Muutosta muuttoon

Bongasin joskus netistä sellaisen palvelun, johon laitetaan kaikki osoitteet, joissa olet elämäsi aikana asunut ja se laskee muuttojen ja muutettujen kilometrien kokonaismäärän. En muista, missä silloin asuin, enkä edes ole varma oliko muuttoja silloin 11 vai 7, muutetut kilometrit olivat jotain 110km luokkaa, eli en minä kovin kauas ole koskaan päätynyt. No, en olekaan. Tässä jälleen yhden muuton kynnyksellä olen miettinyt muuttojani taaksepäin. Tuntuu, että aina sataa kun muutan. Sadetta on luvattu ensi viikonlopuksikin, meidän muuttoviikonlopuksi. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, varmaan se menee fifty-fifty.

Muutto 1: Pasila-Munkkiniemi (minun osaltani vajaan kolmen vuoden asumisen jälkeen)

Äitini ja isäni asuivat Pasilan betoniviidakossa minun syntyessäni. Olin vaille kolmen, kun sieltä muutettiin Munkkiniemeen, ensimmäiseen Muncan osoitteeseeni. En minä siitä muutosta paljon mitään muista, mutta sen kylläkin, että tuota uutta kotia kovasti rempattiin ja jossain vaiheessa kun siellä käytiin, oli lattia revitty kokonaan auki.

Muutto 2: Munkkiniemi-Munkkiniemi (viiden vuoden jälkeen)

Pikkusiskoni syntyi asuessamme tuossa Muncan kodissa. Olin vaille kahdeksan, kun muutettiin kevättalvella kivenheiton päähän, samaan taloon, missä silloinen paras kaverini asui. Minusta oli ihan huippua päästä asumaan samaan taloon – samaan rappuun jopa! – kuin paras kaverini. Miksipäs ei olisi ollut? Siskoni oli muuton aikaan kahden. Oli meillä kai ihan virallinenkin muuttokuorma, mutta muistan, kuinka mutsin kanssa roudattiin rattaiden päällä mm. astialaatikoita uuteen kotiin ennen varsinaista muuttoa. Miksi? En tiedä.

Muutto 3: Munkkiniemi-Munkkiniemi (vähän reilun viiden vuoden jälkeen)

Elo tuossa toisessa Muncan kodissa päättyi vanhempieni eroon ollessani kolmentoista. Oli kuuma kesäkuu. Eromuutto on aina vähän sotkuinen, kun tavaroita jaetaan ja milloin mitäkin. Me oltiin kai siskon kanssa landella varsinaiseen muuttoaikaan – mutsin uutta kotia, johon mekin oltiin muuttamassa, myös rempattiin ja mutsi hankki suunnilleen kaikki huonekalut uusiksi silloin – mutta on siitä ihan kuvakin, kun ollaan vintillä tyhjentämässä vinttikomeroa.

Muutto 4: Munkkiniemi-Kontula (noin kuuden vuoden jälkeen)

Muutin 19-vuotiaana “omilleni”, tai kuten entisaikaan olisi sanottu, miehelään. Menin silloin eksäni kanssa naimisiin. Mies oli muuttanut tulevaan yhteiseen asuntoomme jo keväällä, ja ostettiin huonekalut ja verhot sun muut yhdessä. Pikkuhiljaa pitkin kevättä ja kesää hilattiin minun kamojani uuteen kotiini. Ei minulla muuten niin paljon olisi ollut, mutta oli kirjoja ja “kapioarkullinen” astioita sun muuta vaatteitteni lisäksi. Viikko ennen häitä nukuin retkisängyllä äitini olohuoneessa miettien, että olin muukalainen äitini kodissa ;)

Muutto 5: Kontula-Puotila (noin kuuden vuoden jälkeen)

Ostettiin eka oma lasteni isän kanssa odottaessani esikoista. Kolmio Puotilaan rakenteilla olleesta kerrostalosta. Muutettiin helmikuussa, kai ihan ok säässä, vähän henkilöautolla, vähän pakettiautolla. Uusittiin silloin sohvakalustomme, mutta muistelen sen tulleen kyllä jo vanhaan kotiimme eikä suoraan uuteen. Muistan, kuinka anoppini ja joku kaverini oli kauhuissaan siitä, että olin pikkutikkailla kurkotellut verhoja ikkunoihin, vaikka olin raskaana! Molemmat tyttäret syntyivät asuessamme tuolla Puotilan kodissa. Viihdyin Puotilassa erinomaisesti!

Muutto 6: Puotila-Klaukkala (viiden ja puolen vuoden jälkeen)

Tosikoisen ollessa vaille kahden alettiin miettiä muuttoa isompaan. Mies haikaili rivariin, ja lopulta päädyttiin ostamaan Klaukkalasta silloin rakenteilla ollut rivari-neliö. Talon piti valmistua heinäkuun loppuun mennessä, joten suunnittelimme muuttoa siihen. Hain lapsille päivähoitopaikkaa Klaukkalasta elokuun alusta lähtien. Kesällä alkoi näyttää siltä, ettei rivari ihan valmistuisi määräaikaan mennessä, joten kyselimme moneen otteeseen rakentajalta, valmistuuko talo varmasti, vai pitäisikö meidän muuttaa suunnitelmiamme – entinen asuntokin oli jo myyty ja piti tietää, pitäisikö uuden asukkaan kanssa alkaa neuvotella. Juujuu, valmistuu silloin kun on luvattu, meille sanottiin. Viikko ennen aiottua muuttopäivää tuli ilmoitus: “no, ette te nyt vielä viikon päästä voi muuttaa.” Tiukan väännön jälkeen saatiin sovittua, että vietiin meidän kamat uuteen taloon muuttopäivänä – laatikot ja huonekalut pinoon keskelle huoneita – ja siitä viikon päästä saatiin itsekin muuttaa sisään (asuttiin siinä viikko isoäitini kodissa; onneksi olin vielä lomalla). Päästyämme vihdoin muuttamaan rivariin, asuimme pari kuukautta remontin keskellä, työmiesten tullessa ja mennessä kodissamme miten sattuu. Kokemus se oli sekin.

