Sauna

There are different kinds of saunas. There are the regular electric saunas you can find in every other appartment in Finland. There are the fancy Sun sauna home spas, like the one we built into our house with my ex. There are the public saunas in gyms and swimming halls, with that distinc smell of humid hot wood and sweat combined. There are the shared saunas of appartment buildings when the appartments don’t have saunas. There are the “savusaunas”, smoke saunas, where the walls are black with soot and the air tastes like smoke. And then there are the “mökkisaunas”, the saunas with wood burning stove (mökki is a cottage, summeplace).

smoke

Some people love the savusauna. I don’t, really. I love the classic, preferably a bit old, mökkisauna. The smell of the burning wood, without the sting of the smoke. The gentle heat from the wood stove, the kiuas, so much sweeter than in the electric saunas ever. The rugged rustique of the old wood panel walls. The kind of sauna people have at their summer places. The kind of sauna you can find in an old house like this one we live in now. The kind where you can expect to find birche leaves on the floor after some back slapping with a “vihta” – a bunch of birch branches – in early summer time.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

I’ve experienced them all in my life. I guess most Finns have. I used to think the sauna at our summer place was the best one on this earth, and probably it is. With my ex, we tried to make the sauna experience fancy with the special soapstone electric kiuas, fancy rounded sauna benches, romantic led lights, fake stone walls and smoked glass wall between the sauna and shower room. It was nice, very nice. Given the choice, I’d still pick the one we have now, any day. I love the countryside feeling of this house, of our sauna.

sunsauna

There are as many different sauna-goers as there are people in this country. Some go to sauna every day. Others once or twice a week (probably the most common thing). Some only at mökki, others use only public saunas. Some don’t like sauna, some can’t live without it. The one thing that is common, though, is that everybody goes to sauna naked. Ok, in public saunas, even the Finns sometimes tend to get a bit shy and try to use a towel or their swimming suit, but that is actually forbidden.

Finns have sauna evenings with friends, in company gatherings, with family only, alone, on Saturday, at Juhannus, Christmas or any given holiday and when ever. Sauna is part of the culture, part of social gatherings, part of celebrations. And the experience is always a bit different. The whole event is different depending on the kind of sauna you are going to, the people you are going to sauna with, the occasion.

Finnish sauna is not lukewarm. Finns affectionately call it the Swedish sauna if the temperature is below 70 degrees C (160F). Most commonly the temperature in a proper Finnish sauna is 80-90C (176-194F). And then we throw water on the rocks on the stove to make the air sizzle. The Finnish sauna rocks can handle that, they don’t crack.

Our sauna evenings with my husband are something special every time. The girls used to join us, but no anymore. We used to take the dogs to the sauna with us, but since they really don’t like it, we don’t anymore. So it is just me and my loved one, in our country style old wood sauna, with a sausage pan hanging over the stove.

It all starts with cleaning the sauna and shower room. The floor always has some wood chips and dirt from the previous sauna evening and it’s good to hose it down anyway. The wood basket needs to be filled, the ashes taken out. Then my husband starts the kiuas, adds wood, sees that it keeps going and heats up the sauna nicely, and places some sausages on the sausage pan. While he’s tending to the sauna, I take the dogs out and take care of other stuff so that our sauna evening can be un-hurried and end in relaxing on the bed, drifting off to sleep, sauna-fresh.

When sauna is ready, we get into our birthday suits, take some drinks and mustard with us and go to sauna. Sometimes we just take a couple cans of beer and cider (in Europe, cider is a fermented drink, beer strenght, made of apples or pears), sometimes we prepare a tray with an ice bucket, some frozen soapstone glass holders and a bottle or two of cider.

We hop into sauna, with our drinks, and pour some scented water in our special soapstone kiuas stones with holes to hold water. This way, in addition to getting an instant blast of hot humidity, we also get a steady drizzle going, when the water boils in those stones, spewing out like from a fountain. The sausages are done too by the time sauna is ready, so we munch on some while enjoying the heat of the sauna.

saunacollage1

When the heat gets too much to take any more, it’s time to go to the shower. The only thing I’m missing in out home currently is a door downstairs, by the sauna, so that you could step outside to the cool winter air or sweet summer night while taking a break from sauna. As we don’t have that door – once I did open the garage door and go out but that seems a bit too much ado – shower room it is. Shower, hair washing, back scrubbing, sitting around with drinks in our hands, enjoying the calm and the company of each other, in the soft light of some led lights and a candle.

saunacollage3

We go back and forth, taking our time in sauna and the shower room. For an hour, two even. And when we’re ready come out, the sauna is not hot anymore and we are ready to relax in bed and have a good night’s sleep, maybe after a smoke (well, husband smokes, I don’t) under a starlit sky, if the weather is nice. Our home is next to small forest, stepping out into the darkness is almost like at mökki <3

