Merta ja aurinkoa

Se venekyyti ei sillä kertaa ollut kovin nopea. Veneen akku oli tyhjä, joten kyytiä ei sillä veneellä olisi ollut ollenkaan, jollei isäntä olisi ottanut venettä hinaukseen. Se oli melkoinen urakka sille pienehkölle moottorille, vetää toinen vene, jossa kolme aikuista, koira ja pari painavaa reppua, saarelle. Mutta se selviytyi siitä hienosti. Oli vain vähän erilainen venekyyti se.

Oli lauantai-iltapäivä, ja me oltiin ajettu Tammisaaren kautta satamaan. Ensin jätskit ja viimeinen kauppareissu Tammisaaressa – Meggiekin sai vähän vaniljaa omaan kippoon – ja sitten autolla venesatamaan. Isäntäpariskunta tuli vastaan sillä pienemmällä veneellä ja yllättyi itsekin, kun joutuivatkin hinaamaan isomman paremman veneensä saareen.

Saaressa odotteli pariskunnan koiravanhus. Niin oli kuuma, että seniori hakeutui mahdollisimman viileään vaan makoilemaan. Meggie sen sijaan pinkaisi heti pelastusliivistä vapauduttuaan tutkimaan paikkoja. Se juoksenteli aikansa ympäriinsä, hätyytteli välillä rannoilla istuskelleita joutsenia, ja jolkotteli taas meidän seuraan.

Vietettiin iltapäivä rauhaksiin kahvitellen ja jutellen, myöhemmin emännän pojankin saavuttua saareen vaimonsa ja Jackie-koiransa kanssa grillaillen, syöden ja saunoen. Meggiellä ja Jackiellä synkkasi heti! Jackie on pieni “sekarusseli”-poika, aivan kuin russeli, mutta musta kuin dobermanni. Se onkin russelin ja kääpiö-pinserin sekoitus. Ja se rakasti uimista, ja ui aina vuoron perään jokaisen luo tarkistamaan, että kaikki oli hyvin siellä vedessä.

Meggie ei siitä uimisesta niin piittaa, että tulisi itse veteen. Ei se sitä pelkääkään, mutta lähtee kyllä hyvää kyytiä haneen huomatessaan, että saattaa olla uintireissu tulossa. Sen verran kuuma päivä oli, että Meggienkin piti välillä kuitenkin vilvoitella.

Tällä kertaa ei saatu ukkosta niskaan siellä saarella, kuten viimeksi pari vuotta sitten, vaan saatiin nauttia upeasta tyynestä illasta meren äärellä, saunasta ja auringonlaskusta. Istuskelin saunan jälkeen hämärtyvässä illassa puutarhakeinussa lukemassa, miesten saunoessa. E-kirjojen ainoa huono puoli on, että lukeminen loppuu vähäksi aikaa, kun laitteesta loppuu virta. Minulla ei ollut kuin kännykkä mukanani.

Ennen saunaa grillattiin gamboja – valkosipulissa marinoituja tiikerirapuja – ja saunan jälkeen entrecote-pihvejä. Sunnuntaina vielä porsaanfileetä. Täytyy sanoa, että kotimatkalla oli sellainen tunne, ettei viikkoon tarvitse syödä :D Kummasti vaan silti tänäänkin tuli nälkä ;)

Heräsin sunnuntaiaamuun jo kuuden pintaan. Vierasmajassa oli melko kuuma, joten hipsin pulahtamaan mereen pienelle vilvoittelulle ja otin pari valokuvaa upeasta aamuauringosta meren yllä. Palasin kuitenkin sänkyyn ja silmäluomet painuivat kiinni vielä muutamaksi tunniksi. Oli hyvä nukkua, kun oli saanut taas ihon viilennettyä.

Syötiin aamupalaa joskus vasta yhdentoista maissa, kun emännän poika tuli vielä poikkeamaan saaressa omalta veneeltään ennen kuin suuntasivat kotia kohti. Isäntä muistutti illalla tehdystä lupauksesta, ja minä pääsin supernopean kilpaveneen kyytiin. Parhaimmillaan vene mentiin 70 solmua – n. 130km tunnissa. Kovempaakin sillä voisi ajaa kuulemma, vähän erilaisella moottorilla. Sillä on voitettu Suomen mestaruuksiakin aikoinaan. Oli se aika huisia kyytiä!

Me lähdettiin vasta neljän maissa iltapäivällä, formuloiden ollessa jo puolessa välissä. Eipä ne meitä ihmeemmin kiinnosta kumpaakaan, isäntää kylläkin. Emäntämme siis heitti meidät maihin, ja me matkattiin meidän landelle hakemaan tosikoinen kotiin isäni ja isoäitini hoivista. Pulahdettiin itsekin siellä vielä järveen ennen kotimatkaa.

Harvoin on Suomessa niin lämpimät vedet järvissä ja meressä, että minäkin tykkään uida (edes) tämän vertaa!

Vieläkin on kesää jäljellä. Minä olen töissä taas, olin tänään toimistolla, mutta loppuviikkoa varmaan taas enimmäkseen kotitoimistolla. Tuolla terassilla viihtynee koneen kanssa kuitenkin vain rajallisesti – 30 astetta näillä kosteuksilla on aika tukalaa aivotyöskentelylle. Niin, ja loppuviikostahan on luvattu sateita ja ukkosiakin.

 

Loman loppurutistus

Koska pari lomapäivää paloi toukokuussa Las Palmasin reissuun, lomani loppuu näin hassusti keskiviikkona. Huomenaamulla kello soi seitsemältä ja kahdeksan pintaan istun jo bussin kyydissä matkalla toimistolle. Nopeampi 67V ei piittaa loma-ajoistani, eikä vielä ole ajossa. Vasta kun koulut alkaa.

Jos alkuloma olikin yhtä himassa ja pihalla nyhjäämistä, otettiin nyt tässä viimeisinä lomapäivinäni pieni loppukiri. Vaikka eilen vähän yritettiin, yhtään yötä ei oltu poissa kotoa; Hangon ja Tammisaaren hotellit olivat täynnä.