Muutto 7: Klaukkala-Klaukkala (kahden ja puolen vuoden jälkeen)

Ex-mieheni silloin rivarissa asuessamme alkoi sinnikkäästi kulkea kohti pitkäaikaisen haaveensa toteuttamista: oman talon rakentamista. Panin hanttiin aikani, mutta lopulta mies sai minut innostumaan ajatuksesta – siis oman talon ajatuksesta, ei siitä rakentamisesta. Ostettiin tontti, ja mies alkoi rakentaa. Olisin halunnut rakennuttaa, mutta eihän se ole itse rakennettu, jos ei ole itse rakentanut. Ja kalliimpaakin se olisi ollut, rahallisesti. Hieno ajatuksemme oli asua siinä silloisessa asunnossa, kunnes päästiin muuttamaan uuteen taloon, mutta rakentamisen realiteetit iskivät pian silmille, ja totesimme, että pakko oli vapauttaa rahat vanhasta ja muuttaa väliaikaisesti vuokralle. Muutetttiin vuokralle rivariin, mutta mukaan lähti vain noin kolmannes tavaroista. Kaikki, mikä voitiin, varastoitiin uuden talon autotalliin. Päivä oli lumipyryinen. Esikoinen oli kipeenä poissa koulusta ja autteli hoitamalla kuorma-auton lastaus-hissin toimintaa. Anoppi hoiti loppusiivouksen.

Muutto 8: Klaukkala-Munkkivuori/Klaukkala (5kk jälkeen)

Tai miten tuon nyt ottaa. Omaisuus muutti uuteen vieläkin vaiheessa olleeseen taloomme, pakolliset tarpeet ja me itse jälleen isoäitini kotiin Munkkivuoreen kuukaudeksi, kesälomani ajaksi.En muista tuosta muutosta mitään muuta kuin sen, miten kuuntelin rokkia ja siiderin voimin pakkasin väliaikaista kotiamme. Koitin lukea muutosta blogistani; jotain olen siitä kirjoitellut, mutta aika vähän. Ilmeisesti en juuri itse muuttoon osallistunutkaan, viimeistelin ja siivosin väliaikaista kotia vain. Se oli emotionaalisesti kamalan vaikea muutto. Aviokriisimme kyti ja poltti jo pahasti. …ja sitten muutimme taloon elokuun alussa.

Muutto 9: Klaukkala-Munkkivuori, osittaismuutto (puolentoista vuoden jälkeen)

Ero oli jo pääteetty, mutten lasten vuoksi voinut muuttaa kokonaan pois talostamme. Ei sillä, ei minulla vielä ollut kunnollista omaa kotiakaan, johon muuttaa. Muutin puolittain, joka toiseksi viikoksi, Munkkivuoreen isäni pitkälti kalustettuun asuntoon, jossa isäni ei enää asunut, ja jossa siskoni oli asunut eronsa jälkeen, ja jossa isäni vaimon poika oli juuri tyttöystävänsä kanssa majaillut.

Muutto 10: Klaukkala-Pakkala (vajaan kahden vuoden jälkeen/kolmen kuukauden jälkeen)

Lapset saivat tokarit kouraan ja läksivät serkkujen kanssa mökille. Me pakattiin tavarat isoon kuorma-autoon, miehen tavarat perälle, minun framille. Muuttoa ennen oli käyty kamoja läpi ja jätelavallinen roskaa lähtenyt kaatopaikalle. Avioliiton rauniot. Vietiin tavarat uuteen kotiini Pakkalaan. Istuin sohvalleni, avasin punkkupullon, ja kohta jo nukuinkin.

Muutto 11: Pakkala-Paloheinäalue (kahden ja puolen vuoden jälkeen)

Oltiin nykyisen mieheni kanssa seurustelu puolitoista vuotta ja oltiin ihan vakavissamme. Päätettiin lyödä hynttyyt yhteen ja löydettiin kiva omakotitalo vuokralle paikasta, josta kaikilla tytöillä oli kohtuullinen koulumatka ilman koulunvaihtoa. Satoi koko muuttoviikonlopun ajan (tai siltä minusta tuntui, vaikka tuon muuttopostauksen mukaan satoi vain sunnuntaina). Pakkalan-taloni hissi jäi jumiin kesken muuton, eikä saatu vinttikomeroa tyhjennettyä. Tavaraa oli liikaa. Roudattiin hikihatussa koko viikonloppu ja vähän seuraavaakin. Meillä on vieläkin monesta tuplia: mm. kaksi astianpesukonetta ja kaksi kuivuria, kaksi imuria, kaksi silitysrautaa. Varastossa varuiksi ;) Oltiin molemmat miehen kanssa kipeinä muuton jälkeen.

Muutto 12: Paloheinäalue-Paloheinäalue (kahden vuoden jälkeen)

Tässä sitä ollaan. Muuttolaatikoita pakataan taas, valitettavasti. Muuttoon on pakottavat syyt, ei tässä muuten oltaisi näin nopealla aikataululla muuttamassa. Stressaa, stressaa ja stressaa. Mutta minkäs teet. Miehellä on kuulemma hyvä suunnitelma, kyllä kaikki järjestyy. Koitan luottaa siihen. Ennen pitkää tämäkin muutto on enää muisto muiden muuttojen joukossa. Rauhoittuisikohan tämä elämä joskus aloilleen?