Stadissa, luonnon keskellä

Stadista puhuttaessa ei varmaan ihan ekana tule mieleen metsä. Tulee mieleen sporien kolina, kerrostalot, ruuhkainen liikenne, asfalttipihat, betonilähiöt, hälyneuvojen ujellus. Helsinki ei ole mikään iso kaupunki, noin maailman mittakaavassa. Eikä järin vanhakaan, eikä varsinkaan modernina kaupunkina vanha. Ei niin kauan aikaa sitten Helsingissä oli paljon pientä puutaloa paljon enemmän kuin nyt. Kaupunkimainen ympäristö oli keskittynyt nykyistä paljon pienemmälle alueelle. Rakastamani Munkkiniemi monen muun nykyisen kaupunginosan tavoin ei edes ollut osa Helsinkiä. Stadilaiset lähtivät Munccaan landelle. Ei tarvitse kuin katsoa Suomi-Filmin kulta-ajan leffoja päästäkseen melkoiselle aikamatkalle – eikä niistä ajoista ole vielä sataakaan vuotta.

No, minä en niitä aikoja ole elänyt. Minun syntymän aikaan oli Pasilan betonilähiö ihan uusi ja Muncca ollut jo pitkään osa Stadia. Legendaarinen nelosen spora kolisteli pitkin Munkkiniemen puistotietä aamuvarhaisesta iltamyöhään. Munkan koululaiset flaidasivat viikonloppuiltaisin rantsussa Meikkulaisten tultua kerjäämään verta nenästään (“Pappa betalar” – älähtikö siinä sitten se koira johon kalikka kolahti vai ärsyttikö se muuten vaan? mene ja tiedä, mutta ei kaikki munkkalaiset kersat rikkaita olleet – iso osa Muncasta oli ainakin tuohon aikaan vakuutusyhtiöiden halpoja vuokra-asuntoja) ja kiusasivat itse munkkivuorelaisia böndeiksi, kun asuivat siellä munkkalaisten entisellä virkistysalueella.

Itse asuin Muncassa sellaiset 16 vuotta ja rapiat, kolmessa eri osoitteessa. Ensimmäinen koti oli Puistotien varrella, mutta koska ikkunat olivat pihalle päin, ei (kai? en ehkä edes muista) ratikoiden kolina erityisemmin kuulunut meille. Toinen koti oli Huopalahdentien varressa. Sinnekään ei ratikat juuri kuuluneet, Huopalahdentien trafiikki kylläkin. Muttei sitäkään juuri edes noteerannut. Kolmannessa kodissa huoneeni ikkuna oli siten, että sporien kolina oli taukoamaton taustamusiikkini. Ei se minua häirinnyt, päin vastoin, se kuului asiaan – luulisin, että se oli aina kuulunut elämääni, en vain edes enää muista! Syksyisin tiesin aina ensilumen saapuneen ennen kuin olin sängystäkään noussut, sillä se vaimensi sporien äänet.

Munkassa asuessani retriittini oli rantsu, fillaroin tai dalsin merenrantaan Munkan puolelle tai Tarvoon, kun kaipasin hiljaisuutta ja yksinoloa. Luonnonhelmassahan Munkkiniemikin on, ihan siinä Talin reunalla. On metsää, on rantaa, on nurmikenttää, on golf-kenttää, on talvella hiihtolatua ja kesällä motocross-rataa. Haaveilin aina skidinä siitä ohi kävellessäni, että pääsisin jonain päivänä kokeilemaan. Taisin sitä rataa joku kerta fillarina tyypatakin. Vietin todella paljon aikaa Talin metsiköissä lapsena. Isovanhempani asuivat siellä lähellä golf-kenttää ja niinpä siellä Talin metsiköissä tuli temmellettyä, maapallokivellä pidin piknikkiä talvella hiihtelin ja laskin Talissa mäkeä suksilla ja pulkalla.

tali pulkka

Eikä ole kaukana Munkasta – tai täältä nykyisiltä asuinalueiltani – Stadin keskuspuistokaan. Eihän se ihan sellainen aurinkoinen piknik-paikka ole niinkuin New Yorkissa, mutta laajat metsäalueet ihan Helsingin sydämessä. Siellä käytiin suunnistamassa (silloin kun ei suunnistettu Meilahden metsissä) ja sieltä läpi fillaroin kymmenen-kahdentoista vanhana fillaroin Pirkkolaan kaverilleni. Metsissä sielläkin rymyttiin, kun ei oltu uimassa plotissa tai uimahallissa. Pirkkolasta välillä myös hiihdeltiin Paloheinään ja takaisin.

