Ilmakin kuin morsian

Rakastin lapsena Saariston lapset -kirjaa (en niinkään sitä TV-sarjaa, jotenkin minua häiritsi sen ruotsin kielisyys). Rakastin myös setäni saarta, joka oli isovanhempieni omistuksessa vielä kun minä olin lapsi. Kutsuin sitä paratiisisaareksi. Rakastan merta yhä, ja tuota saaristoa, jossa en enää aikaa silti juuri pääse viettämään.

Eilen aamulla herättiin seitsemän aikaan, vaikka kuinka oli lauantai. Ehdittiin syödä aamupala kaikessa rauhassa, käydä suihkussa, ruokkia ja käyttää koirat ulkona ja pakata kamat, ja silti oltiin ovesta ulkona kymmenen aikaan, aivan kuten oltiin suunniteltukin. Oli pienen viikonloppureissun alku.

Vietiin koirat eksälleni, missä tytötkin olivat. Meggie on kerran aiemmin ollut yhden iltapäivän ja illan siellä, Timmy meni hoitoon ekaa kertaa. Sinne koirat jäivät, tyttöjen kanssa sohvalle, kun suljin eksäni oven pitkällisten ruokinta- jne. ohjeiden antamisen jälkeen. Suunnattiin auton nokka kohti Turun saaristoa.

Olin tehnyt meille reissumiehet reissueväiksi, jottei tarvinnut pysähtyä minnekään syömään. Paraisilla kuitenkin alkoi tehdä mieli suklaata, joten tehtiin pieni ekskursio Paraisten keskustaan, pääyen kuitenkin lopulta päätien varren ABC:lle S-Markettiin. Cloettan salty ice cream waffel vaimikäsenytoli uutuussuklaa oli hyvää, mutta mukaan lähti silti Maraboun Dajm-levy.

Matka jatkui kohti Nauvon lauttaa, lautalla yli ja kohti Nauvon keskustaa ja siitä vähän ohi. Kun olin lapsi, matkalla Nauvoon oli kaksi lossia. Pikku-lossi ja iso-lossi. Pikku-lossi korvattiin sillalla jo joskus kauan kauan sitten. Mutta lapsena siinä ajossa lossilta toiselle saaren halki oli jotakin oudolla tavalla maagista. Olin joka kerta yhtä pettynyt, kun siinä matkalla ei tapahtunutkaan mitään ihmeellistä. Jos nyt ei lasketa kaikkia niitä kommelluksia, joita noihin lossimatkoihin kesän ruuhkineen liittyi kyllä.

Nyt niitä losseja on siis vain se yksi. Mies sanoi, ettei ollut koskaan moisella lossilla matkannutkaan ennen kuin muutettuaan Suomeen. Eikä noiden saarten läpi ajaminen enää tunnu millään lailla maagiselta, ei vaikka maisemat ovatkin niin kauniita, että jälleen huokailtiin, että olisi se kiva, jos voisi asua sellaisessa paikassa.

Tsekkailin kännykän Google mapsista reittiä Hotel Stallbackeniin, jonka Bed&Breakfastista meillä oli huone varattuna. Nauvon kirkko bongattiin matkalta – kirkkoja on vaikea olla huomaamatta, joten sitä en ollut edes tsekannut kartasta. Hote Stallbacken löytyi vain kivenheiton päästä paikasta, jossa vuosi sitten saaristokierroksella oltiin syöty eväslounas. Ja tosikoinen oli tehnyt haisevan löydöksen kallionnotkosta.

Checkattiin itsemme sisään idyllisen kaunissa saariston maalaismaisemassa olevaan Hotel Stallbackeniin, tai siis sen B&B:hen, sillä siihen mennessä, kun meidän koirahoidot ynnä muut oli selvinneet, oli hotelli jo täynnä. Eipä se mitään, tuo B&B-talo on siinä samassa pihapiirissä, siisti pieni talo, jossa on siistit pienet huoneet. Tervehdittiin ovella vastaan tulleita sulhasen vanhempia ja mentiin huoneeseemme.