Talvitamineissa

Taas se aika vuodesta. Kelloja siirretään, päivät lyhenee, on pimeää ja kylmää. Kohta tulee lunta – paitsi jos sattuu viime talven kaltainen talvi ja lumi tulee vasta tammikuussa. Tuuli viuhaa niin, että paiskasi auki huonosti suljetun keittiön ikkunan. Purot ja lammikot on jäässä, golfkentän lammikotkin riitteessä, ja eilen sateli jotain lumentapaista, jäähippua tai jotain, mikä tosin ei kauan maassa pysynyt.

Viime viikolla jo annoin periksi kylmälle ja kaivoin untsini kesäteloilta. Tällä viikolla etsin käyttöön talvipopotkin. Timmylle saatiin villuri ja vuorattu sademantteli pari viikkoa sitten, ihan kreivin aikaan. Nyt niille on jo käyttöä. Tyttöjen kanssa on tehty jokasyksyinen takki-, pipo-, talvikenkä- ja lapasinventaario. Melkein ei tarvita uutta talvikampetta, mutta vain melkein. Yhdet lapaset jo esikoiselle ostin pieneksi jääneiden tilalle. Tosikoinen omansa jo hukkasi, joten peri sitten ne siskolta pieneksi jääneet.

Eilen kävin vaihdattamassa autoonkin talvirenkaat alle. Niitä kitkojen hyviä puolia, että ne voi huoletta vaihtaa vähän etunojassa syksyllä ja takanojassa keväällä. Kotoa lähtiessä ei ollut vielä liukasta, mutta tullessa oli. Aika hyvin ajoitettu renkaidenvaihto, kun maanantaina sitä ajankohtaa arvoin tapeltuani ensin itseni sisään Euromasterin verkkopalveluun. Salasanan reset ja silleen. Joka kerta, sillä vanha ei ikinä toimi.

Varusteet kunnossa ei pitäisi tuleman kylmä eikä liukas. Ilma on tänään ollut taas rutikuiva. Sen luulisi vähentävän kylmäntuntua, mutta jotenkin tämä syksyn kylmä tuntuu paljon talven kylmää kylmemmältä. Eilen iltasella untsissani hytistessäni pohdin, miten ihmeessä selviän taas talvesta, kun jo nyt palelen näin. Aina siitä jotenkin selviää.

Tuleva talvi masentaa silti jo valmiiksi. ilman kuivuuden myötä hiukseni ovat yhtä masentuneet kuin minäkin. Kirkasvalolamppu makkarin nurkassa jeesaa aamuja, mutta aivan kuten epäilinkin, ei edes jokapäivänen kirkasvaloannos poista auringon ja lämpimän kaipuuta sen enempää kuin tunnettani siitä, miten taas kehoni vaipuu talvihorrokseen. Voisinpa minä vaipua sinne sen kanssa.

Tänä aamuna en edes heränny tuohon valoon, sillä lähtöni oli aikainen. Siihen aikaan kun valo naksahti päälle, olin minä jo matkalla kohti Myllykukkoa, mistä kyytiini hyppäsi pari kollegaa ja matka jatkui Tampereelle. Olin herännyt puoli seiskalta, suhrannut meikit naamaani, laittanut cappucinon termosmukiin, joka tiskauksesta huolimatta haisi vielä vähän Finrexiniltä, jota olin ottanut mukissa mukaani Kotkan ajoon toissaviikolla. Niinpä cappucinoni sai vienon mustaherukkaisen sivumaun.

Siihen kellonlyömään, kun kirkasvalolamppu kotosalla naksahti päälle, soi kännykkäni autossa. Black Eyed Peas pauhasi auton sound systemistä, ja kännykkä näytti että kollega soittaa. Odotin ohikiitävän tovin, että auton bluetooth nappaisi puhelun, mutta häkellyksekseni se ei sitä tehnyt. Huidoin kännykän näytöltä linjan auki ja haroin toisella kädellä ratin napeista musiikkia pienemmälle. “Tulossa ollaan. 12 minuuttia.” Myöhästyin arvioistani kaksi minuuttia; pahuksen muut autoilijat, aina tiellä (pun intended) ;)

Eilen piipahdin iltapäivästä Porvoossa ja paluumatkalla poikkesin tankkaamaan auton Tampereen ajoa varten. Vihoviimeisintä on joutua tankkaamaan aamulla, kun muutenkin olen aina viime tipassa liikkeellä, epäaamuihminen kun olen. Melkein meinasin tarkistaa renkaista paineetkin, ajoin jo ilmanpainemittarin luo, kun mies soitti. Nousin autosta käydäkseni myymälässä odotellessani, että edelläni mittarille ehtinyt pappa saisi renkaansa hoidettua.

Siinä kun sammutin moottorin, oletin bluetoothinkin katkeavan ja nostin luurin korvalleni. Radion näytössä luki yhä TEL. Käskin miehen odottaa sekan, ja poistuin autosta ajatellen, että kyllä kai se nyt tässä puolen minuutin sisällä katkeaa. Mutten kuullutkaan kännykästä enää mitään. Otin bluetoothin pois päältä kännykästä ja yritin uudelleen. En vieläkään kuullut mitään. Katkaisin puhelun, ja koitin uudestaan. Siinä vaiheessa tajusin pitäneeni kännykkää kuurolla korvallani. Luulisi, että olisin jo oppinut…

Silti perulta siis oli kännykkäni bluetooth poissa päältä ja aivoni joutuivat ylitöihin heti aamusta.

