Pendolinossa pehmeää päivääni

Olisikohan se ollut toissapäivänä, kun vastasin johonkin hänen kysymykseensä kuivakan huumorini mukaisesti jotain varsin päivänselvää ja mies totesi: “you are Captain Obvious”? Muistan mutsinkin joskus sanoneen minulle samaa. Senkin uhalla jälleen kerran totean: en ole aamuihminen, enkä tykkää junista (vähän understatement, sillä oikeasti kai lähinnä inhoan junia). Tänä aamuna silti työreissu Tampereelle kutsui, ja viime perjantain väsyneen kotimatka-ajon “innoittamana” päätin mennä junalla, Niin paljon kuin autoani rakastan, huonossa kelissä väsyneenä yksin ajaminen ei ole mielekästä puuhaa.

Eilen oli vähän vaikea päivä sekä teinin että esiteinin kanssa, ilta oli yhä vääntöä etenkin tosikoisen kanssa. Lopulta köllin tytön vieressä melkein puoli yhteentoista, annoin tyttären purkaa mieltään, kun viimein sai juteltua asioista, jotka on painaneet mieltä jo muutaman päivän. Omaan sänkyyni kömpiessäni muistin, etten ollut aamuksi junalippuakaan vielä ostanut, joten avasin VR:n verkkokaupan iPadillani. Ihan jees siihen saakka, kun koitin valita istumapaikan. Flash! Die, Flash! Mies ojensi silloin minulle MacBookinsa ja tein varauksen sillä ja tilasin liput (meno-paluu, saman tien) kännykkääni. Parit plinkututkset kertoivat lippujen tipahtaneen kännykkääni.

Asetin herätyksen klo 5:40 ja nukahdin autuaaseen uneen miehen kainalossa. Noin klo 3:30 havahduin unestani ajatukseen: “unohdin ottaa lipuista kuitin”. Maksoin ne firman kortilla, mutta samapa tuo, vaikka olisin omallani maksanut, matkalaskuun sen tarvitsen kuitenkin. Aamulla tätä ääneen puhuin, ja mies sanoi, että on se siinä kännykkälipussakin. Juu, tekstarissa, Ehkä pitää ottaa siitä screenshot ja lähettää sähköpostiini. Tai sitten koitan Tampereen asemalla pyydellä kuittia asiakaspalvelusta. Minulla on aikaa sekä mennessä että palatessa, uskoisin. Äkkiseltään en tässä löytänyt VR:n sivuilta keinoa hankkia lipuistani kuittia jälkeenpäin (kun en ole rekisteröitynyt Veturiin).

Nukuin vähän levottomasti siitä sitten viimeiset pari tuntia, heräten sitten 5:25 ensimmäisen kerran. Päätin vielä ummistaa silmäni ja koittaa nukkua sen vikan vartinkin, mutta mieleni oli jo levoton. Lopulta nousin viisi minuuttia ennen kellon soittoa, otin kännykkäni mukaan aamutoimiini ettei se yksinään siellä soi, ja aloin valmistatutua lähtöön. Aikaa minulla oli, kahviakin kaipasin, mutten todellakaan ollut riittävän hereillä laittaakseni cappucinoa, enkä arvannut espressoa kipata tyhjään vatsaan. Vaatteet päälle, meikit naamaan, lasi tuoremehua, hetki koirien rapsuttelua ja miehen kanssa jutustelua ja oli aika vetää saapasta jalkaan ja kutsua taksi.

Tekstaritaksi toimii aina yhtä nopeasti ja luotettavasti. Ihan huippu. Tekstarin lähettämisestä ja saman tien tulleesta vastauksesta oli kulunut vain pari minuuttia, kun kävelin alas meidän pihatietä ja taksi kurvasi paikalle. Avasin oven ja olin astumassa taksiin, kun tajusin käsilaukkuni puuttuvan. Pyysin taksia odottamaan ja ravasin hakemaan sen himasta, säikyttäen juuri alakertaan tassutelleen unisen keskimmäisen pahanpäiväisesti. Palasin taksiin, pyysin viemään minut Tikkurilan juna-asemalle ja taksin rullatessa liikkeelle muistin etten ollut ottanut iPadiani mukaani, kuten olin suunnitellut. Jeh.