Maanantaina aamupäivällä – aamusta ei kai voi puhua enää, jos nousee sängystä vasta yhdentoista aikaan? – mietittiin, mitä tehdä, mihin mennä. Jonnekin pois kotimaisemista! Lähdettiin iltapäivän puolella ajelemaan Pohtiolammille, ajatuksena onkia pari kirjolohta ja ottaa vähän kuvia sääksistä alueen tarkkailutornista käsin. Ainoa, mitä ei otettu huomioon, oli helle.

Tultiin Pohtiolammille joskus kolmen pintaan. Jätettiin auto sääksitornin lähelle ja käppäiltiin kirjolohilammille. Matkan varrella oli kanala/kukkola/kanila. Ei ne kukot ja kanat, mutta ne kanit! Meggie ei meinannut karvoissaan pysyä niiden kanien takia! Vielä kun oltiin kirjolohilammilla, se vikisi ja vinkui ja veti kanilaa kohti. Ja kun mies päästi sen hetkeksi vapaaksi, se singahti suoraan kanien luo.

Minulle tuli elävästi mieleen yksi Tenava-strippi, jossa Snoopy seisoo kanihäkkien edessä ja ajattelee: “Ooh, pupuja! Minusta on ihanaa katsella pupuja!” Meggien suhde pupujen kanssa ei tosin ole ihan yhtä ystävällinen kuin Snoopyn; Megs tappaisi puput, ei ryhtyisi piirileikkeihin niiden kanssa ;)

Mies kokeili onneaan kirjolohilammella. Lohet olivat yhdessä parvessa raikasvesiaukon luona, mutta eivät syöneet. Eivät niin millään. Niillä ei ollut ollenkaan nälkä niin kuumana päivänä. Me jäätiin siis kalatta, ja käveltiin takaisin autolle. Otettiin autosta cooleri mukaan ja lampsittiin eväinemme sääksitornille.

Istuttiin torniin syömään eväitä ja katselemaan näkyisikö sääksiä. Ei näkynyt. Ei niitäkään kiinnostanut lennellä sillä helteellä. Yksi palokärki bongattiin ja yksi kurki ajaessamme pois lammilta. Siinä se. Aika laiha saalis.

Ajettiin Tampereelle ja vietiin Meggie Ratinan koirapuistoon purkamaan mahdollista extra-energiaansa. Mahdollista. Eihän sillä koiraraasulla sellaista ollut, kuuma päivä kun oli. Kuljeksittiin sitten vaan Tampereen keskustassa ja etsittiin Ravintola Telakka, jonka terassille saa ottaa koiran mukaan. Oltiin googlattu himassa ennen lähtöä, missä voisi syödä, kun on koira mukana. Koirasuomi.fin lista ei ole ihan lyhyt, muttei silti edes kattava, kuten opittiin Tammisaaressa.

Istuttiin terassin nurkassa ja tutkittiin listaa, Meggien tutkaillessa hämmentyneenä ympäristöään. Telakka tarjoaa kreikkalaistyylistä ruokaa, meille oikein passelia! Kuuma kun oli, päädyttiin vain muutamaan jaettuun alkupalalautaseen ja tietenkin juomiin. Menin sisälle tiskille tilamaan dolmakset, halloumit, tiikeriravunpyrstöt, miehen oluen ja oman valkkarin. Ja kun piti maksaa, sain melkein sydänkohtauksen.

Lompakkoa ei ollut missään. Etsin käsilaukun kaikki sopukat, mutta lompakkoa ei löytynyt. Ajattelin ensin, että olin kenties jättänyt sen Pohtiolammille. Jätin jo kaadetut juomat tiskille ja palasin pöytään neuvottelemaan miehen kanssa. Kävin päivän mielessäni läpi, ja totesin lopulta, etten edes ollut käyttänyt lompakkoani Pohtiolammilla, sen sijaan olin melkein maksanut pysäköinnin kolikoilla, mutta päätynyt EasyParkiin huomattuani sen mahdolliseksi. Eli, lompakon täytyi olla autossa.

Mies lähti hakemaan autoa, minä odotin viiniäni siemaillen. Lompakkoni löytyi kauniisti lojumasta siitä etupenkiltä, juuri siitä mihin olin sen mitä ilmeisimmin jättänyt. Huh, huojennus. Uskalsin alkaa napsia paloja annoksista, jotka tarjoilija oli sillä välin pöytäämme tuonut. Mieskin saapui hetken perästä ja syötiin illallisemme.

Ajeltiin siitä vielä kyläilemään kampaaja-ystäväni luona. Visiitti jäi vähän lyhyeksi, sillä kello oli jo paljon ja me oltiin vielä ajamassa takaisin kotiin, mutta oli mukava nähdä silti. Koirat (heillä on hollannin pystykorva) eivät valitettavasti tulleet toimeen, vaan jouduttiin pitämään ne erillään koko vierailun ajan. Sellaista se toisinaan on.

Eilen suunnattiin auton nokka kohti Hankoa, Tammiston Mustin ja Mirrin kautta. Haettiin Meggielle ensin ThunderShirt, sillä se on varsin hermostuvaa tyyppiä, ja automatkat esimerkiksi ovat sille vaikeita. Ei se paita täysin rauhoita, mutta tuntuisi se ainakin vähentäneen paniikkia. Liekö sitten vain fyysisesti mahdotonta panikoida paidassa ihan niin paljon? Katsotaan. Tässä on reilu kuukausi aikaa katsoa, auttaako paita riittävästi, ja jos ei, sen voi viedä takaisin.