Munkasta aikuisuuden kynnyksellä muutettuani asuin kerrostaloissa itä-Helsingissä enemmän tai vähemmän vilkkaiden teiden varsilla kunnes olin kolmenkymmenen, ja kahden neljännen polven stadilaisen mutsi. Silloin, tarvitessamme lisää tilaa, silloinen mieheni, lasteni isä, joka itse oli lapsuutensa ja nuoruutensa asunut paritalossa Porvoon maaseudulla, ehdotti, että muuttaisimme rivitaloon johonkin reunuskuntaan. Kävin reunuskunnat läpi mielessäni ja tulin tulokseen, että Nurmijärvi, Klaukkala, on ainoa suunta, johon voi kuvitella lähteväni.

Hyppäsin seikkailuun. Kun käytiin tuolloin rakenteilla ollutta tulevaa kotiamme ensi kertaa katsomassa tammikuun pimeydessä, mietin koko kotimatkan, mihin hitsiin minä Stadin gimma oikein olen suostunut! Ja kun syksyn korvilla uuteen kotiin muutettiin, istuttiin miehen kanssa sohvalla kuuntelemassa hiljaisuutta. Se oli hämmentävää.

Klaukkalan-aikaamme kesti viisi vuotta, mihin sisältyi pari rivariasuntoa ja yksi melkein valmiiksi saatu omakotitalo. Ensimmäiseen rivariin asensin omin pikku kätösin hälytysjärjestelmän ja kun joskus olin kotona yksin, pelkäsin. Hitsi vie, siinä maan tasossa! Siitähän sitä kuka vaan tulee iisisti ikkunasta läpi! Totuin siihen kuitenkin noiden viiden vuoden aikana. Samoin kuin totuin siihen rauhaan ja hiljaisuuteen, joka siellä metsiköiden laidoilla oli. Pikkuteitä, vähän autoliikennettä per tie (vaikka Klakehan on ihan iso asuinkeskus sinänsä), ei sporia. Pahin “meluhaitta” oli lentokoneet, joiden laskeutumiskieppi kulkee usein Klaken yli.

Jossain siellä välissä, talon ollessa melkein muuttovalmis, asustettiin heinäkuu isoäitini Munkkivuoren-asunnossa. Minusta oli kerrassaan fantsua päästä kulkemaan tyttärieni kanssa lapsuuteni metsissä. Talissa, maapallokivellä, Konnarissa eli Munkinpuistossa, rantsussa, kaikkialla!

IMG_9845 IMG_9606 IMG_9608

Eron jälkeen pari vuotta kului Vantaalla, betonilähiössä, kunnes nykyisen mieheni kanssa muutettiin saman katon alle. Viisihenkinen perhe, nykyisellään pari koiraakin. Päädyttiin omakotitaloon Helsinkiin, Haltialan peltojen ja Paloheinän ulkoilumetsien viereen. Talo oli kuitenkin ihan siinä alueen päätien varressa, bussireitin varressa. Ei se alkuun kamalasti haitannut, mutta viime talvena päästäni leikattiin akustikusneurinooma, minkä seurauksena toisesta korvastani meni kuulo. Yhtäkkiä kaikki se trafiikki kodin ympäristössä alkoi häiritä aivan valtavasti.

WP_20141024_033

Viime syksynä muutettiin pari kilometriä “metsään” päin. Paloheinä on mielenkiintoinen alue. Toisaalta on ahtaasti rakennettua akuankka-aluetta, jossa yhden talon ikkunasta voisi suunnilleen astua sisään toiseen taloon. Toisaalta, kun tuolla metsiköissä vaellan koirieni kanssa, suorastaan tunnen asuvani stadilaisten ulkoilualueella. On hiihtolatua ihan siinä normaalin metsätien vieressä – joku on lähtenyt himastaan sukset jalassa kohti niitä kuuluisia Paloheinän latuja, Stadin parhaita hiihtomestoja.

Kivenheiton päässähän se hiihtomajakin, jossa lasten kanssa muualla asuessamme käytiin kaakaolla ja munkilla hiihtolenkin jälkeen – silloin kun lapsia vielä hiihtäminen innosti, nykyisin voidaan asua hiihtometsien vieressä, muttei kukaan meistä hiihdä. Kaikkialla on metsiköitä, metsäteitä pitkin voi kävellä vaikka toiselle puolen Stadia, Keskuspuiston halki, tai dallailla kilsoja ihan vaan Pitkäkoski-Haltiala-Paloheinä-alueella. Jos pysähtyy kuuntelemaan, voi lintujen viserryksen lomasta kuulla motareiden huminan – onhan lähellä niin Kehä-ykköstä kuin Tuusulan- ja Hämeenlinnanväylääkin. Enimmäkseen en kuitenkaan huomioi koko huminaa vaan nautiskelen lintujen äänistä.