TIkkurilassa maksoin taksini (ylltyksekseni jopa musitin kortin pin-koodin) ja nousin todeten ääneen, että no nyt on sekä käsilaukku että läppärireppu mukana. Taksi kurvasi paikalta ja minä huomasin jättäneen lapaseni taksiin. Koitin huitoa, mutta eihän se taksisuhari peruutuspeiliinsä katsonut. Seinään nojaillut mies katsoi minua kysyvä ilme kasvoillaan. “Lapaset jäi taksiin,” selitin ja kiipesin kaiteen yli ja lähdin kohti laitureita. Tsekkasin screeniltä, että kyllä, junani lähtee laiturilta kaksi, aivan kuten enempikin junalla matkustava mieheni oli minulle sanonut. Suuntasin kulkuni sinne, toinen käsi syvällä takin lämpimässä taskussa, toinen naputellen miehelle tekstaria lapasista.

Aina järkevä mieheni käski minun soittaa kuskille. Kuitissa kuulemma puhelinnumero. Toden totta. Ja soitinkin. Kuski oli jo tiessään, kuten tiesinkin, mutta lupasi yrittää jossain välissä tiputtaa lapaseni postilaatikkoomme. Mies kehotti ostamaan Tampereen Stockalta uudet. Ehkä sitten kotimatkalla. Nyt aamulla ei taida Stocka vielä olla auki, kun ysiltä pitäisi olla jo asiakkaalla.

Tämä alkaa muistuttaa muutaman yön takaista untani, missä olin Tampereella ja menin jostain syystä sisälle Pendolinoon, joka oli matkalla Ouluun. Juna lähti, ja hädissäni hyppäsin junasta ulos sen vasta ollessa rullaamassa liikkeelle. Päädyin toiseen junaan ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani – läppärilaukun, käsilaukun, kännykän, kaikki – siihen Oulun junaan. Tämä toinen juna hyppäsi raiteilta ja suistui suohon. Minä lainasin konnarin puhelinta ja tajusin, etten muista mitään numeroita ulkoa, joten en saanut soitettua kuin esikoiselle (jolla käytössä oma vanha numeroni, jonka satunnaisesti jopa muistan oikein vielä). Monen vaiheen jälkeen uni päättyi onnellisesti: pääsin kotiin, sain tavarani takaisin ja koko Tampere upposi Näsijärveen. Ihan totta!

Nyt istun täällä Pendolinossa, oikeassa vaunussa (extra-luokassa), väärällä paikalla (varaamallani paikalla istuu joku muu, mutta ei sen väliä, sillä se paikka oli selkä menosuuntaan, sillä en tajua näitä junajuttuja ollenkaan), mukillinen ihan mukiin menevää Kulta Katriinaa mahassani. Mukin kyljessä lukee “Pehmeää päivääsi”. Pakko myöntää, että se oli pehmeää ja hyvää kahvia. Makuun saattoi vaikuttaa myös helpotus siitä, että olin viimein löytänyt sinne, minne pitikin.

Nousin Tikkurilassa junan ensimmäiseen vaunuun, sillä lipussani luki Vaunu 1, Paikka 23, Vastakkaiset paikat. Hämmennyin, kun paikka 23 olikin selkä menosuuntaan ihan tavallinen paikka. Eikä vaunussa ollut sitä kahvia, jota mies oli sanonut extraluokasta löytyvän. Istuin jollekin satunnaispaikalle odottelemaan konnaria kysyäkseni apua, avasin läppärin ja kirjoitin turhautuneen status-päivityksen Facebookkiin. Mies vastasi siihen, että extra-luokan ovissa kyllä lukee niin, joten totesin, että ehkäpä lähden vähän kävelemään ja etsimään.

