Rainy days never say goodbye

Saturday was sunny. I headed out to town for an extended family gathering with my sister, cousins, uncle and godmother. I was a bit early walking toward the restaurant, desperately craving for a cappucino, but had chosen a route without a single proper (on non- for that matter) coffee shop. I detected a souvenirs & coffee sign by a door next to the Helsinki Cathedral and decided to go in for a look, in hopes of some decent coffee.

Oh, they sold coffee all right. In a pump thermos. I dismissed the thought and settled on a peachy sparkling water instead, for I was a bit thirsty to, I noticed. In principal, I don't buy bottled still water in Finland; for a country with nearly endless supplies of drinkable water the bottled water is ridiculously expensive. I mean, you can get cheaper bottled water nearly anywhere in the world, including probably Sahara.

Holding my peachy Novelle, having sated my thirst, I stepped out the long stairway of the Cathedral. It was full of people sitting on the steps, hanging out, wating for the Pride action to begin. I stood there, leaning on a railing, watching people gather up to Senaatintori, the music getting louder, a dance group start their show on the steps, all that, until it was time to cross the Senaatintori to the restaurant on the other side.

We had a nice Saturday brunch, although I must say I was exhausted and it showed. I even got my cappucino for dessert ;) After the brunch I went is search of a new notebook to make do for a new diary. I have been filling diary after diary since I was ten years old. Number 17 is down to its last leaf, so I needed a new one. Found a nice one in a bookstore, peeked inside a clothes store, and took the bus home.

By the time I was back home my ankle was badly swollen again. It's been fine walking with it, the ankle not hurting much at all, but any time I strain it more, walking too much, it swells up nastily. So I spent the rest of the Saturday mostly off of my feet, right foot propped up one way or the other. Except for our dinner out on the patio. It was one of the rare sunny mellow evenings, so we were sitting out until the evening chill hit us.

The chill rolled in, together with the rain clouds. Again. Sunday dawned as gray as can be. Rainy all day long. Early afternoon we put Meggie in the car crate and piled into the car (well, only the three of us, for oldest and youngest are with their dad, so we're having a one kid only -week) and drove to my sister's, for her daughter's two year birthday party. Meggie was so nicely and calmly there, in a strange place with a bunch of kids. Making mommy proud ;)

Rainy Sunday turned into a rainy night. We went to bed quite early – have I mentioned lately how exhausted I am all the time nowadays? I set my alarm for 7:45 even though it was my first real day of summer vacation. We had an appointment at 9:30 with my daughter's doctor. You know, how you never seem to get morning appointment when you need them bacause of work, and then when you're on vacation it's the only option?

Anyhow, I went to sleep so early that even that would've given me a long enough night sleep. But as it happened, I woke up at 6:22 to the dog trembling against my leg. I thought she might've been having a nightmare like she sometimes has, and pulled her up against me to calm her down. But she just kept shaking. And then when I lifted her a little bit to move her to the other side, she gave a yelp. Or a shriek.

She woudn't stop trembling at all, and became very stiff, like she was hurting if she moved even one muscle. She didn't want to go for a walk, nor walk down the steps. She was being lethargic all morning long. We were getting quite anxious, and when the vet finally opened up and answered their phone, I made an appointment to have Meggie checked up.

So, daughter's doctor in the morning, Meggie's doctor in the afternoon. Meggie actually seemed to miraculously heal right before going to the vet :D We went to take her for a short walk before getting into the car, and suddenly she had her usual pep in her step again. The vet checked her all over and could find nothing wrong with her anymore. There didn't seem to be any pain anywhere anymore. A relief! But what a scare she gave us!

When we got home, she asked to go for a walk, again, and so I took her for a little bit longer walk around the fields. She was doing fine, I didn't detect any strangeness whatsoever again, and I was feeling good, relieved. And then I fell. I stepped on a pebble or a small rock or something on a dirt path some 300 meters from home. It was my turn to yelp and shriek. I hunched down in pain, wondering if I could walk home.

Carefully I got up and put some weight on my foot, trying to limp along. But it hurt too much, so I just limped to a rock nearby, sat down and called my husband to come pick us up. I seriously could not walk. He was there for us in a couple minutes and ordered me to make a doctor's appointment for myself, in turn. That I did, and got an appoinment for tonight. Soon to be leaving.