Tampereen keikka ei ollut päivää pitempi, tai ei oikeastaan kestänyt edes ihan kokonaista päivää. Vähän viiden jälkeen, auringon jo laskiessa golfkentän taa, lähdin koirien kanssa pitkästä aikaa pitemmälle lenkille – jotenkin se into kulkea pitkin noita peltojen pientareita hiipuu sitä mukaa kun ilma kylmenee. Nytkin siellä puhalsi tuo hyinen tuuli, jota en kotipihassa ollut huomannutkaan. Onneksi olin varustautunut talvitaminein. Piposta ja lapasista tuuli puhalsi läpi, mutta lenkin loppuvaiheilla ei sekään enää haitannut, kun reippaasti oltiin kävelty liki tunti.

En odota tätäkään talvea minkäänlaisella entusiasmilla. Mieluummin pakenisin peiton alle nukkumaan, herättäkää sitten kun on taas kevät. Vaan eipä se auta, itku markkinoilla.

 

Moving towards moving

Moving makes my head hurt. I mean, moving from one house to another, packing and unpacking, hauling all the stuff around. With all the “paper work” – moving insurance, electricity, etc. agreements to the new address – and making the deposit payments, planning the actual moving, getting a truck or van of sorts, sorting out schedules… I get so stressed out I feel like bursting. And if that's not enough, this time we (i.e. my husband) need to redo the kitchen in the new house before moving in.

It's two weeks to the weekend when we're supposed to be moving to the new house. The girls came on Friday to stay with us again (it goes fifty-fifty, every other week with us, every other with their other parents). Next time they come here after this week, it's time to be hauling stuff to the new home. No other activities, no procrastinating, full blown work for everybody.

Before that, this house we're moving out of obviously needs to be packed up. The amount of stuff we have! Just the thought of it overwhelms me and makes me just want to bury my head in the sand like an ostrich. This weekend has been (well, it's only Sunday morning now, so I have a day of packing still ahead of me) dedicated to packing up the kids' rooms. Two of them, anyway.

Yesterday I worked my ass off for six hours strainght, only taking a break to take the dogs out for a fifteen minute walk and having a rye sandwich. I got probably 3/4 of the two youngest girls' rooms done. They did their fair share going through their stuff with me, hauling trash out, sorting through their clothes etc. A whole lot of garbage (worn out too small clothes, broken toys, this and thats etc.) and several bags to be taken to the second hand stores.

I made the executive decision, that all the toys like Littlest Pet Shops, Bratz stuff and so on, will be put away. They don't play with them anymore, it just takes space in their rooms. I put it all in a box and I'll try to sell them after moving, now I don't have the energy to do that. Legos, GeoMags and board games are staying, or rather coming with us to the new home.

Oldest daughter has been away all weekend, out at the stables yesterday, overnighting at a friend's house and today she's being the personal assistant of her friend in a riding competition. Her room is probably the easiest one to pack in the whole house – she's the only one who doesn't hoard stuff and puts away anything she doesn't need instead of just storing it somewhere – and she is fully capable of doing the whole thing by herself in probably less than two hours.

Next weekend, when the kids are gone, we'll start on everything else in the house. Probably I'll do something about my stuff upstairs already today. It seems like an endless job, like we'll never be able to make. I feel like that every time I move, and it's been way too many times during the past 10 years. I know it always happens – there's really no other choice, so one way or the other, things are moved from one place to the other when it's time. But still. Desperation creeps in.

Just need to do a task at a time. I. Hate. Moving.

The reward in the end will be a more affordable house with a bit more privacy, a big yard, a patch of forest right at the edge of the yard, a couple apple trees, a wood stove sauna, enough space for all of us if not as much as here in the old home. This one is a newish house, with modern interiors and all the commodities. Our new home is an old house from the fifties, practically in its original state. It's got something to it, though. Some sort of homeliness and cozyness. It's got character. But it needs (quite) a bit of renovating here and there, the kitchen being the first thing on our list.

Oh well, back to the packing.

 

Maistuisiko viski-paukku

On the rocks vai ilman? Vai olisiko kenties Ron de Jeremy rommi enempi makuusi? En yleensä tarjoile paukkuja – mieleeni ovat enemmän tyttömäiset mixerit, kuten vaikkapa frozen strawberry daiquiry/margarita tai mojito tai vähemmän tyttömäinen gin & tonic. Konjakkia, rommia ja viskiä laitan teehen ollessani flunssassa.

Viis minun mieltymyksistäni ja tavoistani juoda alkoholia. Viis viskistä ja Ron de Jeremystä per se. Ne ovat vain ilmentymiä. Ilmentymiä asiasta, joka huolettaa minua huomattavasti enemmän kuin se, onko Ron de Jeremy -pullossa Ron Jeremyn kuva vai ei tai onko bussipysäkillä viskimainos vai nimeltämainitsemattomanlihanjalostusfirman valmisateriamainos.

Paitsi että viimeksi mainittu on mielestäni huomattavasti arveluttavampaa mainontaa kuin viskimainos, sillä se saa vanhemmat ruokkimaan lapsensa muiden äitien tekemällä ruualla, sen sijaan että valmistaisivat terveellistä ruokaa lapsilleen kotona itse. Ehkä. Riippuen katsojien mainosherkkyydestä. Viskimainos tuskin juuri koskettaa muita kuin niitä, jotka muutenkin ostaisivat sitä.