Seuraavassa vaunussa jo törmäsinkin konnariin, todettuani olleeni vaunussa 6. Näytin lipun ja sanoin ääneen, että taisin olla ihan väärässä päässä junaa, joten olen tässä matkalla… Konnari valisti minua, että vaunu yksi on aina Helsingin päässä. Kiitin ja totesin, etten juuri junilla matkusta joten olen vähän hukassa. Ympärillä istuneet kanssamatkustajat katsahtivat minuun pieni hymynkare kasvoillaan. Sääliä? Empatiaa? Huvittuneisuutta? Kuka tietää, en jäänyt asiaa pohtimaan vaan jatkoin matkaani kunnes löysin vaunun yksi, paikan kasvot menosuuntaan ja sen kahvin. Pistinpä elämän risaiseksi ja söin yhden kanelikeksinkin.

AdobePhotoshopExpress_e5922cf8c2854bc2b398e82512b6cef5

Kaipa minä vähitellen alan olla hereillä. Ja jollen, viimeistään kai herään kun kävelen asemalta asiakkaalle. Google mapsin mukaan matkaa on kilometrin verran, joten en minä mitään takseja ala ottaa. Kädet lämpöisiin taskuihini ja menoksi. Raitis ilma on hyvästä. Päivän kommellukset saisivat olla nyt tässä, kiitos.

Muncca-muistelot

Olin vaille kolmen, kun kevättalvella muutettiin Munkkiniemeen, sekä mutsin että faijan kasvusijoille (tai isä oli asunut Munkkivuoren puolella, mutta kumminkin). Ensimmäinen osoitteeni oli ihan siinä Munkkiniemen portin tuntumilla, Puistotie 4:ssä.

Talon vierestä kulkee kävelytie Riihitielle, missä asui yksi lapsuuteni hyvistä ystävistä. Aivan siinä vastapäätä kävelytien päässä ollutta pientä kauppaa, josta kävimme salaa ostamassa karkkia, palautuspullorahoilla. Talon takapiha oli pelkkää parkkipaikkaa, mutta aidan toisella puolen oli iso sisäpuistikko, korttelin talojen rajaama yhteinen alue. Vieressä oli myös päiväkoti, jonka pihaan ei juuri arvattu mennä.

Seiskytluvun tapaan me korttelin lapset vietettiin aikaa ulkona, aivan pienestä pitäen, ilman että vanhemmat oli aina vahtimassa. Meitä pörräsi siinä pihapiirissä parisenkymmentä lasta, kolmevuotiaasta kolmetoistavuotiaaseen ja kaikkea siltä väliltä. Leikittiin kymmentä tikkua laudalla, kirkkistä, rofee ja polee (usein fillareilla), StarTrekiä ja mitä nyt milloinkin. Talvella laskettiin mäkeä ja rakennettiin lumilinnoja. Huippuaikaa se!

Kerran eräs kulmakunnan pultsareista – eleltiin heidän kanssaan sulassa sovussa heidän kulkiessaan tuota kävelytietä pitkin Alkoon ja takaisin Puistotien penkeille hengaamaan, ja pelättiin heistä vain yhtä, kuiskaajaksi kutsuttua, joka tarinan mukaan kuiski lasten korviin rumia sanoja – keräsi koko korttelin kakrut meidän talon nurkalla olleelle tasanteelle ja piti meille pitkän esitelmän siitä, miten heihin hänenkaltaisiinsa ei voi luottaa.

Korttelista ulos ei ollut menemistä ilman lupaa ja/tai vanhempia, ennen kuin sitten kouluiässä. Kesäisin käytiin “Konnarissa” eli Koneen takana puistossa eli sittemmin Munkinpuistossa leikkimässä, laulamassa Peruna on pyöreä ja syömässä leikkipuistopöperöitä. Talvisin käytiin siellä hiihtämässä, tai Paltsilla – Palokunnan kentällä – tai Kaartintropan kentällä luistelemassa.