My life. It could be a bit easier, you know, I wouldn't complain at all. But I don't really have any other choices than to live the one I've got. Hardships come and they go, and lately I've been in the middle of a damned hurricane sending cows and trees and whatnot flying my way, rain and lighting and storm winds. I would sure hope it would pass soon, preferably without leaving a total disaster zone behind.

[P.S. No bones broken, but ligaments yes, and they gave me an ankle support telling me to use it for two weeks “or else…”]


Cool Midsummer Eve

Our summer, if you can even call it summer, has so far been one of the coldest in our weather history. After one of the warmest winters ever, the temperature difference is a mere few degrees. For the most part of the winter our temperature was somewhere between +5 and +10 Cescius, and now it is varying between +10 and +16 C. Our tomatoes are toast. So is probably most of the other stuff in our garden too. Hel has frozen over, once again.

Still, we have reached the peak of the year, the longest day of the year here. Our day between sunrise and sunset is 19 hours, which gives us roughly a couple hours of almost full darkness. Up north, the sun doesn’t go down at all all summer long. Midsummer is still hardly midsummer, really. In Finnish we call mid-July midsummer, but then again, our Juhannus, the festival of the longest day of the year, is Midsummer in English. Go figure.

Our summerplace is about 65km from Helsinki where we live, so not more than a 45min. drive. It is a cabin, but it is also my grandma’s summer home. Basically this means, that we cannot just go there and spend time whenever we want; we go there for visits once or twice every summer. Due to the coldness of this summer, and a couple of other factors, the cabin had not yet been put into summer condition after everything had been put away for the winter, so we could not stay for the night. My grandma (yes, she is old already, 89, but she’s a supergranny ;) ) had moved there only the day before.

So, yesterday morning, we packed some warm clothes and ourselves in the car and set off to spend the Midsummer Eve at the cabin. Our dog was traveling in her travel cage for the first time and crying and whining most of the way. But it was worth it, for her too, for she got to be free for most of the day, running and hopping and bouncing and digging all day long in the surroundings of the cabin. No leash needed, only a bit of looking after, so that she didn’t dart off too deep into the forest.


We spent the day grilling, fishing (well, two of the girls did, anyway), running with the dog, rowing the boat, idling inside when it rained, eating well, climbing on the roof of the cabin, pulling the flag up at six (traditionally) and all that stuff. My husband took the oldest daughter for her first car driving on the private dirt road leading to the cabin. I walked around taking a million photos. My dad cut down some young birches for the traditional birch trees next to all doors and the “saunavihdat”, those birch branches we slap each other with in the sauna. Nope, it’s not S&M for the forest people, it actually feels excellent!


I was doing fine with my sprained ankle, as long as I walked along slowly. But when I went to dip in the +15C (on the surface) lake from sauna, I had a true note to self moment: “do NOT attempt swimming with a sprained ankle”. I didn’t really even swim (or try to), I was holding on to the steps with one hand, my other foot on a step deep under the water, trying to just get myself wet, and leave my winter coat in the lake, as we say in Finnish. Really, looking at the weather forecast for the next ten days, I probably should’ve just kept the coat. Daily highs of +11 to +15C at best don’t really make you laugh in June.

By the time everyone was done with sauna (contrary to the common belief, all Finns do not go to sauna together; we e.g. did it like we usually do it: first went my dad, then me and my husband, then my grandma with one girl, then when grandma came out, the rest of the girls joined the one) the sun was already hugging the horizon, getting ready to dip below for those few hours. My dad had prepared the place we call “Kokkokallio” (because that’s where we have the “kokko”, the bonfire always) for the big bonfire. So we all joined him there.

In the day time, the wind had been quite nasty, which is actually not uncommon for Midsummer Eve at all, but as always, it had calmed down quite a bit by the time of the bonifre. Clouds had parted a bit, making the horizon look like it was in flames too. We sat there enjoying the evening, holding the tired dog, grilling some sausages in the bonfire, eating some karjalanpiirakat (Carelian pies) and having a glass of wine until it was time for us to pack our stuff and head back home.


It was a wonderful day, despite the coolness of the weather and occasional rain. It’s not the weather that makes the day, it’s the family and spending time together, everyone being in a good mood. And the place. I love our summerplace :) I used to spend all my summers there as a kid. It’s full of pleasant, dear memories. And old stuff :D My dad is a hamster, never throwing anything away, and what better place to store it all than the summerplace?