Oltiin sen verran ajoissa, että ehdittiin pikkuisen katsella ympärillemme ja vaihtaa rauhaksiin juhlavaatteet päälle ennen kuin oli aika lähteä kirkkoon. Nauvon kirkko on yksi Suomen vanhoista kivikirkoista. Kaunis niin sisältä kuin ulkoa. Ei mikään hirveän iso, mutta eipä se ole saarikaan mikään hirveän iso. Kyllä ne vaan silloin entisaikaan kirkot tehtiin niin kauniiksi!

Kirkko täyttyi häävieraista ja urkujen tahdittamana kuvankaunis hehkeä morsian – serkkuni – asteli kohti alttaria isänsä käsipuolessa. Hääseremonia oli perinteinen ja kaunis, ja serkkuni serkku äitinsä puolelta lauloi upealla äänellään laulun morsiusparille. Vastavihityt poistuivat alttarilta isoisämme sävellyksen tahtiin ja ulos kirkosta saippuakuplien läpi.

Siirryttiin hotellille hääjuhlaan. Morsiusparia sai tietenkin vähän odotella, kun kävivät siinä välissä perinteisesti ottamassa hääkuvat. Eivät tosin missään valokuvaamossa (liekö sellaista edes siellä saaressa) vaan jossakin luonnonhelmassa. Paremmat taustat luonnosta löytyykin.

Hääjuhla sujui perinteisesti, kuten setänikin hääpuheessaan totesi. Oli ruokaa, puheita, juomaa, musiikkia, hääkakkua ja lopuksi tanssiakin. Hääkakun leikkaamisen jälkeen väki alkoi harveta, osan kiirehtiessä illan viimeiselle lossille, osan valuessa vähitellen nukkumaan. Mekään vanhukset ei jaksettu juhlia kuin jonnekin puoli yhdentoista kieppeille.

Sunnuntaiaamu valkeni yhtä kauniina kuin lauantaikin. Lähdettiin miehen kanssa aamupalan jälkeen kävelylle hotellin rantaan. Meri siellä oli uskomattoman sininen. Niin sinisenä en muista kuunaan merta nähneeni Helsingissä, missä kuitenkin meren äärellä olen elänyt ja kasvanut. Luonto siellä on todella kaunis.

Palattiin huoneeseemme pakkailemaan tavaramme ja startattiin kohti koiria ja kotia. Paraisilla pysähdyttiin tällä kertaa katsastamaan paikallisen K-kaupan tarjontaa, löytämättä mitään lounaaksi sopivaa. Miehen teki mieli kebabia, ja totesimme Kaarinan olevan paras optiomme, jos sitä haluamme ennen kuin ollaankin jo takaisin kotimaisemissa.

Ajettiin Kaarinan keskustaan, löydettiin kebab-paikka, jonka ovessa luki “Konkurssi. Ravintola suljettu.” Ajat on kovat. Mies soitti Kaarinassa asuvalle kaverilleen ja löydettiin tiemme Ravintola Broadawayhin, kaverin liittyessä siellä seuraamme. Kebabit huiviin ja matka jatkui hakemaan koirat tyttöjen serkun synttäripippaloista.

Kotiin palasi väsynyt joukkio. Koirilla oli ollut jännää omalla tahollaan – hoitopaikkaa, Nuuksion metsää, vieraita ihmisiä, synttärikekkereitä – ja meillä ajamista ja ohjelmaa ja hälyisää juhlaa. Voisin kuvitella, että uni maittaa kaikille tänä yönä hyvin!

Häät oli kauniit, paikka oli kaunis, sää oli kaunis, morsian eritoten oli kaunis. Oli hyvät juhlat, hyvää ruokaa, hyvää seuraa. Hieno viikonloppu kaikkinensa :)

 

Lakkoaamun ajatuksia

En minä siis ole lakossa, ehen. Ei ole montakaan lakkoa, jota olisin elämäni aikana tukenut. Lakkoon menevät yleensä ne, joilla jo muutenkin on keskimääräistä paremmat edut, aktiivisen ammattijärjestön vuoksi. Suhtautumiseni niihinkin on kovin kahtiajakoinen. En mene siihen kuitenkaan nyt.