Munkka on meren äärellä. Kesäisin siis käytiin myös uimarannalla sekä Seurasaaressa ihan siinä kävelymatkan päässä. Seuriksessa tosin käytiin monesti myös talvella, mäkeä laskemassa. Teininä hakeuduin mietiskelemään elämää ja kaikkea Kalastajatorpan viereen kallioille. Siellä kallionkolossa istuin, tuulen tuivertaessa hiuksiani.

Isän kanssa käytiin monesti kävelyillä Tammitiellä ja Härkähaassa. Parasta oli, kun faija nosti Tammitien alkupäässä olevan tammen mutkaan istumaan vähäksi aikaa! Härkähaassa oli aina vesilintuja siinä lammikossa. Minusta ne oli jotenkin jänniä paikkoja noiden vanhojen tammien, vanhojen talojen, kartanon, ja jopa nimiensä vuoksi. Aikanaan palasin sinne omien tyttärieni kanssa, tietenkin.

Silloin pikkuskideinä, kolmen-neljän vanhoina minä ja neljä kaveriani – miten lie äidit toisensa löytäneet, en ihan tarkkaan tiedä – vietettiin päivät puistotädin hoivissa “Puistis-puistossa”. Puistossa ei ollut aitoja, eikä tätiä per viisi lasta, vaan yksi vanha mummo, joka vahti isoa lapsilaumaa. Talvella puistossa saattoi laskea mäkeä, kesällä leikittiin karhu nukkuu talviunta ja monenmoista muuta leikkiä.

Puistotäti vahti 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä. Siinä välissä mentiin kotiin syömään. Me viisi syötiin vuoroin jokaisen luona, jolloin jokainen viidestä äidistä sai neljä pitkää päivää tehdä töitä kotona ilman lapsia ja yhtenä päivänä oli ruokintavuorossa. Meillä oli tosi kivaa yhdessä ja päivät soljui laulaen Putte Possun nimipäiviä ja milloin mitäkin! Tai ehkä aika vaan kultaa muistoja, kuka tietää.

Jossain vaiheessa olin myös kirkon kerhossa, kuten kai nuo kaverinikin. En erityisemmin pitänyt kerhotädistä. Minulle tuli tädistä aina mieleen täti Moonika, enkä pitänyt siitä, miten hän kerran joulunäytelmässä huomautti minulle, etteivät enkelit heiluttele käsivarsiaan noin. Mistä hän sen muka voi tietää?

Äitini teki siis töitä kotona koko lapsuuteni, lukuunottamatta lauantaita, jotka hän vuosikaudet vietti legendaarisen PikkuVäen kassapöydän takana. Minunkin kaikki vaatteeni olivat PikkuVäestä, ja teinpä mallidebyyttini (ja siihen se ura jäikin ;) ) PikkuVäen muotinäytöksessä MYKin lavalla.

Vähän vanhempana kävin kirjastossa lainaamassa kirjoja (yhdeksän vanhana hurahdin lukemiseen, luin parhaimmillaan pari kirjaa illassa, olin kirjaston suurkuluttaja), teininä pelasin bilistä nuoristalon tiloissa (ent. paloasema), olin muutaman vuoden partiossakin, Kirisiskoissa, pyöräilin ympäri Munkkaa, hengasin Konnarissa. Kaikenlaista. Rantsun teinirientoihin en koskaan osallistunut.

Parhaan kaverini kanssa ostettiin Ärrältä vaaleanpunaisella ritisevällä kuorrutteella kuorrutettuja jätskejä, Super-jätskejä ja liitupurkkaa (kukaan muu ei tunnu niitä muistavankaan, mutta niitä oli ennen liitulakuja). Liitupurkkaa ei tosin syöty, vaan käytettiin niitä piirtämiseen majassamme Perustien ja Kadetintien kulmassa, missä pihlaja levitti oksansa muodostaen majan, jossa oli osittain maalattia, osittain kivilaattoja. Laatat toimivat hyvinä liitutauluina.