Juhannus5Bottom right corner cabin is the smaller of the two that we have at the summerplace; the pic taken while sitting on the roof of the bigger one ;)



Suloista suvea pilvipalveluna

Juhannus kolkuttelee ovella, johan sen näkee säästäkin. Jouluna lauletaan, että onkos tullut kesä talven keskelle, joten kai se on vain oikein ja tasapuolista, että Juhannuksena on sitten talvi kesän keskellä. Toisaalta, koska joulunakaan ei oikeasti saada kesäsäitä, en kyllä kaipaisi tuota taas taivaalta tippuvaa räntääkään tässä Juhannuksen alla. Kohtahan meillä on valkoisempi Juhannus kuin viime joulu!

Ja sitten räntä lakkasi ja esiin tuli aurinko. Kuten arvata saattaa, lämmin siellä ei ole edes auringossa. Miten voi olla näin kylmät ilmamassat Suomen yllä kesäkuussa, ettei aurinkokaan saa lämpötilaa nostettua kuin niukin naukin kymmenen asteen kieppeille? Puutarha taitaa jäädä varsin hedelmättömäksi tänä vuonna. Tomaatit ja kurkut ja monet muut tuolla ulkona eivät varmasti tykkää oikein hyvää tästä säästä.

Pääsiäisenä oli kesä. Toukokuussakin oli kesä. Mietin jo silloin, että se on vähän pelottavaa, sillä niin monesti on nähty ennenkin, että leudon talven jälkeen tulee helteet toukokuussa, ja sitten siirrytäänkin suoraan syksyyn. Ikävä Tinokselle. Tahdon lomalle ja lämpöön. Mutta eipä tänäkään kesänä, jos enää ollenkaan. Elämä on.

Muistelen kaiholla viime kesää. Suloista, kuumaa, pitkää, melkein kuin kreikkalaista. Leutoja kesäiltoja, jolloin istuttiin pihalla myöhään iltaan musiikin soidessa (suht hiljaa, mutta silti naapurit tulivat lopulta yhdentoista aikaan kertomaan, etteivät lapsensa saa nukuttua kun me pidämme meteliä ulkona; se siitä kreikkalaisesta – siellä kaikki pitäisivät yhdessä meteliä pitkälle yöhön). Kuumia kesäpäiviä, joina mentiin Kumpulaan uimaan tai ihan vaan hegattiin pihalla aurinkotuoleissa. Tomaatit ja muut kasvoivat ja kukoistivat.

Nyt istun sisällä villasukat jalassa, pitkää hihoissa ja lahkeissa. Talvi-mato mene pois!


Pahuksen portaat

Kai se on uskottava, ettei akustikusneurinoomallani ole sittenkään mitään tekemistä sen kanssa, että minä kaatuilen portaissa. Tai siis, voi ollakin, mutta kyllä kai tässä silti täytyy ihan itse ottaa siitä vastuu, ja todeta, että minä en vaan opi. Siis tulemaan portaita alas nätisti kävellen. Hypähtelen, pompahtelen ja juoksen. Ja liukastun tai astun harhaan. Vielä on pää säilynyt ehjänä, ja kodin toisten portaiden alapäässä seisova vitriini, mutta kop kop vaan.

Minähän en voi tietää, kuinka paljon olisi kaatuillut portaissa, jos olisin asunut monikerroksisessa kodissa pitempään. As it goes, olen asunut kahdessa kerroksessa kerran viiden kuukauden ajan (enkä muuten kaatuillut, mutta portaissa olikin kokolattiamatto) ja nyt pian kaksi vuotta tässä kolmessa kerroksessa. Täällä asuessa olen tasaisin väliajoin tullut portaita alas jotenkin kummallisesti.

Hmm. Jostain juuri tupsahti mieleeni meidän jyrkät portaat landella, ja miten tulin ne alas selkä edellä volttia heittäen ollessani joku pari-kolme-vuotias. En siis muista sitä suinkaan itse, mutta mutsi oli siitä niin järkyttynyt, että kuulin siitä liki joka kerta kun oltiin landella hamaan teini-ikään saakka.

Viitisen kuukautta tässä keväällä jaksoin olla varovainen. Siis leikkauksesta asti. Alkuun supervarovainen, sitten enää vähän. Ja sitten kait en taas oikeasti enää ollenkaan. Sillä olen minä mielestäni luiskahdellut niissä taas viime viikkoina, jos kohta en yhtä kohtalokkaasti kuin monesti ennen. Tai tänään.