WP_20141221_004WP_20141223_001

Mekin päästään pikkuista polkua pitkin suoraan omasta pihasta metsään. Ja autotie, tuo melko hiljainen sivukatu, on riittävän kaukana talosta, ettei sekään vähäinen liikenne haittaa lain. Ymmärrän nyt isoäitiäni, joka ei koskaan kyllästynyt siihen rauhaan ja luonnonläheisyyteen, jossa on asunut nyt jo yli viisikymmentä vuotta. Isoäiti aina sanoi: “Eikös ole hienoa, asua täällä kaupungissa, luonnonhelmassa.” Kyllä on!

Stadi on sporien kolinaa, vanhoja kauniita kerrostaloja, moderneja (aika kamalia) betonihökötyksiä, merenrantoja, metsiä ja puistoja, saaristoa. Helsinki on vihreä kaupunki meren rannalla. Täällä voi asua kerrostalossa ratikkareitin varrella tai metsän keskellä lähes täydessä hiljaisuudessa. Täällä voi dallailla märällä asfaltilla paljain jaloin, käydä meressä yöuinnilla, istua piknikillä puistossa, tapella snagarijonossa Tölikassa, samota metsiä tuntikausia. En usko asuvani Helsingissä loppuikääni, sillä nyt jo kaipaan jotain vielä syrjäisempää paikkaa asua. Stadilainen olen silti aina sydämeltäni.

WP_20150109_002

Vastuusta ja vastuunsiirrosta, osa 2

Rutisin eilen naamakirjaan, vaihteeksi. Ensinnäkin siitä, miten epäoikeudenmukaista on, että isä ja tytär (!! kuinka sairas tämä maailma on?), jotka pitivät vankinaan nuorta naista (ja teettivät tällä neljä lasta, mitä ikinä sen on tarkoitus tarkoittaa, raiskauksia?) reilut neljä vuotta, saivat kumpikin huomattavasti lyhyemmät vankeusrangaistukset itse. Järjetön oikeuslaitos. Samaan hengenvetoon (lue: statukseen) märisin myös viinipullolaista.

“taas ahistaa. tämän maan meno meinaan. luittehan: isä ja tytär pitivät nuorta naista vankinaan neljä vuotta (ja nainen sai miehelle neljä lasta sinä aikana); isä sai vaille 4v vankeutta, tytär huikeat kaksi ja rapiat. luittehan: meillä on jo jonkin aikaa ollut laki, jota ravintolat nyt enevissä määrin noudattavat; et voi tilata viinipulloa pöytään “koska ravintolan henkilökunta ei voi vahtia, että kaadat siitä lainmukaisia annoksia”. nämä tässä tänä aamuna eniten päätä puristavina, mutta onhan noita muitakin, valitettavasti.”

Kumpi noista on isompi asia? No varmasti ensin mainittu. Kumpi vaikuttaa minun ja monen muun tavallisen kansalaisen elämään enemmän? No jälkimmäinen. Puhutaan siis jälkimmäisestä. Viimeksi kun vastuusta ja vastuunsiirrosta kirjoitin, sanoin, etten viitsi edes aloittaa alkoholilaista. Nyt aloitan. En tosin aio kirjoittaa kokonaista blogikirjoitusta siitä, miten järjetön se on, vaan kirjoittelen vähän toisesta näkökulmasta. Vastuun näkökulmasta.

Eräs ystäväni kommentoi, että hyvin on asiat jos viinipullojen anniskelemattomuus ihmisiä huolestuttaa. Siitä seurasi pieni keskustelu, jossa ystäväni avasi hivenen verran oman reaktionsa syytä. Miehellään on alkoholiongelma, joten hänestä se tuntuu vain oikealta ja hyvältä, että viinin anniskelua rajoitetaan.

Ymmärrän. Ihan oikeasti ymmärrän. Minunkin lähipiirissäni on alkoholiongelmaisia. Isoisäni oli alkoholisti.

Mutta. Ratkaiseeko holhoava alkoholilaki alkoholiongelman? Ei! Koska kukaan muu ei voi ratkaista kenenkään toisen alkoholiongelmaa. Vain ongelmainen itse. Vain holisti itse. Alkoholiongelma, alkoholismi ei poistu sillä, että ravintola kieltäytyy tuomasta pyötään viinipulloa tai että ravintola saa myydä vain juoman kerrallaan tai että viiniä saa vain Alkosta tai ettei alkoholia saa mainostaa kadunvarsilla tai sanoa VISKI blogikirjoituksessaan.