Minua huolettaa holhoaminen ja ennen muuta sananvapaus. Wikipedia yhä kertoo Suomen johtavan Press Freedom Indexiä. Tätä menoa ei kauan. Yksityisten blogistien blogeja on jo sensuroitu kiristystaktiikalla – jos et poista viskejä blogiteksteistäsi, ei kannattamasi tapahtuma saa anniskelulupaa. Yritysten webbi-sivuja on jo sensuroitu; Kyrö Distilleryn käskettiin poistaa blogi tislaamonsa perustamisesta, kun ei tuotteita (eikä varsinakaan export-sellaisia) vielä ollut.

Jotenkin vielä ymmärrän, ettei alkoholimainoksia haluta bussipysäkeille. Mutta että blogit? Tislaamojen webbisivut? Glenmorangie sulki joksikin aikaa webbisivunsa suomalaisilta IP-osoitteille “due to the alcohol law in your country” – nyt sinne pääsee taas. Liekö ollut kannanotto?

Entä yleinen sananvapaus?! Ei kai suomen kielestä voida kitkeä kaikkea alkoholisanastoa pois, koska virkaintoinen virkamies tulkitsee sen mainonnaksi? Mainostanko minä, jos kerron tuttavalleni, että se Fresita on muuten hyvää? Jos, niin missä luuraavat mainos-euroni?

Missä menee raja? Ymmärtääkö suomalainen viranomainen (tai ehkä pikemminkin tämän uuden naurettavan alkoholilain säätäjä), että jos laki viedään tälle asteelle, tarkoittaa se sananvapauden riistämistä (meillä kai on laki siitäkin, viimeksi kun tarkistin), tarkoittaa se netin sensurointia, tarkoittaa se sosiaalisen median lakkauttamista, tarkoittaa se kansalaisen yleisen vapauden kahlitsemista? Siihenkö tämä maa on menossa? Suomen Pohjois-Korea?

Tuotemerkki on tuotemerkki. Kukko-tölkki tai Koff-tölkki valmistajan tehtaan kupeessa on tuotemerkki. Brändin merkki. Muuttaako nyt Alkokin nimensä? Entä Koffin puisto? Tai Finlandia-talo? Entä koko Suomi? Muutetaanko nimi vaikkapa Pohjois-Sureaksi, niin ei kellekään tule maamme nimestä mielleyhtymää, joka johtaa ostamaan yhtä ehkä halpalaatuisimmista Alkon myymistä viinaksista?

Ylilyönti aiheuttaa ylilyöntejä. Kansa on vastannut viski-sanan ylimittaisella viljelemisellä. Koko laki on saanut aikaa farssin. Kertokaa muuten minulle. Onko tupakka-askien piilottaminen kaupoissa vähentänyt tupakointia? Viimeisin tilasto, jonka jostain bongasin, tiesi kertoa sen lisänneen sitä ainakin jossakin ikäryhmissä. Vähensikö kieltolaki aikoinaan alkoholin kulutusta? Tietääkseni se oli suomalaisen ryyppykulttuurin kulta-aikaa.

Näinköhän tämä uusi laki on mainoskikka? Alkoholi ei ole tainnut saada näin paljon palstatilaa mediassa ja sosiaalisessa mediassa ehkä ikinä! Tällähän on saatu kunnon kohu ja näkyvyyttä niin viskille kuin yhdelle jos toisellekin alkoholijuomalle. Onkohan tässä sittenkin voittajana Alko, josta veroeurot ja voitot tipahtavat sievästi valtion pohjattomaan kassaan? Samaan aikaanhan koitetaan kitkeä sitä Viron viinaralliakin (paino sanalla koitetaan).

Ketä muuta tämä kaikki muka hyödyttää?

Vai onko siellä Arkadianmäellä oikeasti lauma ihmisiä, jotka uskovat voivansa holhota koko kansaa? Uskovatko he oikeasti olevansa viisaampia ihmisiä kuin ne, jotka heidät sinne äänesti? Luulevatko he itseään yhtäkkiä koko kansan vanhemmiksi? Eivätkö he todella ymmärrä, että mitä enemmän he koittavat kontrolloida, sitä enemmän kansa potkii vastaan? Paitsi se osa, joka alistuu holhoamiseen ja alkaa käyttäytyä kuin lapsi, joka ei tiedä mitä tehdä, jos ei äiti-valtio ole kertomassa.

Minä olen aikuinen. Minulla on kolme lasta. Minä vastaan itsestäni ja elämästäni ja siitä, että opetan lapsillenikin vastuuta elämästään ja itsestään. Valtion olisi jo aika ymmärtää, että se kulkee ja kuljettaa tätä kansakuntaa väärään suuntaan. Lapsiakin kasvatetaan itsenäisyyteen ja vastuuntuntoon. Sitten heistä tulee aikuisia, jotka tämä meidän nykyinen systeemimme yhtäkkiä potkaisee takaisin lapsen asemaan, holhouksen alle. Ja sitten ihmetellään, mikä meni vikaa, kun on syrjäytymistä ja alkoholismia.

Päättäjät! Suunta on väärä! Antakaa takaisin se vapaus joka meille kuuluu! Lakatkaa pitämästä kansalaisia lapsina!

 

 

Ajamisen sietämätön keveys

Kävimme mieheni kanssa jälleen saman keskustelun. “Why don't you take the train? I'd take the train if I were you.” “Well, because…” Oli tiistai-ilta, oloni oli flunssainen ja aamulla odotti ajomatka Kotkaan päiväksi. Ja koska matka ei ole kovinkaan pitkä, ja moottoritiekin on valmis, en todellakaan ollut jäämässä sinne yöksi vaan ajelin keskiviikkona työpäivän jälkeen kotiin ja torstaina sitten sama jumppa.