Tammistosta siis suunnattiin Hankoa kohti, rantatietä pitkin. Ilahduttavasti parin kesän takaiset tietyöt olivat jo historiaa, ja tie oli hyvä ajaa. Pysähdyttiin Tammisaareen pitstopille – käymään M Jannessa hakemassa iso tölkki sardelleja öljyssä ja rantaan kävelemään ja syömään jätskit. Kävellessä kuumassa kesäpäivässä tuli myös jano, joten piipahdettiin yhteen rannan ravintoloista, joku pizza-paikka, yksille juomille.

Matka jatkui siitä viimein sinne Hankoon, kellon tullessa jo neljä. Laitettiin auto parkkiin ja käveltiin Café Regattaan syömään salaatit linneriksi – mitä se on mitä syödään neljän aikaan? lounaan ja päivällisen välimuoto? linner? dunch? Mies otti olusen ja minä lasillisen Queen Berryä. Sain oikein mansikoitakin lasiini :)

Lähdettiin siitä kävelemään vähän summanmutikassa ja päädyttiin ensiksi koirien uimarannalle. Siellä oli muutamakin koira uimassa ja päästettiin Meggiekin juoksentelemaan vähän vapaana. Uimaanhan se ei itsekseen mene, kunhan vähän tassuja kastaa, mutta mies kantoi sen kerran veteen vilvottelemaan, ja se ui hurjaa vauhtia takaisin rannalle.

Matka jatkui purjevenesatamaan ja puiston kautta takaisin autolle ja pysähdyksittä kotiin.

Tänään ei reissattu mihinkään sen kummemmin. Käväistiin Järvenpäässä hakemassa yksi verkkokortti rikkoutuneen tilalle, ja kun mies oli saanut sen paikalleen, lähdin minä keskenäni mini-shoppailulle Itikseen. Halusin vihdoin katsastaa Design-kaupan, jonka valikoima on sellaista melko eurooppalaista, saman tyylistä kuin Las Palmasissa monissa kaupoissa. Saman tyylistä kuin Modtex.

Siellä oli alet, tietty. Ostin ihastuttavan mekon ja paidan siitä Design-liikkeestä, toisen paidan Modtexistä, yhdet shortsit ja pari pikkutoppia Seppälästä. Siinä vaiheessa totesin olevan viisainta lähteä autolle Itiksen Bulevardin koluamisen sijaan.

Kävin vielä hakemassa Cittarista kilon verran kahvia ja vähän muuta ja Alkosta pullon Retsinaa. Ajoin vielä Puhoksen Alanya-markettiin hakemaan lammasta ja granaattiomenamehua ja okraa. On asioita, joita ei vaan saa tavallisista ruokakaupoista täältä. Lampaankyljet grillattiin illalliseksi, minkä jälkeen lähdettiin koiran kanssa lenkille golf-kentän takaosan ympäri. Ilma oli vielä lämmin, aurinko paistoi metsän yllä, varjot olivat pitkät. Melkoisen ihastuttava ilta :)

Huomennako ei voikaan nukkua kymmeen tai niille main? Onneksi lämpöä tuntuu riittävän iltaan asti, niin ehtii nauttia kesästä vielä duunipäivän jälkeenkin :)

 

Olihan ukkonen

Kävin koiran kanssa aamulenkillä. Mietin, että jos eilen tuntuikin 25 asteelta, tänään tuntui vähintään kolmeltakymmeneltä. Ja kosteus oli korkealla. Aurinko paistoi, en huomannut pilviä taivaalla. Kuitenkin, vain kymmenen minuuttia sen jälkeen kun olin palannut koiran kanssa kotiin ja järjestellyt aamupalalautasta, mies totesi, ettei se aurinko paista tänään ollenkaan. Kysyin, jotta kuinniin ei, juurihan se paistoi kirkkaalta taivaalta. Sille taivaalle oli kerääntynyt melkoiset pilvet.

Syötiin kuitenkin aamupala – lautasellinen herkkuja kuten täytettyjä kananmunia, hevossalamia, mortadellaa, silliä, marinoituja katkarapuja, brietä… – ja juotiin freddo cappucinomme pihalla auringon pilkahdellessa välillä, pilvimassojen kerääntyessä yhä tiiviimmiksi. “Looks like it's gonna rain here soon,” sanoi mies aamiaista lopetellessamme. Keräsin mansikkamaaltamme litran verran kypsiä mansikoita ensimmäisten pisaroiden tipahdellessa, ensimmäisten jyrinöiden kantautuessa korviimme.

Siirryttiin sisälle ukkosta pakoon. Sade ei vielä tullut pisaroista huolimatta, ja koko luonto oli pysähtynyt odottamaan. Täysi tyyni, ilma ei värähtänytkään. Tyyntä myrskyn edellä. Ehdittiin jo ajatella, ettei se ukkonen ehkä tulekaan tänne, tälläkään kertaa. Viime kesän ukkoset kaikki kiersivät meidät kaukaa.

Väärin tuumattu. Ei kestänyt kauankaan, kun jyrinä tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten iski salama. Sitten toinen. Se räsähti oikein kunnolla, kuin kiväärin laukaus. Tunsin ihollani sähköiskun, valot välkkyivät, palvelimet buuttasivat itsensä. Koira alkoi hyperventiloida. Sade tuli alas verhona, jonka läpi ei nähnyt. Kerättiin kimpsumme ja paettiin koiran kanssa kellariin, ikkunattomaan TV-huoneeseen siinä toivossa, ettei jyrinä kuuluisi sinne ja koira voisi rauhoittua.

Laitettiin Whole Nine Yards pyörimään. Jyrinä kuului telkkarinkin läpi, koira istui meidän välissä sohvalla ja läähätti peloissaan. Koko elokuvan ajan. Vasta kun leffan jälkeen lähdin sen kanssa lenkille, se rauhoittui, nähtyään että maailma oli vielä pystyssä. Kaikki oli hyvin. Meidän pihatie valui sateen mukana puoliksi tielle. Kaikkialla oli lammikoita. Otin lopulta flip-flopit ja siteen jalasta ja litsuttelin paljain jaloin. Ilma oli viilennyt hieman. Sininen taivas pilkotteli pilvien lomasta.