Meillä on jokaisella vastuu itsestämme ja lähimmäisistämme. Omasta ja läheistemme hyvinvoinnista. Omista ongelmistamme, ei muiden. Minä en ole vastuussa edes puolisoni ongelmista. Vain omistani. Puolisoni ei ole vastuussa minun ongelmistani, vain omistaan. Tämä ei tarkoita sitä, ettemmekö tukisi toisiamme näiden ongelmien kanssa painiskelussa. Päin vastoin! Kun ymmärtää, ettei ole vastuussa toisen ongelmista, pystyy tukemaan putoamatta itse samaan kuoppaan!

Käyn itse niin harvoin ravintoloissa, ettei oikeasti yksi viinipullolaki minua juuri hetkauta. Ei sen kyllä pitäisi hetkauttaman ketään muutakaan, joka juoda tahtoo. Alkosta voi ostaa vaikka 20 pulloa – tai laatikkoa! – viiniä kerralla, eikä himassa ole kukaan katsomassa kaadatko siitä 12 vai 16 vai 30cl kerrallaan lasiisi ja oletko humalassa vai et, kun seuraavan kerran lasia täytät. Voit vaikka juoda viinin suoraan pullosta. Puhumattakaan siitä, mitä mieheni vitsikkäästi kutsui “suomalaiseksi viiniksi”. Leijona-viinaa tai muita kotimaispolttoisia.

Kyse on periaatteesta. Yksilön versus yhteiskunnan vastuusta. Ei ole ravintolan eikä yhteiskunnan vastuu katsoa, ettei joku tai kukaan juo liikaa. Kyllä se on ihan jokaisen oma vastuu huolehtia alkoholinkäytöstään. Holhouslaki tekee suomalaiselle yhteiskunnalle karhunpalveluksen. Siirtämällä vastuun pois yksilöltä, yhteiskunnalle (joka ei oikeasti voi kuitenkaan huolehtia yksilöistä), alkoholiongelma vain pahenee. Kun yhteiskunta väittää ottavansa vastuun, vapauttaa se yksilön vastuusta. Juon siis kunnes JOKU MUU sanoo, että on aika lopettaa. Tai sammun.

Tämä on vähän niinkuin lasten kasvatus. Jos minä joka aamu herätän lapseni ja patistan ajoissa kouluun, kunnes he muuttavat kotoa pois, luuletteko, että yhtäkkiä simsalabim he osaavat huolehtia itse heräämisestään ja ehtimisestään? Väitänpä että eivät. Kantapään kautta joutuvat oppimaan. Myöhästyvät ja kantavat seuraamukset ja oppivat kun on pakko. Opetan heidät mieluummin jo nuorella iällä kantamaan vastuun asiasta – ja itsestään muutenkin – kuin pusken heidät omilleen ilman tarvittavaa omavastuuta.

Mutta näin toimii yhteiskunta. Ottaa vastuun asioista, joiden kuuluisi olla yksilön vastuuta omasta itsestään. Sosialismia, kaiketi. Sitä samaa, joka pyrkii siihen, että jollei kaikilla voi olla, ei kellään saa olla. Sosialismi on ideologia, jossa aikuiset ihmiset ovat jääneet hiekkalaatikkoleikkien tasolle. Jossa kateus vallitsee ja hallistee. Ja isoveli tai äiti valtio huolehtii kaikista, sillä kansahan on siellä hiekkalaatikolla, eikä viisivuotiaiden sovi leikkiä itsekseen pihalla. Siitä tulee tehdä lastensuojeluilmoitus.

Minä voin pahoin. Suomi on maa, jossa kaikki kyttää kaikkia, ihmiset eivät ota vastuuta itsestään ja perheestään, mutta samalla työntävät nokkansa naapurin asioihin, jossa perintö katsotaan tuloksi (koska ethän tehnyt itse mitään sen eteen, joten et sitä ansaitse), jossa ruoka, asuminen, sähkö, lämmitys ja muut perustarpeet ovat niin kalliita, ettei ihmisillä jää varaa mihinkään muuhun, ei edes keskituloisilla, jossa on kannattavampaa antautua sosiaalituen varaan kuin yrittää tienata itse, koska SÄÄNNÖT. Ja niin edelleen.