Olin mennyt alakertaan, oli tulosa ylös, kun puolimatkassa muistin unohtaneeni sen miksi alunperin olin alakertaan mennyt. Käännähdin räväkkään tapaani palatakseni sitä hakemaan, ja seuraavaksi löysin itseni matolta julmettu kipu oikeassa nilkassa. Astuin kai sitten huonosti. Sama nilkka kuin mikä meni sulkiksessa liki 15 vuotta sitten. Nivelsiteet valmiiksi vähän löysät, vaikka tanssi onkin vuosien saatossa kuntouttanut sitä todella hyvin.

Huusin, ähkin ja kirosin silleen siivosti; kaikki lapset on kotona ;) Tytöt juoksivat katsomaan, mitä äipälle tällä kertaa oli tapahtunut. Yritin selittää kivun lomasta, ja kammeta itseäni ylös. Konttasin vähän matkaa, nousin penkille istumaan, ja nousin seisomaan ja kokeilin varovasti asettaa vähän painoa jalalle, Onnistumisen tasosta päätellen ei se ainakaan murtunut ole. Vääntynyt, ja varmaan vähän venähtänyt. Pyysin tyttöjä tuomaan kylmäpakkauksen pakastimesta ja sidoin sen nilkan ympärille.

Kun vielä muutama viikko sitten nilkkansa vääntänyt tosikoinen toi minulle nilkkatukeni, sain jalkani paketoitua. Nilkkatuki paikallaan, kylmäpakkaus niin kauan kuin on kylmä (tai varpaat uhkaavat pudota) ja jatkuvaa jalan asennon vaihtoa. Särkee, mutten vielä halua särkylääkettä, jotta tiedän mihin suuntaan kipu kääntyy ja osaan reagoida, jos alkaa särkeä pahemmin.

Hohhoijaa. Lepoa jalalle, ja onneksi ei tällä viikolla ole mitään asiakaskäyntejä duunissa, joten voin maata sohvalla töitä tekemässä. Opinkohan ikinä?

Vuoden vanhempi ja viisaampi

Vanhempi ainakin. Elämä opettaa, sanotaan, ja viimeinen vuosi on (jälleen) ollut täynnä kaikenlaista kokemusta, että luultavasti olen viisaampikin kuin täyttäessäni vuosia edellisen kerran. Viime elinvuoteeni mahtuu kaikenlaista:

  • äidin keuhkosyöpää – diagnoosi lähes vuosi sitten, juupas-eipäs-vuoristorata pitkin syksyä, rankka talvi mutsin ollessa Suomessa, toivonkipinää ja lopulta äidin kuolema kuukausi sitten.
  • minun akustikusneurinoomani – tutkimukset ja diagnoosi syksyllä, leikkaus ja toipuminen nyt keväällä, puolikuuroutuminen ja sen kanssa elämään opettelua.
  • esikoisen ensimmäinen teinivuosi – 'nuff said, ei siitä tässä sen enempää.

Torstai-iltana tosikoinen istui viereeni sohvalle ja kysyi: “äiti, ethän sä ole huomenna kotona töissä?” “Kyllä mä ajattelin olla.” “Ää-ä! Mä haluisin olla täällä yksin!” “Onhan täällä [sisko] ja [isäpuoli], vaikka mä olisinkin poissa!” “No ei NE haittaa, mut sä et saa olla! Tai vaikka olisit poissa sit vaan iltapäivän.” Vähitellen pitkät piuhani alkoivat yhdistää asioita ja tuumasin, että ok, olen sitten ainakin iltapäivän poissa.

Suunnittelin ottavani auton alleni ja ajavani johonkin kahvilaan tekemään töitä iltapäiväksi. Suunnitelmani kariutui kuitenkin hetkistä myöhemmin, kun mies totesi minulle: “You can't take the car tomorrow.” “Ää-ä, I had planned on going to some coffee shop in the afternoon!” “But if [daughter] has the kind of plans I think she does, we'll need the car to go to the store.” Needless to say, meillä on siis tällä haavaa vain yksi auto.

Ja niin minä kampesin itseni perjantaiaamuna ylös sängystä riittävän ajoissa, että olin toimistolla yhdeksän aikaan. Joskus pitää osata luovuttaa ;) Eikä se huono suinkaan, sillä lounastauolla CEO haki meille kakun synttäreideni kunniaksi :) Olenko koskaan maininnut, että meillä on todella mukava työpaikka ja -porukka? Eikä vain kakkujen ja skumpan takia ;)

Itse lähdin lounastauon aikaan hoitamaan yhtä pankkiasiaa. Tämä perukirjahomma ja kaikki viralliset tiedonannot ja pankkiasiat ja – hei! meillä ei vieläkään ole edes sitä virallista kuolintodistusta, eikä Suomi virallisesti tiedä äitini kuolleen!! – ja ja ja… Ilmoittelin aiemmin viikolla mutsin kuolemasta pankeille ja parille muulle taholle, joiden jo pitää tietää. Danskesta sanottiin, että voin käyttää mutsun verkkopankkia vielä pari päivää, mutta pari tuntia puhelun jälkeen en enää päässyt sisään.