Istun lämpimässä bussissa seistyäni pysäkillä ehkä huisit kaksi minuuttia. Minulla on siis asiat ihan hyvin. Mutta pistää vihaksi niiden puolesta, jotka ovat metron tai ratikoiden varassa, tai bussilinjojen, joita ei ajeta. Ja niiden, joiden lasten päiväkoti on tänään kiinni. Koululaisten, jotka jäävät tänään ilman lämmintä ruokaa (omani tosin syövät normaalisti vain näkkäriä ja salaattia koulussa, joten leipä, juusto ja jogurtti on pelkkää plussaa…).

Palvelualojen lakko on suoranaisesti väärin. Hirveä määrä sivullisia kärsii. Ei minulta riitä niille sympatiaa ja empatiaa. Olen itse ollut työpaikassa, jossa ei noudatettu mitään TESiä, joten tiedän, että jo ihan laki takaa ihan ok työolot ja edut kaikille tässä maassa. Ei minulta tosin heru empatiaa johonkin paperiteollisuuden lakkoonkaan. Ahneuden piikkiin menee sellaiset. Niillä murennetaan meidän yleistä hyvinvointia, oman navan kustannuksella.

Minua on siis turha odottaa tukemaan A-ryhmän anarkistitempausta. Väitän, että minussakin asuu pieni anarkisti, mutta se anarkisti siellä huutaa nyt, että painukaa ihmiset takaisin töihin, jotta muutkin pääsee! Ruuhka kehä-ykköseltä ulottui Tuusulanväylälle saakka, kun kaikki ja niiden veli lähti autolla töihin, pakosta. Onneksi oma bussini kulki; muuten olisi päivän palaveri muuttunut Lync-paltsuksi, mikä ei tällä kertaa ole toivottava käänne.

Istun siis itse bussissa. Meidän keskimmäinen, joka olisi ollut autokyydin varassa tänään, sattuu olemaan kipeänä. Kaksi muuta hurrasivat jogurtti-leipä-juusto-lounaalle samalla entusiasmilla kuin itse aikoinaan kun koulussa oli “box-lunch”-päivä syystä tai toisesta. Söin minäkin lihapiirakan ja jacky-makupalan paljon mieluummin kuin normiruokaa. Ja miehellä on auto käytettävissään. Meidän perheellä siis kaikki hyvin.

Kaikilla ei ihan niin. Palaverini toinen osapuoli tuossa juuri soitteli, että on vähän haasteita päästä tulemaan. Päädyimme kuitenkin siihen, että ehkäpä tallaisessa tilanteessa voi keskustaankin tulla autolla, ehkäpä meidän reilu työnantaja maksaa parkin palaverin ajaksi.

Kiitos vaan JHL. Kasvatatte oman etunne nimissä meidän muiden kustannuksia ja hankaloitatte elämää. Ja päälle vielä A-ryhmä, joka voisi tempauksensa valita vähemmän vasemmistolaisesti, jos minulta kysytään. Olen kovin erilainen idealisti kuin he.

Miehelläni on tapana lasten kiukutellessa sanoa: “I don’t negotiate with terrorists.” Se tismalleen minun mielipiteeni tällaisista lakoista. Vaikken olekaan lakon neuvotteleva tai muukaan osapuoli. Menkää takaisin töihin ja keskittykää elämään!

Rauhaan tuudittautuneet

Minä synnyin 70-luvulla. Isäni on ensimmäistä sodanjälkeistä sukupolvea, äitini syntyessä sodasta oli jo liki vuosikymmen. Isoäitini syntyi sotien välissä, kasvoi vaurastuvassa itsenäisessä Suomessa, eleli huoletonta lapsuutta ja varhaisnuoruutta kauniissa ja vilkaassa Viipurissa. Näin hän minulle on sitä kuvaillut.

Esikoiseni täytti pari viikkoa sitten 14. Se on mielenkiintoinen ikä, sillä vaikka 13 tekee nuoresta virallisesti teinin, 14 on ainakin minun mielessäni paljon isompi virstanpylväs. Yhteiskunnallisesti se ei sisällä mitään siirtymää – alakoulu on jäänyt taakse jo vuotta aiemmin, rippikouluikään on vielä vuosi, oppivelvollisuuden päättymiseen pyöreästi kaksi.