En pidä junasta. Viimeksi sitä paitsi iPadini lasi meni rikki junassa. Junilla on aikataulut. Ja asemat. Ja kolinat ja… En osaa selittää miksi mieluummin lennän kuin menen junalla (paitsi että lento on nopeammin perillä, ja istun mieluummin lentokentällä kuin junassa, vaikken pidä lentokentistäkään). Osaan selittää, miksi pidän enemmän omasta autostani.

Oma auto, oma vapaus. Oma kupla, jonka sisällä ei tarvitse kommunikoida muiden ihmisten kanssa. Voin soittaa musiikkia juuri niin kovalla kuin haluan ja antaa ajatusten juosta yhtä matkaa ohikiitävien kilometrien kanssa. Etenkin moottoritieajaminen on silkkaa terapiaa. Maantieajosta en niin välitä. Enkä minäkään yksinäni tuntikausia tykkää autossa istua. Se on aika boooring sitten pitemmän päälle.

Aamun ajomatka on aina iltapäivää mukavampi, kunhan aamulähtö on kohtuullinen (eikä tapahdu ennen seitsemää). En ole aamuihminen, mutta autossani minun ei tarvitsekaan olla. Istun autooni, annan autopilotin hoitaa ajamisen ja ajatukseni virtaavat melkein kuin loikoisin vielä sängyssäni valveilla valmiina kohta nousemaan. Aamukahvi mukissa, hyvällä tsägällä mukana myös miehen tekemä aamupalaleipä odottamassa syömistään.

Iltapäivällä olo on väsynyt päivän töistä, ajaminen tuntuu tylsemmältä. Ajatukset eivät jaksa juosta enää, olo tuntuu tahmalta. Haluan vain kotiin lepäämään. Silti silloinkin mieluummin nautin oman autoni rauhasta kuin junan hälystä ja mietin, millä asemalla hyppäisin junasta pois ja ottaisinko taksin vai venyttäisinkö matkaa sompailemalla kotiin julkisilla.

Keskiviikkona aamu oli kaunis. Repeilevä pilviharso peitti taivaan, taaten oranssina ja vaaleanpunaisena hehkuvan taivaanrannan auringon kiivetessä horisonttiin. Ajoin kohti itää, kohti auringonnousua. Ihastelin taivaanrannan purppuraa ja sitten olikin kohta valoisaa ja aurinko kiivennyt metsänrajan yläpuolelle hohtavana suurena tulimollukkana.

Iltapäivällä kotimatkalla satoi. Ja torstaina oli harmaata aamusta iltaan. Sadesää on kurja ajosää, ja pidentää matka-aikaa, kun ei voi ihan vallan paahtaa motarilla. Eilen sentään oli enimmäkseen kuivaa, vaikka yöllä olikin vielä satanut.

Ainoa, mikä harmitti, oli flunssa. Ajaessa aivastaminen on pelottavaa ja niistäminenkin hankalaa. Päänsärkykään ei juuri tee oloa mukavammaksi, eikä silmien kirvely. Niin, ja harmitti hiukan sekin, ettei näillä reissuilla ollut ollenkaan aikaa jäädä Kotkaan kuljeksimaan. Se on varsin kaunis pieni kaupunki, melko korkealla sijalla niiden kaupunkien listalla, joissa voisin kuvitella asuvani. Tammisaaren pitäessä kärkipaikkaa. Huomaa näitä yhdistävä meri ;)

Tältä viikolta on ajot ajettu. Ensi viikolle ei reissuja ole luvassa, mutta sitä seuraavalla taitaa taas saada ainakin yhtenä päivänä lähteä tien päälle.

 

Teinibileitä ja luonnonrauhaa

Keskimmäisen kolmannestatoista syntymäpäivästä on jo melkein kuukausi, mutta syndet jäivät silloin juhlimatta. Toissaviikolla, tyttöjen ollessa meillä edellisen kerran, tyttö kyseli, josko voisi ne synttäribileet järkätä kavereilleen. Sovittiin ajankohta. Ajankohta oli eilen.

Omat teinit (mukaan lukien nuorimmainen, joka ei nyt ihan vielä ole teini) tulivat tuttuun tapaan perjantaina koulun jälkeen meille kotiin. Tuo perjantai-ilta on aina täynnä hustlea ja bustlea, jokaisen jutellessa viikon kuulumisia ja sitä ja tätä ja kaivatessa omaa osaansa huomiosta.

Eilen kahden maissa tänne tuli kolme keskimmäisen kaveria. Kaksi heistä oli meillekin vanhoja tuttuja, yksi uusi. Katselin näitä kahta, joita olen nähnyt nyt muutaman vuoden ajan aina silloin tällöin. Miten häkellyttävää se aina on, kun pienistä tytöistä kasvaa teinejä, isoja tyttöjä. Omistamme kaksi on jo siellä, tosikoinen 11v vielä pieni tyttö.

Vaikkei niitä tyttöjä sen enempää ollut, kolme vierasta ja kolme omaa, talo täyttyi kikatuksesta, youtube-videoista ja hälinästä. Meillä on vielä tuolla kellarissa se TV-huone. Vietiin tytöille sipsit ja herkut ja limsat sinne, siellä voi mekastaa mielensä kyllyydestä. Ja kyllähän ne mekastivatkin :)

Synttärivieraista yksi lähti kotiinsa kuuden maissa, kaksi muuta jäi yökylään, yötä myöti bilettämään. Minä lähdin siinä viiden maissa koirien kanssa pitkälle kävelylle syksyiseen luontoon. Mies jäi teinivahdiksi ;) Johan siinä oli yhden pleikan ääniasetukset meneet jotenkin mystisesti myttyyn, niin ettei ulos tullut ääntä enää ollenkaan. Sitä tovi troubleshootattiin, ja lopulta käskettiin niiden käyttää Apple TV:tä.