Siispä marssin Las Palmasin asianajajalaskun kanssa konttoriin. Kassalla oli viimeisin vuoro numero 110, minulla oli 125. Istuin viitisen minuuttia todeten vain numeron 111 päässeen kassalle asti sillä välin. Ruttasin vuoronumeroni käsilaukkuuni ja kävelin asematunneliin etsimään lounasta, jonka voisin ottaa mukaan pankkiin. Keskustatoimiston etuja :)

Päädyin Arnold'sin bageliin, vastoin tapojani, ja smoothieen, ja skippasin donitsin, vaikka vähän teki mieli. Tiesin kuitenkin loppupäivän olevan täynnä kakkuja ja muita herkkuja, joten armahdin vyötäröäni. Palasin pankkiin bageleineni ja smoothieineni, istuin uudelleen saman vanhan herran viereen kuin aiemminkin, ja totesin ääneen, että jaa, jono ei ruuanhakumatkani aikana ollut edennyt mihinkään! Kaivoin bagelini esiin, ja alettiin herran kanssa jutella niitä näitä.

Jono eteni lopulta suht vauhdikkaasti, sillä varsin moni oli luopunut leikistä ja lopulta 111 ja minun välissä oli vain puolen tusinaa muuta. Sain yllätyksekseni laskun maksuun vaivattava vanhan rekisteriotteen avulla (ei saada vielä uutta maistraatista koska kuolintodistus…) ja iloitsin siitä, että joku asia kerrankin meni putkeen.

Astuessani sitten myöhemmin duunipäivän jälkeen sisään kotiovesta, minua oli vastassa herkullinen chocolate chip cookiesien tuoksu. Pöydällä odottikin läjä isoja cookieita ja kulhollinen mansikoita, ja suklaafondue odottamassa lämmittämistä. Mies oli kaatanut dekantteriin vähän omaa vadelmaviiniä meille. Pötyä pöytään lapsille ja itselle, ja esikoisen kaveri meille yökylään, ja päästiin herkkujen kimppuun!

Tänä aamuna oli vähän sellainen kick-start to the weekend, kun piti nousta sängystä kasiin mennessä. Faija antoi meille viikolla kutsun, jolla neljä henkeä pääsi Lintsille tänään klo 9-13, vaihteeksi yhteen kutsuvierastilaisuuteen. Hankkiuduin ovesta ulos omeletin ja cappucinon siivittämänä neljän tytön kera, ja lähdin viemään heitä Lintsille. Pihalla vielä varmistelin tytöiltä, onhan heillä kaikki kamat mukana.

Päästiin noin Käpylään saakka, kun esikoinen tiedusteli: “äiti, onhan sulla se kutsulappu mukana?” “Ei *nielaistuja sanoja*!! Mistä mä pääsen ympäri?” Katseeni kävi läpi liikenteen ja tien, leikkasin kaksi kaistaa, tarkistin ettei sporia näkyny missään ja tein villin uukkarin (ihan laillisessa kohdassa). Pääni on muutenkin hatara. Enkä ole aamuihminen. Palattiin hakemaan lappu. Onneksi matkaa oli vain noin 7 minuuttia kotoa siihen kohtaan.

Sain tytöt lopulta onnellisesti Lintsille. Ei ole mikään herkkusää, mutta eiköhän heillä ole kivaa siellä. Puolentoista tunnin päästä pitäisi olla heitä hakemassa, ja sitten puoli kahden – kahden aikaan tulee tosikoiselle kaveri, ensi yöksi kylään. Esikoisen kaveri varmaankin tänään lähtee johonkin aikaan. Keskimmäinen kysyi, saako hän sitten kaverin yökylään maanantaina. No toki.



Little big things

It so happens, that life has thrown the dice again, and everything on top of each other has turned my past days and immediate future into a rather stressful time. Still, we make the best out what we have and so we have been prodding along, doing things at home and outside.