Silti 14 on jotenkin merkityksellinen ikä, ainakin tytön elämässä (pojistahan minä en mitään tiedä). Ensimmäinen angstinen murrosikävuosi on takana. Vielä sitä murrosiän myrskyä on jäljellä, mutta 14-vuotias on jo aivan toisella tavalla itsenäinen kuin 13-vuotias. Henkinen kypsyminen on täydessä vauhdissa, lapsi kulkee kohti aikuisuutta.

Ehkä tuo ikä on saanut minun mielessäni jonkin maagisen merkityksen ihan siksikin, että minulle tuo ikävuosi merkitsi lasteni isän tapaamista (vaikka seurustelemaan ruvettiinkin vasta pari vuotta myöhemmin) ja kaveripiirini täyttä muutosta, ja mieleeni on iäksi syöpyneet myös isoäitini kohtalo – tulla reväistyksi vilkkaasta teinielämästä evakoksi vieraaseen kaupunkiin juuri tuossa herkässä 14 vuoden iässä.

Minun isovanhempani ovat kaikki eläneet läpi sodan. Isoäitini oli lotta heti kun hänet pikkulotaksi kelpuutettiin, ukkini ja isoisäni sotilaita, mummistani en edes ole varma. Mummi, ukki ja isoisäni puhuivat sodasta äärimmäisen vähän. Ukkiini se jätti kovat henkiset arvet, isoisäni kuuroutui toisesta korvastaan, mummi? En muista hänen juuri sota-ajasta edes kirjoittaneen elämäkerrassaankaan.

Isoäitini on kertonut sodasta senkin edestä. Niin lapsilleen kuin lapsenlapsilleen kuin lapselapsenlapsilleen. Isäni loikin sitten uran Suomen sotahistorian tutkijana. Minä ja lapseni emme ole voineet välttyä oppimasta sodan siitä puolesta, jota eivät koulukirjat kerro.

Hornetit ovat tässä viime viikkoina lennelleet yläpuolellamme silloin sun tällöin. Eräänä iltana olimme ulkona koirien kanssa, minä ja tosikoinen, kun päämme yläpuolella jylisi jälleen. “Luuletko, äiti, että Venäjä hyökkää Suomeen ja tulee taas sota?” kysyi tosikoinen 11v koneita kuunnellessaan. “Toivottavasti ei tule,” vastasin, sillä enhän minä mitään voi luulla tai luvata. “Olisi aika kamalaa isoisoäidille kokea vielä uusi sota ennen kuolemaansa,” totesi tytär. “Niin olisi,” sanoin, ja jätimme aiheen siihen.

Suomi oli vielä hyvinkin suomettunut minun lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin. Nyt lehdet ovat uutisoineet Suomen politiikan “viimein irrottautuneen Paasikiven-Kekkosen-linjasta”. Hyvä niin. Johan tässä on pari-kolme sukupolvea kumarrellut Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän suuntaan siinä uskossa ja toivossa, että jos ei karhua härnää, se ei hyökkää.

Yhä tuosta samasta syystä Nato-jäsenyys jakaa kansaa. Meillä on rauhan ajat, miksi härnätä Venäjää liittymällä Natoon? Meillä on rauhan ajat, mutta kuinka kauan niitä kestää? Virossa ja keski-Euroopassa suomalaisia pidetään naiiveina, kun täällä uskotaan, että jos vaan tarpeeksi hissuksiin ollaan, ei Venäjällä ole syytä tulla rajan yli.

En ole poliitikko, enkä ota kantaa. Mutta minuun on istutettu syvä epäluottamus naapuria kohtaan. Historia on osoittanut, viime aikojen Ukraina-tilanne on osoittanut, ettei Venäjä tarvitse syytä. Jos se jotain haluaa, se keksii kyllä syyn.

Ei, minä en ole tuudittautunut rauhaan. Toivon todella, etten sotaa kulmillani näkisi, toivon etteivät lapseni liioin sitä joutuisi kokemaan. Tai lapsenlapseni. Tai kukaan! Historia on kuitenkin osoittanut, että niin kauan kuin on ihmisiä, on myös sotia. Ihmisluonne on ahne ja vallanhaluinen. Osa meistä oppii siitä pois ja elämään sovussa muiden kanssa, osa ei. Valitettavasti valtaan nousee kovin usein nimenomaan ne, jotka sitä valtaa janoavat.