Olen minä elänyt muutamankin ukkosen läpi. Tämä tämänpäiväinen olis hurjimpia Helsingissä kokemiani ukkosia. Landella, siis siellä meidän landella Lohjan kupeessa ukkonen joko tuli päälle ja pyöri siinä tunteja tai kiersi järven. Monet kerrat ollaan ukkosta pidetty tuntikausia siellä. Ja onpa siellä pari salaman aiheuttamaa keloakin. Täällä ei tänäänkään salama kaatanut ensimmäistäkään puuta. Ei edes noita hemmetin koivuja, jotka korkeaakin korkeampina varjostavat pihaamme jopa keskipäivällä!

Mies on kertonut ukkosista Alabamassa, eikä täällä päästä rajuimmillaankaan ihan niihin ukkoskertoimiin. Kohtalaisen kovia ukkosia olen silti minäkin kokenut elämässäni. Pahimmat varmaan Tampereella Näsijärvellä ja Särkänniemessä; kaksi eri ukkosmyrskyä. Kauas niistä ei jää myöskään ukkosmyräkkä Vesannolla sukulaisissa vuonna miekka ja kirves. Tai siis, heillä varmaan siellä niitä joka kesä, mutta minä olen sattunut yöpymään sieläl yhden ukkosen aikaan.

Nyt on taivas taas lähes kirkas. Ilma vähän raikkaampi tässä terassilla auringon siirryttyä meidän pihalta metsän taa, ja meillä on ruoka grillissä. Auringossa on kyllä yhä kuuma. Kohta on mätäkuu. Eksyin Forecan blogiin vain hetki sitten, lukemaan Föhrin ajatuksia tästä keskikesän kosteasta lämmöstä ja sitä kautta lukemaan, mikä se mätäkuu oikein on. Tällaisena paljasjalkaisena stadilaisena olen kyllä siitä aina tiennyt, mutta se ei ole koskaan vaikuttanut elämääni sen vertaa, että ajatus mätäkuusta olisi tarttunut.

Enivei, se aika kun on niin kosteaa, ettei mikään kuivu. Ei hiki iholta, ei pyykit ulkona, haavat ei parane ja niin edespäin. Heinäkuun 23. päivästä kolmisen viikkoa eteenpäin. Kun kosteusprosentti on 50% tai enemmän. Keskikesä, tai kypsä kesä, kuten Föhr asian ilmaisi. Tiesittekö, että oikeastaan tuo ajanjakso (huomasitko, päivämäärä horoskooppijakson mukainen?) tulee muinaisesta Mesopotamiasta. Sitä kutsuttiin – ja Jenkeissä yhä kutsutaan – kesän koiranpäiviksi.

Koska en osaa sitä itse kuitenkaan sen paremmin selittää, tässä pieni sitaatti Arno Forsiukselta:

Mätäkuun perinne juontaa alkunsa jo tuhansien vuosien takaa muinaisesta Mesopotamiasta, jolloin kesän kuumin aika tunnettiin koiranpäivien nimellä. Nimensä tuo kolmisen viikkoa kestänyt aika oli saanut Orionin eli Ison Koiran tähtikuviosta ja sen kirkkaimmasta tähdestä Siriuksesta eli Koirantähdestä.

Koirantähden nouseminen taivaanrannan yläpuolelle loppukesällä sekä kuuman ja kostean kauden alku osuivat eteläisissä maissa kokemuksen samaan ajankohtaan. Silloin uskottiin, että Siriuksen säteilemä lämpö lisättynä auringon säteilemään lämpöön oli syynä epätavalliseen kuumuuteen. Koiranpäivien merkitykseen lienee vaikuttanut myös se, että koirien uskottiin saavan raivokohtauksia erityisesti kyseisenä aikana.

Ruoka-aineiden pilaantuminen ja siihen liittyvät terveydelliset ongelmat olivat tunnettuja jo varhaisessa menneisyydessä. Lisäksi oli yleisesti tiedossa, että koiranpäivien aikaan esiintyi eteläisissä maissa tavallista enemmän kuumetauteja, mm. kuumeisia vatsasairauksia ja malariaa. Kuumuuden ihmisissä aiheuttaman raukeuden uskottiin myös olevan merkkinä jostakin erityisestä ajanjaksosta.

Joka päivä oppii jotain uutta, jos vain tahtoo. Olen aina pitänyt oppimisesta. En niinkään opettelemisesta, vaan oppimisesta. Parhaimmillaan oppimista vain tapahtuu. Uteliaisuuden kautta. Ja minä olen pahuksen utelias :)

 

Just another day

Woke up this morning to a dull state of malaise, as my husband put it. No real headache, no real nausea, just a general state of dull discomfort. Part of me wanted to close my eyes and drift off again, and try waking up several hours later. Part of me wanted to get out of bed, go for a walk with the dog and try to shake off the cobwebs blurring my mind.

And I wanted food.

It was that darned skeeter pee that kicked my ass last night. I mean last thing I remember, is sitting outside on our patio, talking vividly about the storytelling legacy I got from my grandparents. Then I wake up naked in bed (I always sleep naked), and my husband is telling me about stuff that I was doing in the evening before going to bed, but I. do. not. remember. I mean, skeeter pee. Damned skeeter pee!

I told my husband he must've been dreaming all that stuff, surely I'd remember. But I really don't know…

So we got up. I took the dog for a walk, but it didn't have the expected effect on my fuzzy mind, for the temperature was already hitting 25C and the humidity probably 40%. Milky air, no help in clearing my head. Shower helped a bit, as did the freddo cappucino and fritatta. Still, several hours later when husband started talking about going to the store, I did not feel like a human being yet. I gave up and took a Burana.

We left the dog upstairs to the air conditioned part of the house, hauled milk cartons and bottles and other recyclables to the car and I asked husband if he had the house key. “I've got it”, was the reply. I didn't find mine in my purse, so I imagined it was in the foyer while I was leaving through the back door. I was contented with the answer and locked the door behind me.