As it went, I had to take the oldest daughter to see the doctor on Friday, and the doctor looked and heard me too, and wrote the rest of the day off for me. I was at the end of my rope. Now I’m a bit better after a few days of rest. Tired, emotionally exhausted, but a bit better than Friday. Enough to go to work again tomorrow.

We made some nice plans for Friday afternoon. To get some dirt, eat some lunch, go buy some new bikinis for the girls and go down to this lake for the sunny late afternoon. Husband went for that dirt, but didn’t find any in the garden store closest to us. We got the bikinis, but as we were driving back home from the shopping center, the clouds rolled in. So much for the outing at the lake. Besides, dogs aren’t aloud on the beach.

The girls then watched Transformers from Netflix all evening long, while my husband and I went to get four big bags of dirt from a different store. We got some oregano too, and a few other things, and by the time we returned home, the rain had stopped. We spent the rest of the evening in our garden putting our tomatoes, cucumbers, zucchinis etc. in the ground and planting some oreagano and thyme.

Yesterday was stable day for oldest daughter. I took her to the stables in shorts and a string top, thinking that summer had come. Friday had been so warm again. I was cold. The wind was so cold. And while the kids and the horses were out riding, a thunderstorm passed. Not very close, not even close enough to rain on them, but enough for the horses to become a bit restless.

We had checked the weather forecast and planned our lake trip for Saturday after riding class, but had to cancel it again. The sky was heavy with rain clouds all around. A little later the skies started to clear a bit though, so finally we did pack our backpack and head to the Nuuksio national park for a little outing and sausage grilling.

We let the dog loose on the field, where she was having fun running around, hopping like a cangaroo in the long grass and playing with the oldest daughter while the rest of us were throwing a frisbee. Up until she felt the call of the sheep grazing in a near-by area, loosely fenced with something that definately holds sheep but not our little terrier. Through she went and had to be leashed again.

We did a little walk through the forest and returned to the camping area where some other family had already started a fire in the fire place. We joined in and grilled our sausages in the camp fire while they grilled their meat sqewers and some marshmallows. On our way home we stopped at Munkkiniemi beach for some ice creams as the sun was already hanging low.

It was a rather nice evening after all, even though the girls had put on such a fight over needing to move their butts and go out.

Today we got them moving a whole lot more easily, and after I had returned from my sister’s (we went through the rest of mom’s stuff, everything that she had left in my sister’s storage room upon moving back to Las Palmas) we made some lunch, packed some sandwitches and other snacks into a backpack and headed to this island dog park Rajasaari for a few hours.

It’s a very nice place! Practically the whole island for dogs, fenced with a sufficient high fence on the side that is reserved for some boats. Rocks, forest, sandy beaches, all for dogs and their owners. No worrying about dogs running away (when the sea is ice-free ;) ). A whole lot of dogs swimming there, but not our wee Meggie. Meggie dislikes water seriously.

We spent at least a couple hours there, walking around, sitting on the rocks, eating our snacks, letting our furry friend roam free around us. Sometimes she just explored the surroundings by herself, sometimes with the youngest daughter, and sometimes engaging in some play with other dogs.

We came home with the sun still high. Youngest daughter went out to the field to try out our boomerang with step-dad, while the oldest one stayed home to read a book and I fiddled with my blog posts. Nothing seemed to work for me today. Or during the past days. The middle daughter is with her mom.

Weekend is almost over. It has been a quite good one, all in all and after all. Tomorrow it’s back to work again.



Aeropuerto de Las Palmas, GC, la 31.5. klo 5:30

Haikeahko kotimatka on aluillaan. Istuskelen SohoCoffeessa mui grande cappucinon kera ja yritän ymmärtää, miltä tämä lähtö tuntuu. Toisaalta täällä ei ole minulle enää mitään, toisaalta tuntuu haikealta päästää irti siitä viimeisestä pienestä rihmasta, joka vielä tuntuu yhdistävän minut äitiin. Täällä äiti tuntuu olevan lähempänä kuin kotona, vaikka sydämessähän hän elää. Silti. Äidin saari.

Lähtö täältä on joka kerta ollut haikea, sillä vaikka on ollut jo ikävä omaan kotiin, pala minua on asunut täällä äidin myötä. Nyt ikuisesti. Pieni pala Espanjaa, Gran Canaria aina sydämessäni. Tällä kertaa tänne jää vain muisto, ja monta ihmistä, joista on lyhyessä ajassa tullut oudolla tavalla läheisiä; meidät yhdisti äitini eläessään, ja nyt suru ja ikävä.