Minä nautiskelin hiljaisesta rauhaisasta kävelystä tuolla Haltialan peltojen lomassa – mutta note to self: ens kerralla goretexit jalkaan tuollaiselle lenkille; oli meinaan tennarit vähän märät lenkin jälkeen. Koirat kirmailivat ja nuuskivat, ja jossain siellä pellon laidalla Meggien onnistui haastaa Timmy pieneen playfightiin, ja nanosekunnissa oli flexihihnat solmussa. Ollessani yksin koirien kanssa en arvaa päästää niitä vapaaksi pelloillakaan.

Kotiin palattuani ruokin teinilauman, joka palasi vatsat spaghetti bolognesea pullollaan telkkarihuoneeseen jatkamaan bieltystään sillä välin kun mies kokkasi meille ranskalaisen lammaspadan, joka nautiskeltiin kaikessa rauhassa kynttilän valossa punaviinin kanssa. Paitsi että esikoinen istui pöydän päässä tabittämässä ja heiluttamassa pöytää.

Me vietiin koirat vielä viimeiselle ulkoilulle joskus yhdeksän maissa ja oltiin sen jälkeen ihan valmiita crashaamaan, joten käytiin sanomassa tytöille hyvät yöt ja mentiin koirien kanssa nukkumaan. Esikoinenkin oli siirtynyt tanssimaan alakertaan, mutta tuli joskus kymmenen pintaan vielä huikkaamaan menevänsä nukkumaan.

Teinit telkkarihuoneessa (esiteini muassaan) kuulemma bilettivät kahteen asti yöllä. Aamulla kymmenen aikaan menin heitä sieltä herättämään ja löysin neljä heistä sievästi siskonpedistä lattialta ja yhden nukkumasta kippuralla nojatuolissa. Näytti siltä, että oli ollut hyvät bileet ;)

Aamupalaksi teinilauma sai amerikkalaisia pannareita ja sitten vieraat lähtivätkin. Me lähdettiin miehen kanssa käymään Ikeassa ja HongKongissa katsastamassa remppakamoja ja vielä uudella(vanhalla) talollamme tekemässä parit mittaukset.

Meillä on muutto vaihteeksi edessä. Johan me pari vuotta tässä ehdittiin asuakin. Nyt muutetaan alta pois, kun talon omistajat laittavat talon myyntiin. Uusi koti on vanha rintamamiestalo tuossa parin kilometrin päässä. Siellä ei ole telkkarihuonetta ja remppaakin se vähänpaljon vaatii, mutta siellä on iso piha, pari omenapuuta, oma rauha, metsänreuna ja puulämmitteinen sauna.

Kotiin palattuamme keskimmäinen laittoi itselleen toastin ja soitti kännykästään Peanut butter jelly time. Se johdatti minut kysymään, miksi? Mistä? Mistä nuo oudot videot oikein sikiää? Mistä noi teinit oikein löytää noita outouksia? Luokan pojilta, vastasi keskimmäinen. “Sitä vaan unohtuu Youtubeen, kun on katsonut jotain ihan järkevää ja sitten huomaa katsovansa jotain ihan ihmeellisiä videoita,” selitti esikoinen.

Niin kai sitten. Minä vaan en koskaan eksy sellaisiin videoihin. En tosin olekaan teini. En, vaikka vieläkin välillä harhaudun kuvittelemaan jonkun satunnaisen teinin kohdatessani, että melkeinhän olen yhtä nuori kuin hänkin. Sitten muistan, että eikun mun tyttärethän ne on samaa ikäluokkaa. Hups.

 

Tankillisen tarina

Olin tienpäällä. Vaihteeksi, pitkästä aikaa. Lähdin eilen ajelemaan kohti Harjavaltaa iltasella vähän viiden pintaan. Päivällä olin käväissyt asioilla, muistuttanut itseäni, että sitten lähtiäisiksi pitää kurvata Teboilin kautta. Tankki oli melkein tyhjä, mutten silloin päivällä jaksanut täyttää. Olin myös aikonut lähteä jo neljän pintaan, etten ihan niin myöhään olisi perillä, mutta unohduin tekemään töitä. Sitten kävin vielä koirien kanssa ulkona, ja ainiin! jotain pitäisi kai pakatakin. Saatuani itseni ja kamani autoon, unohdin autuaasti auton liki-tyhjän tankin.

Hogasin mokani juuri kun kaarsin Kehä-ykköseltä Turun motarille. Siis juuri siinä pisteessä, kun olin juuri jättänyt taakseni sen toisen alkumatkan varrella olleen TB:n. Seuraavasta ei tietoakaan – Turkuun päin mennessä olisin tiennyt, etten mitenkään selviäisi niillä tankillisen rippeillä matkan seuraavalle Teboilille. Jos joku ei siis vielä ymmärtänyt, tankkaan Teboilin kortilla. Maksan bensat kerran kuussa laskulla mieluummin kuin suoraan tililtä.