Right when I turned the corner of the house, husband called out: “Shit! I HAD the key, but now I don't have it!” He'd misplaced it; it had slipped *somewhere* when he thought he pocketed it. And no, I still did not find mine in my purse. And the dog was crying and barking in the house. I needed to get inside to fetch my key.

Normally, that would be a problem unless we could find one of the daughters for a key. But it so happened that there was a window open in the first floor, to one of the daughters' rooms. And it so happened that my husband's Mercedes is parked right underneath of that window. Well, almost, anyway. So I climbed on the roof of the car, but there was still a gap of nearly a meter between the house and the car – and believe me it was too much for me to jump even though I could reach the window.

Husband came to help me. He stood between the car and the house and offered his shoulders as stepping stones for me. That got me close enough and I climbed to the window sill and inched my way through the window crack. Those windows don't open too wide, but fortunately I am still slim enough to fit :D

I opened the front door for husband and looked for my keys. Not there, not in the hook where I imagined they would be hanging. I took our spare key from the drawer with me and off we went. I found my house key in my purse after all, only in the wrong pocket. Husband found his in one of the recyclables bags. Sheez. We had three keys with us now :D But climbing through that window was a first for me and fun!

Three stores and almost two hours later we returned home. The dog had quieted down, but started whimpering again as soon as she heard our car doors. She really is not getting used to staying alone :(

We carried several bags of groceries home, put the stuff away and I opened my can of gin long drink. Dog's hair, my husband called it. Recovery drink. I finally started to feel ok after having a few sips of that, and a couple slices of salami and mortadella. The dog got a few snack bites too. I tried to fix her snack bone too, bent over to pick up something from the patio and snapped up cursing enough to make a drunken sailor blush.

I had got a splinter right underneath of my fingernail! It was sticking out a bit, so I imagined it would be easy to just pull it out with tweezers. Husband (“the most accident prone person I have ever known is my own honey”) went for the tweezers and came outside to try to pull the splinter out. He sort of succeeded too. He got part of it out, but damned if our patio is not half rotten or something; half of the splinter stayed underneath of my nail.

“This requires some needle work”, I told husband and he went to get a needle. I poked around with it myself, trying to dig the splinter out. With little success. So I cut the nail as short as I could and poked some more. Finally I had had enough. “I'll just get a knife and cut my finger with it to get that stick!” Husband brought me sharp little kitchen knife. I didn't have to even cut my finger too much, and the splinter came out.

“You know, this wasn't the first time I did that. Back when I was a kid I always carried my knife at the summer place, as I roamed around carving stuff. Of course I would also get splinters and then I'd just dig them out with the knife for that was my only option. I may be accident prone but at least I deal with the stuff without panicking and screaming and all that girly shit.”

Splinter issue solved we started to fix dinner. I cleaned out 22 minnows and husband then grilled them. I'm used to dealing with fish even if I'm not really interested in fishing. Back at that same summer place my dad used to catch like tons of minnows with nets and nobody even asked if I wanted to participate in the cleaning of them. Everybody did.

After our excellent dinner of crispy grilled minnows and sweet onions and tomato and mozzarella salad we went for a longish walk with the dog. She was running free in the fields, but obviously a bit tired already. We walked to say hi to some horses at Haltiala farm and then back home. It was a lovely mellow warm evening, and the world seemed just about perfect, all my worries miles away.

 

Kävelemisen ilosta

Because I can. Eihän tuota rajoitettua liikuntakykyä ollut kuin pari viikkoa (ja sitä ennen vähän vähemmän rajallista mutta kuitenkin rajallista pari viikkoa), mutta jo se riitti viemään minut lähes epätoivon partaalle. Se, etten päässyt pitkille (tai edes lyhyille) lenkeille koiran kanssa, ettei voitu lähteä maastoon päiväksi, että lyhyetkin kävelyt aiheuttivat kipua ja väsymystä (nilkan taipumattomuus aiheuttaa yllättävän paljon muutosta jalkojen lihastoimintaan).

Tietenkin tässä kohti pieni ääni muistuttaa, että nilkkani ei sentään ole (ollut) murtunut ja kipsissä, akillesjänteeni ei ole rikki, nilkkani ei tarvitse leikkausta, tämä on ohimenevä eikä enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Ei, asiat eivät olleen erityisen huonosti, kunhan bitchaan parista viikosta jalka ilmalastassa. Kaikki on niin suhteellista. Sen kanssa koupataan, mitä annetaan, ja vähäinenkin epämukavuus on kuitenkin epämukavuutta.

Maanantai-iltana kävin lääkärissä tarkistuttamassa nilkkani. Se oli parantunut oikein hyvin, kiitos uskollisen ilmalastan käytön, valituksistani huolimatta. Sain luvan vaihtaa ilmalastan siteeseen, sellaiseen nilkkatukeen, jonka ostin apteekista joskus kauan sitten tukemaan tuota jalkaani tanssitunneilla (nivelsiteiden oltua yhä löysät venäytettyäni ne sulkiksessa joskus viime vuostuhannen loppumetreillä). Sen kanssa voi kävellä just-about normaalisti!

Niinpä sitten heti samana iltana kävin Meggien kanssa vähän pitemmän iltalenkin ja tiistaina käveltiin pari tuntia.

Mies on tässä kotijumiaikana intoutunut kalastamaan, hommasi luvat Helsingin vesille ja kaikkea; innostus ei toki ole uusi, kaikkea muuta, muttei ole täällä Helsingissä aiemmin vaivautunut kalavesille. Saateltiinkin tiistaina ensin mies tuonne Vantaanjoen varteen kalaan, ja jatkettiin siitä matkaamme miehen jäädessä virittelemään virveleitään.