Putinia on verrattu Hitleriin. Itse luin kenraali Erhnroothin muistelmia enkä voinut välttyä vertailemasta Toisen Maailmansotaan johtaneita tapahtumia viimeaikaisiin. Äitini minuun istuttama tuomiopäivän profeettaus nostaa vähän niskakarvojani pystyyn. Isäni ja isoäitini minuun istuttama Venäjän-pelko ei anna tuudittautua siihen, että kyllä EU ja USA Venäjän taltuttaa.

Eihän tässä muuta voi kuin toivoa parasta. Pahimman pelkääminen on lopultakin vain energianhukkaa. Energian, joka kuuluu käyttää elämiseen ja oman huomisen tekemiseen siinä uskossa, että elämä ja rauha jatkuu. Lutherin sanoin: “Jos tietäisin maailmanlopun tulevan huomenna, vielä tänään istuttaisin omenapuun”.

 

Kutsumua – kiusaamista vastaan

Minäkin olin koulukiusattu. Aina ekasta luokasta lähtien olin “läski”, vaikken edes ollut. Luulen, näin jälkeenpäin, etteivät luokkakaverini vain keksineet parempaa haukkumasanaa vähän erilaiselle, herkälle tytölle. Olin suurimman osan kouluajastani yksin, vaikken ollut luokkani ainut kiusattu edes. Minulla oli satunnaisesti koulussa joku hyväkin ystävä, mutta joko heidän perheensä muutti pois (sitä tapahtui meidän koulussa paljon, kansainvälinen koulu kun oli) tai sitten kiusaajani saivat taivuteltua uuden ystäväni minua vastaan kertomalla minusta mitälie. En edes tiedä.

Toisinaan sattui sitäkin, että joku ryhtyi ystäväkseni vain urkkiakseen kaikki salaisuuteni ja kertoakseen ne luokalle tai muuten vain käyttääkseen niitä minua vastaan. Ja minä kun olen sinisilmäinen, joka uskoo kaikista hyvää kunnes toisin todistetaan, en oppinut kerrasta, en edes kahdesta.

Jaksoin koulun läpi sen voimalla, että minulla oli ystäviä koulun ulkopuolella.Ja kun vaihdoin koulua ysille, ei kiusaaminen onneksi enää jatkunut uudessa koulussa, vaan tulin hyväksytyksi joukkoon.

Koulukiusaamisen lisäksi äitini – ehkä ajattelemattomuuttaan? – kutsui minua konkkelokoiveksi – olen tapaturma-altis, johan se tiedetään – ja selitys-förklaringiksi, sillä en kuulemma osannut ilmaista itseäni selkeästi ja ytimekkäästi ja selitin aivan liikaa ja liian juurta jaksain. Kumpikin nimitys sattui minuun.

Niin, en ole täydellinen, edelleenkään. Onneksi elmässäni on nyt ihmisiä – mieheni, työkaverini, ystäviä – jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, puutteineni päivineni Arvostavat ja rakastavat (no, mieheni nyt ainakin :) ). Luokkakaverien ja äitinikin asettamat leimat ovat ajan myötä haalistuneet ja menettäneet merkityksensä. Olen sinut sen kanssa, millainen olen, vaikka ehkä monesti toivoisin olevani vähemmän hajamielinen, vähemmän säheltävä, selkeämpi ulosannissani (kirjoittaminen on niin paljon helpompaa kuin puhuminen) ja mitä kaikkea. Mutta olen minä. Ja minuna pysyn. Ja vain ne ihmiset, jotka voivat hyväksyä minut tällaisena kuin olen, ovat ystävyyteni ja rakkauteni arvoisia.