Eduskuntavaalit ovat käsillä. Tiedän jopa ketä äänestän. Valitettavasti en silti jaksa uskoa, että mikään muuttuu miksikään maassa, jossa poliitikot viilaavat kansaa linssiin puhumalla valtionvelan suuruudesta (Suomella ei ole kovinkaan paljon velkaa, katso vaikka NYT-liitteestä) syynä veronkiristyksiin ja leikkauksiin samalla kun syytävät rahat vispilänkauppoihin ja hyvä-veli-diileihin. Suomiko korruptoitumaton maa? Salli mun nauraa! Mutta ei, en äänestä persuja.

Ei tule meidän talosta

Omakotitaloasumisen parhaita puolia, ihan siinä oman rauhan rinnalla – koirat saa rauhassa haukkua (paitsi että eihän sitä omatkaan korvat kauan jaksa), leffaa ja musaa voi huudattaa rauhassa, lapset saa riehua sen minkä vanhemmat jaksavat kuunnella, naapurista ei kantaudu meteli omaan kotiin, eli lyhyesti sanottuna vastaamme itse omasta melutasostamme – on oma piha.

Oma piha, jonka toisella puolen on metsä. Oma piha, joka ei ole aidattu postimerkinkokoiseksi läntiksi. Oma piha, johon eivät naapurit tuijota suoraan omista ikkunoistaan (no okei, kyllähän tähänkin naapurit näkevät ja meidän pihalla pitämä elämä kantautuu heidän pihoilleen). Oma piha, jolla voi grillata ja kokata ja syödä ja nauttia auringosta.

Odotan niin kesää ja lempeitä iltoja, jolloin istutaan iltamyöhään ulkona hyvän kesäkeittiössä laitetun aterian jälkeen viinilasi kädessä, hyvän musiikin soidessa taustalla!

Kevät on tänä vuonna aikaisessa. Johan se alkoi helmikuussa (vaikkei sitä kukaan voinutkaan tietää ennen tätä viikkoa, sillä Ilmatieteen laitos vasta tiistaina siitä tiedotti ;) ). Me siis otettiin vähän förskottia ja avattiin grillikausi jo maanantaina!

Olihan kiva ilta silloin maanantaina! Tultiin miehen kanssa yhtä matkaa autolla himaan duunista, poikettiin matkalla Lidliin hakemaan grillimakkarat, miehen tuumattua, että NYT on aika avata grillikausi. Aurinko paistoi, linnut lauloivat, pihalla tulppaanit puskevat maasta jo hyvän matkaa. Oli lämmin ilta, kymmenisen astetta, ainakin auringossa ;)

Kotiin päästyämme valjastettiin tytöt apuun. Yksi vei koirat ulos, toinen tiskasi, kolmas tuli pihalle auttamaan pienessä raivaushommassa, että saatiin grilli käyttöön. Rempan myötä pihalle oli kertynyt vanhaa keittiökaappia ynnä muuta, mikä piti siirtää romukasaan pihan perälle, odottamaan roudaamista kaatopaikalle. Lopulta oltiin kaikki pihalla. Kaksi tytöistä haravoi, yksi potki palloa, mies grillasi ja minä potkin välillä palloa ja välillä ladoin lehtiä säkkiin.

WP_20150309_001

Syötiin kuitenkin sisällä, sillä oli vähän vielä kylmä syödä ulkona.

Toissapäivänä mies päätti ehostaa kesäkeittiötämme entisestään – sehän ei siis paljon vaatinut, sillä ennen meillä oli vain grilli. Käytiin työpäivän jälkeen Prismassa ostamassa rengaspoltin, kaasupoltin ulko- ja sisäkäyttöönkin sopiva. Samalla napattiin matkaan perinteinen Muurikka-pannu ja Muurikka-paellapannu. Vielä ei alettu muurikkalättyjä paistaa, mutta tehtiin siinä ulkosalla paras paella ikinä!

Siihen mennessä kun mies ja esikoinen olivat saaneet kaasupolttimen viritettyä kasaan (ei siinä oikeasti kauan mennyt, sillä ei muuta tarvinnut tehdä kuin kiinnittää kaasujohto polttimeen ja napsauttaa toinen pää kaasupulloon) ja minä laitettua tytöille ruuan sisällä meidän ihanalla uudella induktioliedellä, oli jo aurinko painunut metsän taa. Ei se mitään silti haitannut. Valmistelin raaka-aineet keittiössä, kannettiin ne pihalle ja alettiin kokata. Mies viritteli valoa pihalle jatkojohdolla keittiön ikkunan raosta – pihalla ei vielä ole sähköjä.

Siinä sitten kirkkaan tähtitaivaan alla valmistettiin vähä-hiilarinen liha-äyriäis-paella. Naapurit tuolta aidan toiselta puolen tulivat terassilleen savua ihmettelemään. ”Ei tule ainakaan meidän talosta.” Huutelin takaisin, että nou hätä, me täällä vaan kokataan! En kuullut sieltä vastausta. Taisivat pitää meitä outoina. Pitäisiköhän kutsua naapurit joku kerta paellalle?