Arvoin vaihtoehtojani ja tuijottelin ajotitetokonetta (no siis en, mutta vilkuilin punnitsevasti, siinä ajamisen lomassa) ja päätin ajaa Nummelaan saakka. Arvelin, että siellä voisi olla TB:kin. Nummela oli vielä kohtuun rajoissa, ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 72. Sinne siis. Motaria Porin tielle asti ja koukkaus Nummelan keskustaan. Neste. ABC. Keskusta. Kurvasin jonkin toimistorakennuksen pihaan näpräämään Teboilin ei niin hyvää mobiilisaittia.

Etsin Teboilia paikasta Nummela. Nada. Yritin kartalta – ei se mitään näyttänyt mihinkään ilman jotakin tuloksia tuottavaa hakua. Syötin hakukoneeseen reitin: Nummela-Forssa. Jo tärppäsi! Karkkila, 25km. Ajotietokoneen näyttäessä jäljellä oleviksi kilometreiksi 41, en arvannut ihan sillä tankilla kokeilla onneani. Se vielä olisi puuttunut, että olisin ollut tienposkessa bensattomana! Tankkasin autoon kympillä bensaa Nesteellä ja matka jatkui. Sanokaa vaan: olisit nyt tankannut täyteen sillä Nesteellä. En voinut. Se soti rutiiniani ja feng shuitani vastaan.

Matka jatkui kohti Karkkilaa. Hurautin autollani paikallisen Lidlin pihaan, missä oli yksinäinen kylmäasema yhdellä automaatilla, kahdella pumpulla (tai siis kaksi kertaa kolmella pumpulla). Auto kummallakin pumpulla, yksi toisella puolen jonossa. Kurvasin sen toisen perään jonoon. Kesti. Ja kesti. Ja lopulta ne ensimmäiset autot saivat tankkinsa täyteen ja se toinen jonossa ollut meni syöttämään korttiaan automaattiin. Ja se kesti. Ja kesti. Lopulta mies pääsi tankkaamaan ja tuli minun vuoroni syöttää korttini automaattiin.

Herran tähden se kesti! En oikeasti valehtele, jos sanon, että kone mietti ainakin viisi minuuttia ennen kuin pääsin syöttämään PIN-koodin! Loppuasiointi ei kestänyt ihan niin kauan, mutta minulta meinasi jo loppua usko ja arvelin laitteen syöneen korttini. Soitin asiakaspalvelun numeroon. Ja jonotin. Koko sen ajan kun tankkasin autoani. Ja vielä pitkälti sen jälkeen. Olin jo monta kilsaa taas tienpäällä, kun siellä vihdoin vastattiin. Sanoin, että jotain tarttis tehrä sille Karkkilan automaatille. Eihän tuollaista hitautta esiinny Hämeessäkään.

Matkan jatkuessa pyörittelin mielessäni ajatusta pysähtyä jonnekin haukkaamaan vähän iltapalaa tai ainakin ostamaan vähän jotain pureskeltavaa ja juotavaa hotellihuoneeseen. Ajomatka puudutti ja kun viimein Huittisissa melkein meinasin pysähtyä ABC:lle, huomasin liian myöhään, että sinne olisikin pitäny kääntyä jo. Ajoin siis suoraan hotellille ja vielä mietin, että tsekkaan itseni sisään, vien kamat huoneeseen ja lähden käymään “kylillä”. Respassa seistessäni muutin mieltäni ja ajattelin kävellä takaisin aulan baariin hakemaan edes jotain juotavaa, kunhan saan kamat huoneeseen. Huoneeseen päästyäni lysähdin sängylle, enkä siitä noussut kuin pesemään hampaani ja seuraavan kerran aamulla.

Yöllä sieltä ei olisi parennutkaan mihinkään lähteä hipsimään, sillä ovessa oli lappu: “Hotellihuoneen oven avaaminen vastaanoton aukioloaikojen ulkopuolella 50€” ;)

Heräsin aamulla kuuden aikaan ihan tukkina nukutun yön jälkeen. En minä silloin vielä mihinkään noussut, nukahdinkin pari kertaa uudestaan, herätäkseni jälleen johonkin kolinoihin ja naapureiden suihkuääniin ym. Nousin seitsemän aikaan ja olin aamupalalla puoli kahdeksan aikaan. Hörpin pahanmakuista kahvia söin perusaamupalan ja kuuntelin puolella korvalla uutisia telkkarista. Säämies sai korvani hörölleen: sateita luvassa iltapäiväksi ja illaksi. Sääkartan mukaan koko kotimatkani piti oleman sateinen.

Pakkasin kimpsuni ja lähdin asiakkaalle. Päivä koulutusta ja workshoppausta, ja jälleen auton rattiin. Nokka kohti kotia. Lounas ei ollut ollut mikään järin maittava tai runsas – pari salaatinlehteä ja pari siivua graavilohta (no okei, se oli hyvää kyllä), joten se Huittisten ABC kutsui jälleen ja tällä kertaa pääsin sinne asti, enkä ajanut ohi. Hesen kanawrap ja smoothie ja matka jatkui taas, laskevan auringon säteissä. Sateesta ei ollut tietoakaan. Tykkään niin, kun säämies on väärässä minun edukseni!

Kehä-ykköselle saapuessani näin yhdellä silmäyksellä ehkä enemmän autoja kuin koko siihen astisen ajomatkan aikana yhteensä. Vaikka olin ajanut ilmiselvissä paikallisissa työmatkaruuhkissa (kuusi autoa jonossa). Tervetuloa takaisin pääkaupunkiseudulle. Kellokin jo puoli seitsemän – mikä ruuhka se siihen aikaan? Kehä on kehä. Ja koti on koti <3 Koirat vastassa ovella, onnesta sekaisin. Taisivat raukat luulla, ettei mommy tule enää koskaan kotiin. Taas ;)