Toisen ihmisen pilkkaaminen, haavoittaminen, nimittely on aivan turhaa. Mitään ei kiusaaja siitä itselleen saa – ei se tee ketään paremmaksi, että joku toinen määritellään itseä huonommaksi. Laita itsesi toisen asemaan ensin, kiusaa vasta sitten. Onhan se hyvä, jos onnistuu kasvattamaan vähän paksumman nahan, mutta vastuun siirtäminen kiusatulle on pelkuruutta. Opi hyväksymään itsesi, opit samalla hyväksymään muut. Erilaisuus on rikkautta!

Kuvastakin puuttuu monta asiaa, kuten esim. uppiniskainen, empaattinen, määrätietoinen, nyt ainakin. Jokainen meistä on niin paljon. Jokaisessa meistä on hyviä ja on huonoja piirteitä. Meillä on jokaisella vastuu siitä, saammeko toisessa ihmisessä aikaan hyvää vai pahaa. Lyömmekö negatiivisia leimoja otsaan vai vahvistammeko hyviä ominaisuuksia, jolloin ihminen pääsee puhkeamaan kukkaan. Uskalla olla kiusaamatta!

Unilimbo

Muistan elämästäni – siis siltä ajalta kun nyt yleensä ole tiedostanut unentarpeeni ja huolehtinut nukkumisistani itse – yhden ainoan ajanjakson, jolloin uneni on ollut riittävää ja unirytmini luonteva. Se oli silloin kun tein kotona graduani. Minun ei tarvinnut herätä tiettyyn aikaan ehtiäkseni luennoille tai töihin. Menin iltaisin nukkumaan puolilta öin, heräsin yhdeksältä levänneenä ilman herätyskelloa. Enkä ollut päivällä väsynyt.

Palaan mielessäni aina tuohon ajanjaksoon, kun pohdin unensaantiani ja väsymystäni. Se oli aika ennen lapsia – ei ollut yöheräilyjä. Se oli aika, jolloin ketään ei kiinnostanut teinkö töitä (gradun eteen) kaksi, viisi, kahdeksan vai kymmenen tuntia päivässä ja mihin kellonaikaan. Jaksotin päiväni pätkiin. Tein itselleni lukujärjestyksen, johon sisältyi taukoja, ja kolme kertaa viikossa tunnin treeni taloyhtiön minikuntosalilla.

Tuota aikaa kesti muutama kuukausi. Sitten valmistuin ja löysin itseni työelämästä. En ollut kahvinjuoja, mutta huomasin juovani aamupäivisin kuppitolkulla kahvia, vain pysyäkseni hereillä jouduttuani nousemaan seitsemältä. Siihen, siis kahvinjuontiin, pistin silloin stopin sen jälkeen kun kerran totesin pörrääväni totaalisen ylikierrokksilla lounastaukoon mennessä. Olen vähän kofeiiniherkkä.

Sen koommin en muista aikaa, jolloin en olisi ollut kroonisen väsynyt. Tai ehkä niillä pitemmillä kesälomilla olen päässyt siihen tilaan, joskus. Hassua, miten vauvana ja vielä taaperona minä en millään koskaan olisi halunnut nukahtaa; mutsi sanoi että tappelin nukkumattia vastaan, kun nyrkit vaan viuhtoivat ilmassa parkuessani, etten halua nukkua. Nyt rakastan nukkumista.

Koulujen alettua on Hesarissa taas ollut muutamakin kolumni, tukimus ja muu artikkeli siitä, miten aamuvirkut yhä hallitsevat meidän yhteiskuntaa. Miksi koulujen pitää alkaa jo kahdeksalta? Miksi töissä pitää olla kahdeksalta? Tai edes yhdeksältä? Miksi raksatyömailla työt pitää aloittaa seitsemältä? Kuten Katja Lahti tänään kirjoitti kolumnissaan, vapaa-ajan määrä on vakio, vaikka työt aloittaisi myöhemmin.

Minä teen paljolti sellaista työtä, josta ei muuten niin olisi väliksi, mihin vuorokauden aikaan sen teen, mutta koska minunkin pitää olla tiettyyn työaikaan tavoitettavissa, niin sanotusti työmoodissa. Koska kommunikaatio. Kotipäivinä voisin ottaa aamut vähän rennommin ja herätä myöhemmin, mutten enää niin tee, koska rytmi.