Ollessani kahdeksan, muutettiin Huopalahdentien ja Perustien kulmaan, silloisen Elannon yläkertaan, samaan taloon missä tuo paras kaverini silloin vielä asui. Tuossa talossa, kuten silloin vielä useimmissa, oli talonmies. Minun ja kaverini suurinta hupia oli vaklata talkkaria hänen kulkiessaan pihapiirissä luutansa ja sen sellaisen roskiksen kanssa, jollaisia talkkareilla siihen aikaan oli. Olen varma, että talkkari tiesi meidän vaklauspuuhista, mutta Topi oli mukava lunki mies.

Talon alakerrassa oli Elannon leipomo, missä tekivät kaikki Elannossa myydyt mansikkamunkit (niin paljon parempia kuin vadelmamunkit!) ja leivät leivottiin, aasta alkaen. Joskus leipomon ovi oli raollaan ja kurkittiin kaverini kanssa siitä sisään ja päästiin välillä katselemaan leivontouhuja. Jos oikein lykästi, saatiin munkkitaikinapallotkin!

Siitä Elannosta kävin usein koulun jälkeen hakemassa itselleni sellaisen mansikkamunkin. Äidin tiliin tietenkin. Jossain vaiheessa mutsi hogasi aktiviteettini, ja ilmoitti Elannon myyjille, ettei minulle saanut myydä herkkuja. Se oli sitä aikaa se. Kauppojen myyjät tunsi asiakkaansa. Sen jälkeen, jos olin oikealla asialla ostamassa munkkeja tai muuta, piti minulla aina olla mutsilta lappu messissä.

Tuossa pihapiirissä ei ollut ihan samanlainen korttelin lasten yhteismeininki kuin edellisessä, mutta tutustuin minä sielläkin moniin muihinkin lapsiin. Aina löytyi joku leikkikaveri, kun ulos meni. Joku jonka kanssa hyppiä twistiä, heitellä kymppiä tennispallolla, ajaa korttelirallia fillarilla, sun muuta. Vähitellen oli pikkusiskostakin seuraa muuhunkin kuin hiekkakakkujen tekoon.

Paras kaverini muutti pois siitä talosta ollessamme kymmen korvilla. Me muutettiin kolme vuotta myöhemmin vanhempieni eron myötä. Kaverini muutti Keskuspuiston toiselle puolen omakotitaloon – pyöräilin sinne kyläilemään tavan takaa aina teinivuosiin saakka – me taas äitini ja siskoni kanssa vain seuraavaan kortteliin, Kadentiten ja Perustien kulmille.

Siinä pihapiirissä löytyi jälleen ihan uudet kaverit ja uudet aktiviteetit. Hypättiin narua ja pelattiin seinätennistä autotallin ovia vasten ja rimputettiin ovikelloa ja noloina pyydettiin asukasta heittämään parvekkeelle lentäneet pallot takaisin pihalle. Kerran kiipesin ulko-ovea pitkin lukitulle tuuletusparvekkeelle hakemaan palloja. Joskus otettiin aurinkoa matalien autotallien katolla. Joskus ongittiin hissikuilusta sinne pudonneita avaimia.

Pihapiirissä oli myös ikäiseni poika, josta myöhemmin tuli luokkakaverinikin. Poika tykkäsi härnätä minua ja kaveriani, tietenkin. Kerran kundi vei tennispalloni ja lähti juoksemaan karkuun sen kanssa. Juostiin peräkanaa ympäri Munkkaa, kunnes kundi heitti pallon jollekin ihan randomille parvekkeelle. Siinä minä taas uutta ovikelloa soittamaan… Sain palloni takaisin.

Tuo piha oli kiva senkin takia, että siinä oli aitoja sun muuta, joiden yli hypin ja heitin itseäni, parkouraten tietämättä vielä mitään mistään parkourista. Se tuli muotiin kymmenkunta vuotta myöhemmin. Sinänsä pihapiiri oli silkkaa parkkipaikkaa, asfalttipiha, mutta kaupunkilaiskersalle kuuma asfaltti kesällä paljaiden jalkojen alla on huisimpaa kuin kasteinen nurmi.