Kyyneleet vierivät taas poskiani pitkin, enkä voi sille mitään. En tosin edes yritä. Itkun pitää antaa tulla, kun on sen aika, vaikka sitten keskellä lentokenttää.

Eilen yksi mutsin ystävistä kutsui minut viettämään päivää perheensä kanssa. Yhden aikaan iltapäivällä he tulivat hakemaan minua mutsin asunnosta, jonka olin jo lähes viimeistellyt lähtökuntoon. Viisi kiloa liian painava matkalaukku oli pakattu, ja jäljelle jäävä irtaimisto siististi pusseissa ja pöydillä ja vähän vielä kaapeissakin. Mutsin ystävät lupasivat tyhjentää loput. “Älä välitä. No te preocúpes,” he sanoivat kun kysyttiin siitä siskon kanssa. Hyvin oppivat tuon yhden lauseen :D

Perhe meinasi viedä minut ylös vuoristoon, mutta noustessamme ensimmäistä rinnettä, totesimme että siellä sataa. Myöhemmin päivällä eräs toinen äidin ystävä puhelimitse vahvisti (vahvistaessaan, että tänään tuo minut kentälle), että toden totta, siellä vuoristossa satoi ja oli 12 astetta lämmintä. Como en Finlandia. Vaikka eilen taisi Suomessa aurinkokin taas pilkahdella.

Käännettiin auto ympäri ja nokka kohti etelän lämpöä. On se jännä, miten vain 30km Las Palmasista etelään pilvet loppuvat kuin seinään ja kun Las Palmasissa on läpi vuoden suomalaisen mittapuun mukaan kevät/syksy (täkäläisen talvi ;) ), on etelässä läpi vuoden kesä. Sukellettiin tihkupilvien alta kirkkaan taivaan alle, aurinkoon.

Käytiin Maspalomasin San Fernandossa syömässä kiinalaista. Täkäläinen kiinalainen on minusta paljon maukkaampaa kuin se mitä saa Suomessa! Ajettiin El Tableron kauppakeskukseen mini-shoppailulle. Las Palmasissa ja vuoristossa kaikki oli eilen kiinni Kanarianpäivän takia, mutta etelän turistiseuduilla ei pyhä vakuttanut kauppojen aukioloon.

Edelleen, toistan itseäni, pidän näistä Kanarian vaatekaupoista enemmän kuin Suomen. Enkä siis tarkoita rantakojuja (vaikka niissäkin on ihan kivaakin vaatetta kyllä) vaan kauppakeskusten putiikkeja. Löysin Pull&Bearista vielä kivat paidat tytöille ja itselleni. Ja “Kasa”-kaupasta miehellekin vähän jotain.

Jatkettiin Maspalomasista Playa del Curan ohi Puerto de Moganiin vähän kävelemään. Paljon muistoja, paljon nostalgiaa. Nappasin auton ikkunasta vielä viimeisen kuvan Monsenorin asuntokompleksista. Minulla on mutsin Curan kodista vain hyviä muistoja, vaikken voi olla miettimättä onko sen halvassa (suomalaisessa) rakentamisessa käytetty asbestia tai jotain, mikä aiheutti äidin keuhkosyövän. Siellä se ainakin ensi kertoja alkoi oireilla, vaikkei mutsi silloin sitä tajunnutkaan tutkituttaa tarkemmin.

Kuljeskeltiin pitkin Moganin satama- ja ranta-alueita. Yhdestä pienestä matkamuistomyymälästä ja silmiin osuneesta Espritin myymälästä ostin viimeiset kotiinviemiset. On minulla jo ikävä kotiin, ikävä miestä, lapsia koiraa. Mietiskelin, mihin väliin minä oikein kuulun, perheen vanhempien ollessa äitini ystäviä ja ikäluokkaa, minun ollessani kuitenkin samanikäisen teinin äiti kuin heidän nuorin tyttärensä, joka oli matkassa mukana. Hassu tunne.

Jaksan hämmästellä sitä, miten hyvin selviän täällä ihmisten kanssa, joiden englannintaito ei ole sen kummoisempi kuin minun espanjantaitoni. Hyvin saatiin juteltua kaikenlaista pitkin päivää, ymmärrettiin toisiamme, eikä translate appiakaan tarvittu kuin pari kertaa. Englantia (täälläkin nuoriso opiskelee sitä koulussa enemmän kuin vanhempi väestö, joten mutsin ystävän 13v osasi vähän vanhempiaan enemmän), espanjaa ja elekieltä. Äiti olisi ylpeä. Kummitätikin ilmoitti facessa olevansa :) Ylpeä siis.

