Crispy and well-done

Why is it that I always have to forget the sun block?

So, I found the sun. Las Palmas has been cloudy and rainy all week long, so today, when my sister flew home already and all the necessary stuff was done, I decided to take a trip south in search of the sun. And there it was. Together with a clear sky. The cloud line is approximately 30km south of Las Palmas.

Mom's friends were here at about ten this morning to take my sister to the airport. When they heard I was heading to the bus station with the intention of traveling down south, they told me to get in the car too, and then dropped me off at the bus stop on the highway, next to the airport. Three minutes and my bus came. Perect timing for I had just had time to study the bus schedules there enough to know which bus to take.

So I hopped on the bus to Faro de Maspalomas. When mom lived down there in the south of Gran Canaria, we drove around those areas a whole lot, but sort of avoided Playa del Ingles mostly, and never visited the Maspalomas lighthouse, oasis and dunes. I had wanted to go there for some time already and had planned it for my next visit which was supposed to be in July, mom being still alive, but lifedeath happened. So I went there today, alone.

It felt funny, decending to the tourist area of the island. It's been so long since I last was there. I don't feel like a tourist on this island anymore, even though obviously not a resident either. I don't know what I am. A visitor in my mother's home, on my mother's island, that she loved so much. If I lived here, I'd live here in the northern not-so-touristy areas too, despite the poorer weather.

When we reached the target, I hopped out of the bus with a dozen or so noisy tourists, and set my pace towards the lighthouse. Taking pictures of some flowers and blooming trees on my way, I admired the lighthouse towering ahead. I sat down in the lighthouse coffee shop and ordered some water and a Frappelatte with whipped cream and cinnamon. I figured that'd hold my energies for a while ;)

I sat there facing the sea my mom loved so much. Red skinned happy tourists were walking past, and a probably honeymooning couple stopped to make out right in front of me in a way that made want to shout “get a room”. Then again, probably they had one. “So use it!”

Without warning I burst in tears. A couple who walked into the café gave me some concerned looks, but didn't say anything. I tried to wipe my cheeks and my sunglass-hidden eyes, asked for bill and left.

Walking down the beach, toes wet with the waves caressing them, I cried some more. I drew a heart for mom in the sand, took a picture of it and continued down the beach with my bolero and sandals hanging from my purse, shirt inside of it – I had been optimistic enough to wear a bikini-top underneath of my top. Not that anyone would've minded if I'd gone nude, as I learned soon enough, but I'm just not quite that liberal.

I quit the beach and headed past the oasis and onto the dunes. It wasn't even noon yet, so I braved the sand bare foot until it became simply too hot to walk on. All around the dunes there were guys going commando, and I felt a bit intimidated there so far from the crowds. So I strayed away from the dunes and back to the beach when I noticed I was thirsty. I got a “nestea al melocotón” from the booth on the beach and continued walking the shoreline around the dunes towards Ingles.

When I saw this real high dune right there by the beach, I just had to climb it. I got to the top of it, sat down straddling the dune, and burst into tears again and felt like screaming into the wind. Suddenly I noticed an intruder on my private moment; some older man had appeared behind me like out of nowhere and was looking at me with question in his eyes.

I decided to ignore him and continued to let my feelings flow. After all, I had been there first! This man was not about to leave, though, without making sure I was ok, so finally he simply sat down next to me and stated: “You are not ok today.” And his kind smile and eyes popped the cork from my bottle of words and we started talking. After I had spilled my guts, I asked him where he was from and he told me Switzerland, where he'd (allegedly) been part of the couching team for Susanna Rahkamo and Petri Kokko.

What a coinsidence :) I was a huge fan back when. We went on about that for a while, and when the guy was sure I was ok, he left. I left the dune too, slid and hopped back to the beach. Another nestea from another booth, this time al mango, and I prodded along.The waves became higher and wind stronger as I worked my way aroung the bend. Yellow beach flag turned into a red one. Too dangerous to swim. Not that I was interested.

I almost walked all the way to Ingles, but half a kilometer or so away decided against it and turned my steps instead back towards the lighthouse, accross the dunes. Standing in the middle of the sandy hills, something I had never experienced before – Yyteri can't compare… – I called my husband to share the moment. I was feeling lonely and home sick, even with the sun and the ocean and the wind.

The sun was hot above, the sand below. I tied my shirt on my head to play the role of a scarf. Still, I could not cross the dunes all the way, but returned to the shoreline again when I thought my feet would burn otherwise. Little did I notice in the wind how the sun was roasting me all over, since, as said, I had not even thought about any sun screen. I had an ok base tan already, but should've rememebered that a Finnish tan is seldom enough for the sun down here.

When I reached the oasis again, I went searching for a place to eat. I was starving after all that traipsing in the sand! I had an excellent meal of Canarian cheese and a crisp grilled fish – kinda like my arms too :P – and a Bailey's on the house for dessert. Too bad for the bartender that he read me so wrong – I had no intention to stay, or return later either, for multiple drinks even if the first one was on the house.

Back to the bus stop and bus ride to Las Palmas. I am quite beat now. And sun-burned all over. The aloe vera lotion I bought from one of the beach markets cools the skin down a little bit, for a little while. I hope I manage to sleep well anyaway!

 

 

Erilainen matka Las Palmasiin

Lennolla Helsingistä Barcelonaan, klo 19

En erityisemmin pidä iltalennoista. En aikaisista aamuistakaan, mutta joku kymmenen-yhdentoista aikaan aamulla lähtevä lento on paljon kivempi kuin lähtö heti/vasta työpäivän perään. Tai vapaapäivän, mitä siihen tulee. Sitä vaan koko päivän jotenkin odottelee sitä lentoa, ajatukset pyörivät pakkauksissa; onko varmasti kaikki mukana, pitää muistaa ottaa vielä se ja tämä ja tuo, mitä ei voi pakata etukäteen – kuten eväät, jotka itselleni tein jossain vaiheessa päivää.