Kuljin kouluun nelosen ratikalla, ysiluokkaan saakka, jolloin vaihdoin Meikun Englantilaisesta Munkkieniemen Yhteiskouluun. Eka luokalla vielä mutsi tai ukkini saattoi minua kouluun joka päivä, ainakin ensimmäiset pari kuukautta, kunnes eräänä aamuna ratikkapysäkillä sanoin äidille, että osaan mennä itsekin. Pysäkillä oli myös eräs saman koulun vanhempi oppilas, johon olin tutustunut, sanoin, että olen ihan ok hänen kanssaan. Sen koommin ei minua saateltu.

Erään kerran ehkä yhdentoista vanhana olin jälleen menossa nepalla kouluun, kun spora seisoikin pysäkillä vaan, ovet auki. Menin sisään ja näin naapurin tytön naama veressä istumassa penkillä. Tyttö oli ollut menossa kouluun, ylittänyt tietä ja ratikka oli töytäissyt häntä. Ei siinä ollut vakavampaa kai sattunut kuitenkaan.

Puistotien päässä on vanha kunnon puukkari, puukioski. Minä en ollut mikään puukkarin kanta-asiakas jostain syystä, vaikka toisinaan jätskiä tai karkkia siitä ostinkin. Ukkomunkissa – Ugarissa – en myöskään koskaan hengannut, kuin kerran Wanhojen päivänä, kun istuttiin siellä kavereideni kanssa aikaa kuluttamassa.

Ensimmäinen kesätyöni oli niinikään Munkassa. Olin kesän Ruoka-Jukassa, K-kaupassa Puistotien ja Solnantien kulmassa. Kesätyö jatkui osa-aikalauantaityönä seuraavan talven yli, taaten minulle vähän omaa taskurahaa ysiluokalla. Muncan asujaimisto tuli tutuksi.

Ysiluokalla olin siis jo MYKissä. MYK on kunnon kulmakuntainen koulu. Moni opettajista oli opettanut jo äitiänikin, ja vähintään yhtä moni oli käynyt koulunsa siellä, samoihin aikoihin kun äitini. Opettajista moni asui itsekin Munkkiniemessä. Ihan virallisesti se ei toki oppisuunnitelmaan kuulunut, mutta Muncan historiaa kyllä opetettiin koulussa, tehtiin siitä projekteja ja vietettiin Munccapäivää niiden parissa.

Nyttemmin koulu on saanut lisärakennusta, arvon rehtori on vaihtunut jo yli vuosikymmen sitten, ellei sen jälkeenkin, sillä en ole ollut juuri tekemisissä koulun kanssa. Joidenkin vanhojen luokkakaverien kanssa kyllä, mutten osallistunut MYKin juhliinkaan viime vuonna. Siellä kuulemma ylioppilasvuonna eläkkeelle jäänyt matikanopeni oli vielä voimissaan. Kaikkien rakastama ja monien pelkäämä Tiira.

Muncca. Puistoja, tammia, merta ja rantoja. Kauniita vanhoja rakennuksia, vähemmän kauniita uudempia ja ihan uusia rakennuksia. En enää asu siellä – muutin pois 19-vuotiaana ja koin suunnattoman suuren kulttuurishokin muuttaessani Kontulaan – mutta piipahtelen siellä silloin sun tällöin. Rantsussa jätskillä tai ihan vaan galtseilla. Kävelyllä Gallen-Kallelalle. Konnarissa tsillaamassa. Moni asia on kuten ennenkin, moni asia on muuttunut.

Muncan gimmasta on kuoriutunut omakotitaloelämää ja hiljaisuutta, omaa pihaa ja omaa rauhaa arvostava keski-ikäinen. En enää haluaisi asua kerrostalossa enkä keskellä hälyä, en edes Muncassa. En edes rantsun fantsuissa taloissa. Pieni pala minua ja sydäntäni siellä on silti aina.