WP_20150312_023

Ei siinä kokatessa kylmä tullut. Nahkarotsi riitti hyvin, ja valkkari lämmitti sisäisesti. Eipä silti eilenkään edes kuviteltu jäävämme ulos syömään. Ilta viileni nopsaan, yöhän painui taas useammankin asteen pakkasen puolelle. Siirryttiin siis paellapannuinemme sisätiloihin hämärään olohuoneeseemme syömään.

WP_20150312_027

Meillä on täällä tehty sähköremppaa viime viikolla. Osa 1 on valmiina, eli osa sähköistä on siirretty vanhasta sulaketaulusta uuteen sähkökeskukseen, tärkeimpänä muutoksena vanhan vaarallisesti viritetyn uunille virtaa toimittaneen keskuksen purkaminen. Keittiössä on nyt oma uusi alakeskus, joka syöttää uusin sähköjohdoin virtaa uunille, tuolle uudelle induktioliedellemme (se vanha keraaminen tasohan meni muuton yhteydessä rikki, luultavasti tuon vanhan sähkökeskuksen vuoksi ja monta kuukautta tehtiin ruoka yhdellä vaivaisella keittolevyllä!), pistorasioille ja kattovaloille.

Niin, meillä on myös kattovalot keittiössä nyt! Vanhoihin kattovaloviritelmiin ei ole yhtä eteisen lamppua lukuun ottamatta uskallettu koskeakaan, sillä eristeet vaan rapisevat niistä. Kattovaloja on siis ollut vain siellä missä niitä tädin jäljiltä vielä oli muutenkin. Olohuoneessa esimerkiksi ei vieläkään ole. Uudet kattovalaisinpistokehärpäkkeet on katossa, mutta odottavat vielä johdotuksia ja kytkentöjä. Meillä on siis kynttiläillallisia tuon tuostakin.

Olen ihan fiiliksissä siitä, mitä kaikkea täällä on saatu aikaiseksi viime aikoina. Nuo valot keittiössä, uudet pistorasiat, joiden myötä voidaan turvallisesti käyttää mm. leivänpaahdinta! Uudet sähköt pesuhuoneessa, joten nyt voi myös pyörittää kuivuria ja pesukonetta samanaikaisesti! Tuo neli-levyinen induktioliesi- olkoonkin että kakkosnelos-setuppi on väliaikainen vielä (mutta aika hauska!). Ja nuo uudet kesäkeittiövälineet. Ulkona kokkaaminen on ihan parasta!

WP_20150307_001

 

Viikolla mies vielä viritteli eilisillaksi oikein jymy-yllärin! Koko viikon FB-viestit kilisivät ja mies hymyili vinosti ja minä olin ihan tulisilla hiilillä, kun odotin ylläriä, enkä millään, en edes siinä vaiheessa kun mies halusi kaupasta ainekset kreikkalaiseen salaattiin, osti Alkosta Retsinaa ja torppasi illallisehdotukseni, keksinyt mikä se ylläri oli. Puoli seitsemän aikaan sitten kaarsi auto pihaan ja unkarilainen makkarantekijä toi meille kolme kiekuraa Tinos-makkaraa! Siis ihan oikeasti Tinos-makkaraa!

Tinos-makkara on Tinoksen oma makkara. Se valmistetaan possunlihasta, silavasta, punaviinistä ja fenkolinsiemenistä. Sitä saa Tinokselta, ei muualta, mutta resepti löytyy (kreikaksi) netistä. Mies löysi yhdestä FB:n ryhmästä unkarilaisen kokeneen makkarantekijän, joka aloittelee Suomessa makkarabisnestä. Ei hänkään ollut ikinä tehnyt makkaraa, johon tulee punaviiniä, mutta hyvin onnistui Tinos-makkara! Se oli ihan superhyvää, vaikka ilmakuivaus jäi uupumaan (oikeanlaista suolaa ei ollut löytynyt) eikä meillä ollut kiekuralle koria, vaan piti grillata makkara pätkissä.

tinossausage

Ihana kevät, ihana aurinko! Ihana viikonloppu tulossa, päästään pihatöihin! Kukapa olisi uskonut vielä kymmenkunta vuotta sitten, että MINÄ odotan sormet syyhyten pihahommiin pääsemistä! Aika istuttaa yrttejä sun muuta ja laittaa kuistille itämään.