Las Palmasin tihkusateeseen palatessamme mietin jälleen, että Las Palmaskin itkee kanssani. Koko viikon on ollut pilvistä ja tuon tuosta vähän sadellutkin. Tosin, sellainen on Las Palmas tähän aikaan vuodesta.

Illalla asetin kännykän herättämään neljältä, ja as after thought, laitoin vielä mutsin herätyskellonkin hälyyttämään siltä varalta että jostain syystä en kuulisi ja heräisi kännykkään. Heräsin kuitenkin itsekseni vartin yli kolme, ja puoli neljältä todettuani, etten sitten nukahtanut enää uudelleen, nousin sängystä laittamaan itseäni rauhassa valmiiksi.

Puoli viiden aikaan, sovitusti, soi alaoven summeri. Olin juuri avannut ovet parvekkeelle vielä viimeisen kerran, ja kesti hetken tajuta, että se olikin summeri eikä hälyauto ulkona. Päästin mutsin ystävän sisälle, ja raahattiin kamelikuormani autoon, ajettiin enimmäkseen hiljaisina lentokentälle. “Muchas gracias por todo ayuda y que tu eras amigo de ma madre.”

Ystävä halasi ja katsoi, että sain ongelmitta matkalukkuni sisään (ylikilot maksavat maltaita, etenkin kun ne chargataan molemmilta lennoilta erikseen, mutta kelasin mielessäni matkalaukin sisällön ja totesin, etten mitenkään saa sieltä mitään järkevästi käsimatkatavaroihini, missä oli pari kiloa to spare), boarding cardit käteen ja vielä turvatarkastuksestakin läpi. Vilkutus, ja olin toisella puolella. “Hyvää reissua,” toivotti ystävä. Mutsikin oli opettanut ystävilleen vähän suomea :)

Jaha, portille. Koneen nokka kohti auringonnousua. Adios, Gran Canaria. Ehkä vielä joskus nähdään.


Lennolla Barcelonasta Helsinkiin, la 31.5. klo 12:45

Tällä kertaa ensimmäinen lento, Las Palmasista Barcelonaan, oli ajallaan ja vaihto Barcessa sutjakka, mutta kiireetön. Ehdin hoitaa toilettibisnekset ja käydä DutyFreessäkin, johon en Las Palmasin kentällä yksinkertaisesti jaksanut jäädä palloilemaan. Pullo giniä ja vähän karkkia kotiinviemisiksi. Juustotarjotin mutsin luona tehdyn kanaleivän seuraksi.

Päästiin koneeseen kutakuinkin saman tien, kun porttikin oli tiedossa. Istuin koneessa kaikessa rauhassa syömässä eväitäni muiden valuessa koneeseen. Olin kuvitellut syöväni lounaani vielä kentällä, mutta boarding aloitettiinkin niin aikaisin, että söin sitten lentokoneessa.

Siitäkin huolimatta jostain syystä (jokin toinen saapuva lento myöhässä? hyvänäkään hektenä ei saa noista kuulutuksista selvää, saati sitten puolikuuloisena puoliselvästä englannista, espanjasta nyt puhumattakaan…) tämä Helsingin lento pääsi lopulta lähtemään puolisen tuntia myöhässä. Onneksi ei ole jatkolentoja Helsinki-Vantaalla odottamassa, vaan oma mies

Kotona taas, la 31.5. klo 22

Kone laskeutui noin vartin myöhässä. Kentällä minua oli vastassa mies ja tosikoinen, joka hyppäsi kaulaani tullessani autolle. Kotona odottivat toiset tytöt ja Meggie, joka luultavasti oli paluustani onnellisin :D Se oli reppana varmaan jo luopunut toivosta, että ikinä palaisin kotiin! Se näki minut viikolla Skypessa muutaman kerran ja pyöritteli kummissaan päätään, kun mommy oli tietokoneessa. Koira pieni meni aivan villiksi, kun huomasi minun palanneen kotiin.

Nyt on tuliaiset jaettu ja juustohampparit syöty ja vietetty iltaa yhdessä. Aika mennä nukkumaan. Meggiekin pääsee taas normaalipaikkaansa jalkoihini nukkumaan; koko viikon se nukkui tyynyni vieressä vahtimassa paikkaani. Ihana olla kotona