 

[Julkaistu myös varkkolehti Slämyssä, 23.1.20159

Juhlaton luukinkku

Tiedättehän, nämä freudilaiset lipsahdukset sun muut aivojen tuottamat lapsukset? Tiedättehän, miten aivot eivät lue jokaista sanan kirjainta, vaan osaavat kutakuinkin (yleensä) arvata sanan kunhan ensimmäinen ja viimeinen kirjain on oikein; loput kirjaimet saavat olla sikin sokin, kunhan ovat? Toiset sanovat sitä hölynpölyksi, mutten mniä tediä, kun minulle se kyllä toimii.

words

Toisaalta vastapainoksi aivoni välillä tekevät tepposia ihan oikein kirjoitettujen sanojen kanssa. Sunnuntaina oltiin kaupoissa, ja eräässä kaupassa oli joululta jääneiden kinkkujen vieressä kyltti:

LUUTON
JUHLAKINKKU

Luin se puolhuolimattomasti siinä ohi kävellessäni, että juhlaton luukinkku. Piti oikein katsoa kylttiä uudestaan.

Eilen tytär lähetti minulle Whatsappissa viestin: “onko se miu känny kuori jo tullu?” Tilasin tyttärille Amazonilta kännyköihin uuden kuoret, vanhojen jo rapistuttua; kuoria kun ei oikein saa Suomesta kunnolla kaikkiin noihin erilaisiin Samsungeihin ja maksavatkin monikertaisesti. Ei tosin Amazonistakaan saa mitä vaan tilattua. Tuntuu, että Suomeen toimitettavien ei-kirjojen valikoima sen kun supistuu supistumistaan. Pitäisi kaivaa jostain esiin sen online-kaupan nimi, josta tilattiin ne edelliset.

Niin, anyway, luin tuon viestin ensisilmäyksellä, että “onko se miru jo kuollu?” ja funtsin ohikiitävän hetken, kuka miru ja miksi se olisi jo kuollut.

Aivoni tuntuvat toimivan ihan nurinkurisesti. Yliteholla silloin kun normaalikin riittäisi, aliteholla silloin kun tarvittaisiin särmää, työmuistin se tyhjää aivan liian nopeasti – siirryin hetki sitten googleen etsimään kuvaa, mutten enää välilehden vaihtamisen jälkeen muistanutkaan, mitä kuvaa olin etsimässä… – ja huumorinikin on niin outoa, ettei kukaan muu sitä ymmärrä. Siksi hihittelen aina keskenäni. Teininä sanottiin “omakivajeejee”.

Eilen suihkussa otin hoitoainetta laittaakseni sen hiuksiini, mutta työnsinkin sen kainaloihini. Sen piti olla vasta seuraava vaihe, hoitoaineen ollessa jo päässäni ja suihkusaippuaa käsissäni. Näitä arkeni kommelluksia. Lisätään soppaan vielä puolikuurous ja vilkas mielikuvitus. Tapahtuipa juuri ennen joulua duunissa:
Työkaveri toiselle: “laita se feisbuukkiin kover fotoks” johon minä: “että mikä power botox?”

Elämäni eikä elämä kanssani ole koskaan tylsää. Paitsi kun olen tylsällä päällä.

download

Jotain hyötyäkin toisinaan on tästä aivojeni kummallisuudesta. Aikoinaan ajalla jälkeen vedenpaisumuksen, ennen älypuhelimia, tabletteja tai edes Metro- ym. ilmaislehtiä kuljin paljon metrolla ja minulla oli tapana lukea päivän uutiset vastapäätä istuneen sanomalehdestä (ihmiset vielä levittivät hesareitakin levälleen metrossa), sillä luen sujuvasti nurinpein, ylösalaisin, peilin kautta sekä oikein päin että kaikin eri tavoin väärin päin. Tämän (tarpeettoman tai tarpeellisen, kuinka vaan) taidon on esikoinenkin perinyt: nelivuotiaana luetteli sujuvasti ylösalaisin olleen kirjan IBAN-koodia matkalla kirjastoon.

upside-down-and-backwards

Voisi kai sanoa, että aivoni ovat kirjainviisaat. Välillä suorastaan kirjainnäsäviisaat ja ilkikuriset ;)