Megs ei olisi millään halunnut kävellä minnekään enää. Oli itsepintaisesti sitä mieltä, että daddyä ei jätetä ja yritti jatkuvasti vetää takaisinpäin. Olin ajatellut, että kun kuljetaan siitä jokivartta Haltialaan ja sen kautta Ruutinkoskelle, voisin antaa koiran ravata vapaana poluilla. Muttei puhettakaan siitä! Olisi vain livistänyt takaisin miehen luo. Sai siis kulkea hihnassa vaan kiltisti.

Oli kuuma, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Meggie näytti läähättäessään varsin janoiselta, mutta vaikka siellä Ruutinkosken tienoilla oli montakin mahdollista juomapaikkaa, ei Vantaanjoen vesi kiinnostanut koiraa. Haisi liian pahalle? Tai sitten ei kuitenkaan ollut riittävän jano. Minä kaivoin kännykkäni ottaakseni kuvia, mutta totesin akun olevan liki loppu, ja napsautinkin battery saverin päälle, jotta akkua riittäisi miehen kanssa kommunikointiin tarvittaessa. Ei siis kuvan kuvaa siltä reissulta!

Sitten kun päästiin Meggien kanssa Haltialan peltojen väliselle pitkälle hiljaiselle tieosuudelle, ja oltiin jo matkalla takaisinpäin, kohti sitä maagista pistettä, jossa mies kalasti, päästin Meggien vapaaksi. Se ravasi edelläni, poikkesi niitetylle heinäpellolle ravaamaan ympyröitä (geometrisesti täysin pyöreitä – ne peltojen ympyrät mitään avaruusalusten tekemiä ole, vaan koirien!), kunnes energia alkoi olla kulutettu ja jatkettiin matkaa.

Megs ravasi edelläni, pysähtyi välillä odottamaan, että olin enää parin metrin päässä ja jatkoi matkaa, pitäen huolen, etten saanut sitä takaisin hihnaan (jos nyt olisin edes yrittänyt, muttei ollut tarvetta vielä). Kun lähestyttiin kävelytietä, joka johtaa autotielle, klipsaisin hihnan kiinni ja sai kulkea talutettuna taas. Jalkoihini alkoi jo suorastaan koskea, jalkapohjiin, sillä olin unohtanut etteivät valitsemani kengät sovellu pitemmille kävelyille ilman sukkia. Rakot jalkapohjissa, auts.

Saavuttiin miehen tykö juuri kun oli onnistunut jättämään ainoan mukanaan olleen koukun joen pohjaan. Erinomainen ajoitus siis! Käveltiin yhdessä takaisin kotiin, ja pakko myöntää, että viimeisillä metreillä minua alkoi jo vähän väsyttää. Jalkojani alkoi jo vähän ramasta. Mahtava fiilis! Lihakset saivat pitkästä aikaa töitä!

Eilen käytiin vain yksi keskipitkä lenkki Meggien kanssa (normi-ulkoilutusten lisäksi); se oli väsynyt edellispäivän pitkästä lenkistä ja toisaalta, eilinen oli sateinen. Tänään Megs pääseekin juoksentelemaan vähän vapaana, kun mies, tosikoinen ja keskimmäinen ajelivat landelle kalastelemaan päiväksi. Minä jäin esikoisen kanssa talonvahdiksi. Tai pihanvahdiksi ;) Tässä loikoilen aurinkotuolissa.

Rakastan kävelemistä. Saisinpa esikoisen kaveriksi kävelyreissulle, mutta teiniä ei oikein tunnu kiinnostavan tehdä mitään, edes kävelylenkkiä, äidin kanssa. Sain vastaani vain ooksätosissas-mulkaisun, kun hihkaisin tyttärelle: “nyt olis ainutlaatuinen tilaisuus tehdä jotain ihan kaksistaan mun kanssa!” Elämä on.

Hiljenevään iltaan

Siitä on sellaiset kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin kummitädin vanhempien kotona tuolla Lahden pohjoispuolella. Siitäkään visiitistä (kummitäti muuten tiesi sanoa, ettei ole koskaan kuullut kenenkään muun käyttävän sanaa “visiitti” kuin meidän perheen, siis mummini, äitini, minun ja ehkä siskoni) en muista paljonkaan, oli kummitätini äidin hautajaiset ja muistotilaisuus.

Muistoni tuosta paikasta, jota kummitätini kutsuu landeksi kuten me isoäitini kesäpaikkaa, ovat enimmäkseen 20-30 vuoden takaa. Ajalta, jolloin olin teini tai melkein. Tyttärieni ikäinen.

Pelattiin kellarissa räsypokkaa kummitädin pojan ja siskoni kanssa, ongittiin (ja tapoin ensi kertaa kalan itse), uitiin ja saunottiin (ja maistoin ensi kertaa tupakkaa, kun äitini poltti yhden kummitädin miehen Camelin rannassa), lyötiin tennispalloa autotallin ovea vasten ja brassasin sillä, miten pystyin karate-potkaisemaan korkeammalle kuin kummitädin pojan pää oli. Pelattiin sulkista, rakennettiin parvella mekanoilla, unelmoin teinirakkaudestani yläkerran katosta riipuvassa rottinkituolissa (se on siellä vieläkin!) Abban soittaessa Angel Eyesia. Paikka oli minusta liki maaginen.

Joskus 90-luvun alussa siellä asusti 80 kania, joista kaksi rantautui meille ollessani kuudentoista. Toinen niistä, siskoni kani, jatkoi elämäänsä kaupungissa kunnes se piti lopettaa, mutta minun kanini, Jercy, päätyi takaisin landelle mennessäni naimisiin exäni kanssa. Kävin sitä pari kertaa katsomassa. Se eli hyvän loppuelämän landella, mutta minun oli sitä hirveä ikävä.

Sitten elämä vei. Äitini paras ystävä läpi vuosien säilyi äitini parhaana ystävänä. Kummitätini säilyi kummitätinäni, mutta yhteys oli katkonaista ja enimmäkseen äitini välityksellä kulkenutta. Nyt äitini on poissa, ja aivan kuten minusta yhtäkkiä kummitätini tuntui läheisemmältä, kummitätini selvästi tuntee nyt minut läheisemmäksi. Äitini on poissa siitä välistä. Kummitätini on perhettä. Hänen poikansa luuli pitkään olevansa meidän serkku, vaikka niin ei oikeasti ole. Veri, vesi, who gives a sh*t? Serkku mikä serkku. Täti mikä täti.