Elän unilimbossa. Herään 7:15 joka arkiaamu, koska toimistolla minun pitää olla viimeistään yhdeksältä, lähteä toimistopäivinä viimeistään 8:22 bussilla. Herään samaan aikaan myös kotiaamuina, koska olen havainnut ainoaksi selviytymiskeinokseni pitää kiinni rytmistä. Ei se tee aamuista helppoja, mutta jos joinain aamuina nukun pitempään, on nuo aikaisemmat aamut sitä hirveämpiä. Niin, ja kirkasvalolamppuun on miellyttävämpi herätä kuin kännykän hälytykseen.

Herään arkisin noin 1-2 tuntia aikaisemmin kuin elimistöni haluaisi. Vaikka selviydyn pystyyn ja aamutoimista, juon cappucinon kitusiini, vasta yhdeksän maissa alan vähitellen olla hereillä. Vasta silloin voin edes kuvitella syöväni jotain aamupalaa. Vasta silloin aivoni alkavat oikeasti herätä. Viikonloppuisin, väsyneenä, annan itselleni armoa ja nukun joskus yhdeksään, josku kymmeneen, harvoin myöhempään.

Arki-ltaisin olen jo seitsemän aikaan valmis nukkumaan. Se tosin menee siitä ohi kyllä, sillä enhän minä siihen aikaan oikeasti sänkyyn edes voisi mennä. Seuraavan kerran alan olla sippi joskus puoli yhdentoista ja kahdentoista välillä. Jos saisin unen päästä kiinni kymmeneltä, saan ainakin teoriassa yhdeksän tuntia unta. Se ei silti tyydytä aamu-unista mieltäni ja kehoani. En minäkään tarvitse yli yhdeksää tuntia unta, mutta tarvitsen aamu-unta.

Unilimbo aiheuttaa ahdistavan olotilan. Koskaan ei ole oikein kunnolla vireessä. Koskaan ei saa aikaiseksi. Luovin hetki päivässä minulla on noin iltapäivä-yhden ja puolen yön välillä. Alan olla parhaassa työvireessä siinä vaiheessa kun työpäivä loppuu. Ja siihen aikaan, kun normaalisti olisin luovimmillani työn ulkopuolella, olen väsynyt. Liian väsynyt. Melkein olin liian väsynyt kirjoittamaan tätä. Mutta aivoni jauhoivat, uni ei tullutkaan. Silmät lurpallaan tätä kirjoitan.

Lienee niin, että joku yhteinen sopimus työ- ja kouluajoista pitää olla, jotta hommat pyörii. Eihän siitä mitään tulisi, että aamuvirkut ovat koulussa seitsemältä ja aamutorkut valuvat sinne pitkin aamupäivää. Yhteinen sopimus voisi silti olla kompromissi? Koulut alkaisivat aikaisintaan yhdeksältä. Työpäivän aamuliukuma olisi 7-9 sijasta 8-10. Raksatyömailla työt aloitettaisiin aikaisintaan kahdeksalta, mieluummin yhdeksältä (sillä varmasti sielläkin on aamu-unisiakin, ja vähintään työmaan ympäristössä on…).

Niin, miksi ei? Miksi koko yhteiskunta taipuu aamuvirkkujen tahtoon? Katja Lahti edellä mainitussa kolmunissaan sen kiteyttää, myytit istuvat tiukassa. “Illan virkku, aamun torkku, se tapa talon hävittää.” Mutta kun suurin osa yhteiskunnasta ei pyöri sen mukaan milloin lehmät heräävät. Ja ainakin Saksassa Lahden lukeman tutkimuksen perusteella luontaisesti aamuvirkkuja oli väestön vähemmistö.

Päätin siis liittyä joukkoon tummaan, joka yrittää herätellä kunnollista keskustelua tästäkin asiasta. Sillä ei, aamu-uninen ei asennettaan muuttamalla opeta itseään aamuvirkuksi. Se on sisäsyntyistä. Aivan niinkuin ei illan torkkukaan opeta itseään illan virkuksi. Eikä kukaan pyydäkään. Miksi siis aamun torkkujen pitää mukautua jonkun muun sisäiseen kelloon kuin omaansa?