Nukkuen uuteen vuoteen

Uudenvuodenjuhlinnan voinee sanoa olleen rauhallista, jos vuosi vaihtui nukkuen. Keskimmäinen lähti tiistaina mummilleen, esikoinen ja tosikoinen isälleen keskiviikkona, joten meillä oli lapseton Uudenvuodenaatto. Tehtiin tomaatti-mozzarella-salaatti, paistettiin pihvit, käytiin saunassa. Saunan jälkeen mentiin pitkäksemme sängylle ja nukahdettiin. Heräsin kakskymmentä yli puolen yön. Koiratkin olivat nukkuneet kaiken vuodenvaihdepaukkeen läpi.

Nukuin katkonaisesti aamuun saakka, jostain syystä heräilin vähän väliä. Pauketta jatkui aamuyön pikkutunneille saakka, mikä ainakin omalta osaltaan vaikutti heräilyyni. Noustiin kuitenkin vasta joskus kymmenen jälkeen viemään koiria ja laittamaan aamupalaksi paistettuja kananmunia ja vihreää parsaa. Otettiin takaisin yöllä unelle menetetty skumppa, ja huuhdottiin aamiainen alas Anna Codorniulla.

Oli aika rento päivä tuo vuoden ensimmäinen päivä. Edes ruokaa ei ihmeemmin tarvinnut kokata, riitti, että avasi osterit ja halkaisi hummerin, teki guacamolen ja pari dippiä. Uuden vuoden kunniaksi syötiin noita meren herkkuja pitkästä pitkästä aikaa. Sen verran tehtiin kodin eteen, että laitettiin olkkariin pari taulua seinälle ja matto lattialle. Hiljaa hyvä tulee ja keittiötä lukuunottamatta onkin jo melkoisen hyvä!

Talven ihmemaa on vaihtunut loskaksi, vedeksi, jääksi, sateeksi, myrskyäviksi tuuliksi. Olisin minä mieluummin pitänyt sen lumen ja pakkasen, mutta minkäs sitä sääukolle mahtaa. Ulos ei paljon tee mieli mennä; koirienkin lenkit on jääneet lyhyenlaisiksi, kun milloin mitäkin saa niskaansa ulkona, ja maa on niin jäinen, että saa pelätä henkensä edestä.

Mitäpä tässä siis muuta, kuin elokuvia ja blogin ja kuvien backuppausta. Mies oli tänään liikkeellä kaupoissa jonkun tunnin, jona aikana minä katsoin pitkästä aikaa Sound of Musicin samalla kun laittelin viimeisiä kuvia ulkoiselle kiintolevylleni ja tallentelin blogipostauksiani word-dokkareihin. Call me strange, mutta vaikka wordpressistäni otetaan backup kerran viikossa, haluan postaukset myös kuukausittaisina word-tiedostoina kiintolevylleni.

Iltapäivästä lähdin minä vuorostani liikkeelle, stadiin, tapaamaan vanhaa ystävääni. Toiseksi vanhinta, siis ei iältään, vaan ystävyysiältään. Oltiin aikoinaan puistossa yhdessä, samassa viiden mukelon porukassa, jonka äidit vuoroin meitä ruokkivat (ajatelkaa nyt, siihen aikaan seiskyt-luvulla me ja ainakin parikymmentä muutakin vaan oltiin yhden mummon hoivissa ihan aitaamattomassa puistossa 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä!). Sittemmin meistä tuli parhaat ystävät, kunnes murrosiän polut kulki vähän eri suuntiin. Aikuisena ollaan pidetty yhteyttä vain harvakseltaan, mutta tuntuu aina yhtä luontevalta viettää aikaa yhdessä, vaikka vain tovi kerrallaan.

Nyt on perjantai-ilta. Viikonloppu edessä, maanantaina on minunkin aika tehdä taas tällä läppärilläni muutakin kuin kirjoitella blogeja ja feisbuukata.

Anna Codorniu

Psst. Alkoholimainontalaki astui voimaan :P