Kummitäti kutsui meidät landelle eiliseksi, mutta unohti sanoa, että kutsuun sisältyi yöpyminen. Minun olisi pitänyt tietää ilmankin, mutta jonkinsortin korrektius on hämärtänyt näkökenttäni. Meillä ei ollut mukana hammasharjoja, astmalääkkeitä, vaihtovaatteita, mitään. Yöksi jäätiin silti. Haettiin miehen kanssa hammasharjat läheiseltä ABC:ltä (kuka sanoo ettei 24/7 liikennekeitaista ole joskus iloakin?). Vaihtovaatteet ovat yliarvostettuja, ja onneksi sekä minä että tosikoinen pärjätään ihan hyvin päivän tai pari ilman astmalääkkeitä.

Pakattiin siis eilen itsemme, koira, kalastuvälineet ja simmarit autoon joskus vähän ennen puolta päivää ja ajettiin sinne, kummitädin landelle. Autoa vastaan jolkotti kummitädin koiravanhus Torsti, suloinen mäyris, jolla on vähän vino hammas ja iän myötä hidastunut jolkotus. Perässä tuli kummitädin mies, nappasi koiran että saatiin auto parkkiin. Ei olla nähty hänen kanssaan senkään vertaa kuin kummitädin kanssa. Aikoihin.

Meidät patistettiin saman tien lounaspöytään. Erinomaisen lounaan jälkeen mies, tosikoinen ja keskimmäinen lähtivät kalaan (saamattaa saaliiksi sintin sinttiä – oli kuuma päivä). Esikoinen ja minä käytiin kumpikin välillä Meggien kanssa rannassa, mutta enimmäkseen istuttiin auringossa (tai varjossa, esikoinen ei ole ihan samanlainen aurinkoaddikti kuin minä) kummitädin kanssa juttelemassa.

Kummitädin mies lämmitti illemmalla saunan, josta käytiin ensin nauttimassa mies, minä ja tosikoinen, ja sen jälkeen vielä miespoppoo: kummitädin mies ja veli (joka oli aiemmin liittynyt seuraan myös) ja minun mies. Naisväki istuttiin pihalla kunnes tuli liian kylmä ja siirryttiin keittiöön.

Paikassa on paljon, mikä on aivan kuten ennen. Se katosta roikkuva rottinkituoli, savusauna jonka voi nykyisin lämmittää savukiukaalla tai tavallisella (yleisemmin ja eilenkin käytössä), talon kalustukset ja tilukset. Moni asia on kuitenkin toisin. Kummitätini äiti on poissa, mutta kummitätini on nyt aivan kuten äitinsä silloin kuin minä olin nuori. Kummitätini isä on dementoitunut, ja kummitäti hoitaa isäänsä veljiensä avustuksella.

Oli häkellyttävää nähdä kummitädin isä kymmenen vuoden jälkeen. Vaikka tiesin hänen kuntonsa, se oli silti hätkähdyttävää. Muistan hänen miehisenä vähäpuheisena miehenä, vähän machona. Ja tajusin jälleen, kuinka paljon kummitädin poika muistuttaa isoisäänsä. Vuosi vuodelta enemmän, hänenkin vanhetessaan. Vaikka muistan hänet parhaiten pikkupoikana, joka hävisi minulle räsypokassa ;)

Mentiin nukkumaan vasta myöhään, ja herättiin tänä aamuna vasta myöhään. Teinin kännykästä oli loppunut akku (“Miten teillä voi akku kestää niin kauan??!?” “Me ei kuunneltu musaa ja juteltu kaverien kanssa skypessä koko eilispäivää.”), eikä laturia ollut mukana (eikä talossa liion), joten oli tänään vähän pahantuulinen teini, joka olisi halunnut kotiin heti aamupalan jälkeen, eikä vasta neljän maissa kuten miehen kanssa oltiin päätetty.

Tosikoinen oli illalla saunomisen yhteydessä nykinyt muutaman minisintin, ja mies saanut kummitädin veljeltä kalastusvinkkejä kyseiselle järvelle, joten perheen kalastajia syyhytti päästä kokeilemaan onneaan vielä kerran. Eihän se kala siinä kuumassa syönyt siltikään, ja ainakin tosikoinen taisi olla vähän kuumasta kärttyinen, joten vähän pettynyt seurue palasi rantaan juuri kun minä tulin sinne varovaiselle “uinnille” hikoiltuani auringossa pari tuntia kummitädin kanssa juttelemassa.

Jalkani on yhä paketissa, mutta kävelin rantaan ja takaisin useamman kerran (sinne on pikkuisen matkaa). Rauhallisesti mennen se ei juurikaan kävelystä kipeytynyt, mutta ei tykännyt ollenkaan siitä, kun kiipesin vähän matkaa metäspolkua piipahtamaan aitalla, missä roikkuu kettingeistä puisia taideteoksia. Uimassa en eilen saunasta uskaltanut (siis sen jalan takia) käydä, mutta tänään laskeuduin varovasti laiturin nokasta reisiin ulottuvaan veteen ja kyykistyin veteen läiskyttelemään. Kyllä virkisti!

Eilen päivällä tuuli, vaikka olikin kuuma. Tänään päivällä tuuli, vaikka oli kuuma. Eilen tuuli tyyntyi illaksi, kuten niin monesti. Siellä landella ukkospilvet alkoivat kerääntyä taivaalle lähtiessämme sieltä kotia kohti lohikeittolounaan jälkeen. Helsingissä ei ukkospilviä näy ja tuuli on taas tyyntynyt ja ilta on lämpöinen. Pikkuhiljaa talokin hiljentyy yöhön, kun tytöistä 2/3 menee nukkumaan, minä ja mies kömmitään yläkertaan ja ennen pitkää teinikin kaivautuu peittonsa alle.

