason jalat puuttuivat, sillä keittiössämme ei ole kovinkaan paljon alakaappeja. Se tosin sopii meille kuin nyrkki silmään, sillä standardi alakaappikorkeus on liian korkea siihen ikkunan kohdalle. Pätkäistiin (“you’ve become pretty good with that circular saw,” sanoi mies) se uusi taso sopivaksi ja haettiin Ikeasta siihen säädettävät jalat. keittio3 Sunnuntai-iltaan mennessä keittiön toinen puolisko näytti jo ihan keittiöltä. Matot oli lattiassa, ruoka ja keittiötarpeet kaapeissa ja tasojen päällä, yrtit ikkunalla ja valot kaappien alla. Keittiön toinen puolisko on vielä ihan keskeneräinen tekele. Sen seinäkaapit on ikkunan edessä sen uuden tason alla (kunhan ne siitä lähtee, tulee siihen matala avohyllykkö ja taso lasketaan niin alas, että ikkunan saa auki), tiskiallas ja allaskaapit menee uusiksi, uudet tasotkin tarvitaan ja ihan ensiksi tiiliseinän uudelleenrappaus. SAMSUNG DIGITAL CAMERA Siinä sitä urakkaa ensi viikonlopuksi. Uudet huonekalut ja tiskikone odottavat autotallissa, vain tiskiallas vielä hakematta (mutta varattu jo sekin). Tavoite on, että sunnuntai-iltana on keittiö valmis ja saadan tiskari taas käyttöön! Vastahan tässä on puolisen vuotta tiskattu käsin pienessä keraamisessa altaassa. Kaikkeen sitä sopeutuu, mutta on se huippua saada keittiö kuntoon! keittio4

Vuosi ja risat leikkauksen jälkeen

Reilu vuosi sitten tammikuun alussa pelotti. Kyllähän minä kirurgiini luotin, mutta pelotti silti. Pelotti, mitä tulisi leikkauksen jälkeen. En tiennyt ennestään juuri mitään, en ollut lukenut kauhukertomuksia, en edes niitä hyviä tavallisia. Ajatus leikkauksesta tuntui hurjalta ja mietin, miten pienestä ihmisen elämä on kiinni. En niinkään pelännyt kuolemista leikkauspöydälle, en ainakaan omasta puolestani, sillä enhän minä sitä olisi edes tiennyt, etten sitten herännytkään. Perhettäni minä ajattelin. Ja sitä, kävelenkö enää koskaan, vai tulenko leikkauksesta lopullisesti vammautuneena.

Nyt tuosta hetkestä on jo kulunut vuosi ja kolme kuukautta. Vuosi ja kolme kuukautta siitä, kun minut nukutettiin, päästäni kaavittiin pois akustikusneurinooma, heräsin teholla ja aloitin toipumisurakkani. Vuosi sitten tähän aikaan olin ollut töissä kuukauden päivät ja vielä mietin, näinköhän jaksan kokopäivätyötä enää oikeasti. Joka päivä huimasi ja olin jatkuvan uupunut. Tanssitunnit auttoivat huikeasti tasapainon takaisinsaamisessa, mutta kuulo ei vasempaan korvaani palaa koskaan.

Entä nyt? Olen ollut töissä leikkauksen jälkeen vuoden ja kuukauden. Enää ei huimaa, mutta väsymys on jatkuva. Ei enää ihan yhtä paha kuin vuosi sitten, mutta on kuitenkin. Päässäni ei ole koskaan hiljaista, sillä vasen korva suhisee, surisee, vinkuu ja kohisee. Toisaalta, nukun paremmin kuin varmaan koskaan, sillä oikea korva tyynyssä saan suodatettua 90% ulkoisista äänistä. Olen tottunut kuulovammaani ja toisinaan saan siitä ylimääräistä hupiakin. Ei se sitä poista, etteikö meluisat lounasravintolat ja paikantamattomat äänet turhauttaisi edelleen.Olen työkykyinen ja se on pääasia.

Kaiken kaikkiaan elelen ihan normaalia elämää. Jos tuon puolikuurouden unohtaa, ei akustikusneurinooma, leikkaus, päässä yhä asustava jämä tai mikään muukaan vaikuta elämääni enää millään tavalla. Tai no, tasapainoni heittää ehkä vähän normaalia herkemmin, kasvojani pistelee satunnaisesti, syvyysnäköni on vähän epäluotettava – luultavasti vasemman silmän kuivumisen vuoksi.Pitäisi käyttää silmätippoja. Ei mikään noista silti varsinaisesti vaikuta elämääni. Tässä se kulkee tasaisesti arkea ja viikonloppua, työtä ja kotihommia, perhettä, remppaa, ulkoilua, sun muuta.

Kuukausi sitten minulla oli pään vuositarkastus. Kirurgi sanoi, että siellä sitä on, vähän enemmän kuin olisi arvellut leikkauksen jälkeen itse, muttei nähnyt mitään merkkejä siitä, että se olisi siellä kasvamassa takaisin. Kaikki siis oikein hyvin ja vuoden päästä uusi magneettikuvaus.