Vanha rouva pyörätuolissa

Riipustelin tämän pienen tarinan facebook-statukseenikin (vain kontakteilleni), mutta tuumasin sitten, että se ansaitsee tulla julkaistuksi blogissanikin. Pieni kohtaaminen Helsingin Rautatientorilla, pyörätuolilla yksin liikkeellä olleen vanhuksen kanssa. Tämä vanha rouva  näytti pudonneen yhteiskunnan rakoihin jo monellakin tapaa. Oli rikkinäinen likainen takki, hampaaton suu, muutenkin hoitamaton olemus. Surullista, niin surullista.

Olin matkalla toimistolle eräänä aamupäivänä. Huomasin vanhan rouvan, joka pyörätuolillaan yritti päästä jalkakäytävälle. Kiiruhdin auttamaan. Samaan aikaan toinenkin nainen huomasi saman ja ehti paikalle juuri samaan aikaan kanssani. Vanha rouva oli kuitenkin jo päässyt jalkakäytävälle ennen kuin apu oli paikalla. Rouva huomasi auttavaiset aikeet, ja kyseli meiltä, miltä laiturilta hänen etsimänsä bussi mahdollisesti lähtee.<ttotesimme, että taitaapa lähteä aseman toiselta puolen, Elielin aukiolta.

Rouvan hartiat lysähtivät. Elielin aukiolle on Rautatientorilta pitkä matka, kun vähäisin käsivoimin pyörittelee pyörätuolia. Toinen auttajanainen jatkoi jo matkaansa, kun vanha rouva kysyi, voisinko työntää hänet sinne ja näyttää mistä bussi lähtee. Vastasin jo kiireisen turhantärkeyteensä tottuneen tavoin: “voin saatella jonkin matkaa, sitten minun on valitettavasti mentävä töihini.” Saman tien kaduin itsekeskeisiä sanojani. Vastahan olin tuntia aiemmin sanonut tyttärelleni – ja tarkoitin sitä myös – että hän on aina töitäni tärkeämpi, ei ne työt mihinkään karkaa. Mietin heti päästettyäni suustani tuon latteuden, että kyllä ne työt odottaa, vaikka auttaisin lähimmäistäni yhden ylimääräiset 10 minuuttia.

Lähdin työntämään rouvaa, päätettyäni jo viedä perille saakka. En kuitenkaan päässyt kuin kadun toiselle puolen, kun eräs herra, joka oli ilmeisesti kuullut vastaukseni, ilmoittautui vapaaehtoiseksi jatkamaan rouvan viemistä siitä, hän kun oli siihen suuntaan matkalla. Luovutin pyörätuolin herralle, Lähdin itse siitä töihin siis, hyvillä mielin siitä, että auttajia löytyi tälle rouvalle enemmänkin, vaikka olinkin itsekin jo ollut valmis auttamaan loppuun saakka. Toivon mukaan rouva pääsi onnellisesti bussiinsa ja perille sinne minne olikin matkalla. Mietin vain, miksi tuo rouva oli yksinään liikkeellä pyörätuolinsa kanssa?

Tässä kohdin olisi kai helppo syyttää yhteiskuntaa. Minä en kuitenkaan niin tee, kysyn ennemmin, missä ovat rouvan omaiset, läheiset? Eikö heitä ole? Olisiko meillä lähimmäisiä niille, joilla ei lähimmäisiä ole? Kaiken sysääminen yhteiskunnan vastuulle, kuten esim. eilisessä Hesarin “Suomessa pitää olla pohjalla ennen kuin saa apua” -jutussa vähän niinkuin tehtiin, ei oikein ole hyvä eikä mielekästä. Se menee sellaiseksi isoveli valvoo, yhteiskunnan koneisto (ehkä) hoitaa – touhuksi, joka on helposti kovin epäinhimillistä (koneisto itsessään ei ole ihminen, vaikka ihminen toimisikin koneiston osana, sillä ihmistä sitoo koneiston säännöstö).

Samaan kategoriaan menee myös tuo niinikään eilen julkaistu artikkeli “Voitko jutella mun kanssa tän koulumatkan ajan?” Mikä meitä vaivaa, ettemme pidä huolta omistamme? Miksi meidän yhteiskuntarakenteemme on sellainen, ettei meillä ole aikaa ja varaa pitää huolta omistamme? Työkykyiset puurtavat henkihieverissä saadakseen perheelleen leivän pöytään – mutta entä se välittäminen ja muu huolenpito? Voimavarat ja aika eivät riitä? Jotain mätää on meidän systeemissämme.

Vastuusta ja vastuunsiirrosta

Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.

Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.

Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.

Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.

Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.

Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!

Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?

Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.

Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.

Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.

Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.

And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.

Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.

Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!

Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”

Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”

Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.

Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).

Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.