65 simpukan keikka

Toista lomaviikkoa viedään, loma puolessa välissä kohta. Tämä kesälomailu on vähän tylsänpuoleista puuhaa, kun on jalka paketissa eikä voi lähteä retkeilemään, samoilemaan, tai mitään. Ei sillä etteikö välillä ole ihan kivakin vaan lusmuilla himassa ja tehdä *jotain* tai olla tekemättä mitään. Mutta kun ei pääse koiran kanssa kunnolliselle lenkille. Kun ei voi lähteä koko päivän metsäretkelle edes silloin kun siltä tuntuu.

Muutama päivä sitten kehitin itselleni uuden projektin. Adventures of the Littlest Pet Shop. Siitä riittää puuhaa muutamaksikin hetkeksi, puuhasteluksi silloin ja tällöin. Tai kuinka paljon siihen jaksankin laittaa aikaa. Alkusysäykseksi otin paljon kuvia LPS eläimistä tekemässä milloin mitäkin pihallamme ja laitoin blogin pystyyn. Nyt on kuvia, joista tehdä tarinaa, käsitellä photarilla ja muuta.

Aurinko kuitenkin paistaa ja houkuttelee ulkoilemaan, edes omalle pihalle. Auringonpaisteessa ei voi Photarilla leikkiä. Lukea voi, ja kirjoittaakin. Muttei käsitellä kuvia.

Mies, joka on yhtä jumissa himassa jalkani takia (no, melkein, hän sentään pääsee koiran kanssa kävelyille), päätti toissapäivänä hankkia kalastusluvan. Kalastellessa ei tarvitse samoilla missään, vaan istuskella hiljaa rannalla ja toivoa että kala nappaa. Jo sitä sitten heti silloin toissapäivänä ajeltiin Vantaanjoen rantamille kalaonnea kokeilemaan, mutta oli vähän liian kuuma, eikä kala syönyt. Ei sitten eilen ja tänään edes yritetty.

Ajeltiin sen sijaan tänään Tuusulaan, etsiskelemään kivaa rantapaikkaa Tuusulanjärven rantamilta. Yksityisomisteistahan siitäkin lähes kaikki, joten vähän epätoivoiselta tuntui etsintä. Kurvattiin Halosenniemen rantaan hivenen toiveikkaina, todetaksemme vain, että parkki oli museovierailijoille (mitä ei ajateltu olla) ja rantaa oli pari metriä plus laituri. Jaloiteltiin hetki, ja istuttiin takaisin autoon.

Nappasin sieltä kuitenkin kartan matkaan, ja aikani sitä tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että siinä Fjällbon puiston ja Aleksis Kiven kuolinmökin tietämillä näytti olevan ranta-aluetta, jolla ehkä voisi päästä vähän kuljeskelemaankin. Sen minkä jalkani sallii. Ajettiin sinne. Kahden uu-käännöksen kautta. Kuinka vaikeaa voi olla suunnistaa pisteeseen X? Vaikeaa näemmä, sillä en ollenkaan ollut ajatellut suunnistavani sille kuolinkodille.

Sieltä se parkkialue kuitenkin löytyi, Aleksis Kiven piskuisen mökin läheltä. Ja se puisto, joka oli koirilta kielletty. Meinasin nykäistä jo herneen nenääni, kunnes huomasin rantaan vievän polun. Koirilta oli kielletty vain pieni leikkialue.

Käytiin ensin kurkistamassa Kiven mökkiä. Mies ei sisälle mennytkään, minä kävin katselemassa niitä kahta pientä huonetta, joiden pinta-ala yhteensä oli suunnilleen sama kuin meidän makuuhuoneen. Eipä ollut kansalliskirjailijalla kummoinenkaan omaisuus kuollessaan, ei ainakaan materiassa. Muutama nykyihmisestä kummalliselta näyttävä esine, muutama vähän tutumpi, ja pientäkin pienempi koti.

Suunnattiin siitä rantapolulle. Pehmeä tasainen maastopolku oli ihan ok kulkea, kun hitaasti tallusti. Maisemat Tuusulanjärvelle ovat kuin mitkä tahansa järvimaisemat. Kauniit, mutta minulle tulee silti aina vähän sellainen “when you've seen one, you've seen 'em all” olo. Paitsi oman laden maisemista. En taida kyllästyä niihin koskaan!

Tovin aikaa kuljettuamme tultiin kohtaan, jossa oli kivimuuri polun ja järven välissä, ja matala hiekkaranta. Kivimuurilla oli läjä avattuja järvisimpukoita, vähän kauempana nuotion rippeet. Joku oli selvästi noukkinut simpukan poikineen ja grillannut ne siinä paikan päällä.

Mies otti sandaalit jaloistaan ja koiralta valjaat ja punkkipannan ja astui matalaan veteen, laskien koirankin viereensä. Megs ei juuri vedestä tykkää, mutta kahlaili silti hetken ennen kuin kipusi takaisin rantaan. Mies alkoi tonkia simpukoita hiekan alta ja löysikin niitä lopulta 65 kappaletta (missä vaiheessa totesin, että ehkäpä niitä on jo tarpeeksi ;) ). Ei meillä oikein ollut mitään millä niitä kantaa autolle edes, vain pari maasta löytynyttä koivun kaarnan palasta, joiden päälle kasattiin ne.

Kotimatkalla haettiin pullo valkkaria aikomuksena tehdä päivälliseksi valkoviini-simpukoita, mutta ajatus sitten kariutui, kun himassa googletin, ja kaikkialla sanottiin, että simpukoiden olisi hyvä liota puhtaassa vedessä pari päivää ennen valmistamista, jotta niiden suolisto tyhjenee. Selvä sitten. Teriyaki-härkää sitten päivälliseksi, simpukat liotkoon!