Iltalento tämä kuitenkin, työpäivän päälle. Aamupäivällä kävin moikkaamassa kirurgiani, kertomassa että minulla on kaikki hyvin ja kuulemassa, että ensimmäinen kontrolli-magneettikuvaus tehdään tammikuussa, vuosi leikkauksesta. Bueno. Ei siinä mitään. Jutusteltiin niitä näitä vartin verran ja käynti oli ohi. Mutta olipa hassu tunne kävellä sinne sairaalaan, mistä neljä kuukautta sitten hipsin ulos mies tiukasti käsipuolessa.

Työpäivän jälkeen, neljän maissa, lähdettiin kentälle, mies, koira ja minä. Meggie-raasu jäi itkemään perääni, kun lähdin autolta kimpsuineni. Pari tuntia myöhemmin se kylläkin jo ihan tyytyväisenä natusti ruohoa pihalla, kun soittelin kotiin, että lentoni on myöhässä, saa nähdä kuin tässä vielä käy.

Istuin lentokentällä kaikessa rauhassa suht lähellä porttia olevaan kahvioon, selvittyäni check-inneistä ja turvatarkastuksista varsin sutjakkaasti. Puolisen tuntia ennen koneen oletettua lähtöä siirryin portille, missä minulle selvisi, että koneeni siis on yli puoli tuntia myöhässä tulossa Helsinkiin. Eihän se muuten kamalaa olisi, mutta minulla on Barcelonassa vaihto, johon piti olla aikaa 50min. Nyt en enää tiedä ehdinkö jatkolennolleni ollenkaan.

Kone saapui, ja päästiin sisään varttia myöhemmin kuin koneen piti olla jo lähtenyt. Kone ei ole likikään täysi, ja minulla on kokonaan oma penkkirivi. Ja takanani istuu poika, joka ei osaa pitää suutaan kiinni. Ja jos poika joskus onkin hiljaa pitempään kuin 20 sekuntia, alkaa mumminsa siitä vierestä haastatella poikaa. Please! Ja ne jalatkin vielä. Kohta on pakko sanoa jotain.

Niin, nyt ollaan ilmassa. En tiedä, mikä oli lopulta lähtöaika, mutta kun turvavyön merkkivalo oli sammunut, ja kaarreltiin jossain Suomenlahden ja Viking Line -laivan yläpuolella, ja avasin iPadini, kello oli tuon 19. Nyt on edessäni lasillinen roséeta (vähän riskialtista ollessani kokovalkoisissa, mutta Cava oli loppu…) ja oliiveja. Jotain lohtua tähän matkaan.

Tämä on niin erilainen matka kuin mikään koskaan ennen. On ollut perhelomia, ja yksinäisiä (ja vähemmänkin yksinäisiä) työreissuja, matkoja mutsin luo lasten kanssa, ja viime kesän reissu sinne yksinäni. Tämänkin matkan piti tapahtua heinäkuussa, mutsin odottaessa minua sinne visiitille. Sitä ajatellessani kone ei vielä ollut noussut ilmaankaan, kun aloin jo itkeä. No, itkua kesti vain tovin tällä erää.

Las Palmas, Gran Canaria, on jollain tapaa aina osa elämääni, vaikken välttämättä sinne enää tämän jälkeen ikinä palaa. Se oli äitini koti vuosikaudet, ja kävin siellä monen monta kertaa livesti, ja tuon tuostakin Skypellä. Tunnen sieltä ihmisiä, opin ymmärtämään vähän espanjaakin reissuillani. Tunnen saaren paikkoja, osaan liikkua Las Palmasissa. Äidin perintö meille. Jotain paljon suurempaa kuin maallinen omaisuus, jota äidiltä lopulta jäi todella vähän.

Silti minä viime töikseni himassa latasin kännykkääni Translate Me appin, joka lupaa käännöksiä offline-tilassakin (data roaming -maksuja ei kai vielä ole poistettu Euroopassa?), sillä kun yritetään sumplata asioita ihmisten kanssa, jotka puhuvat englantia vielä huonommin kuin minä espanjaa, tarvitaan väkisinkin käännösapuja.

Ja silti minä otin muutaman karttascreenshotin OneNoteeni, ja pidin huolen, että latasin ne laitteilleni ollessani vielä kotiverkossa, sillä meidän pitää siskon kanssa löytää paikkoihin, joissa ei olla koskaan ennen oltu. Ei me olla oltu koskaan äidin lyhytaikaiseksi jääneessä viimeisessä kodissakaan ennen tätä matkaa, mutta sen sijainti on sinänsä tuttu kyllä.

Joten ei tässä nyt sitten muuta kuin jännitetään selviänkö jatkolennolleni vai joudunko yöpymään Barcessa ja lentämään perille asti vasta huomenna. Elämää se vaan on, mutta kun olisi jo tapaaminen huomenna puolilta päivin.

Täytyy sanoa, että harvoinpa on vihreät oliivit maistuneet yhtä hyviltä!

Lennolla Barcelonasta Las Palmasiin, klo 22:12 (manner-Espanjan aikaa)

Tiukille meni, mutta täällä ollaan. Kone laskeutui Barcelonaan klo 21:31 paikallista aikaa. 21:33 kännykkääni tuli tekstiviesti, jossa kerrottiin ja koneessakin kuulutettu jatkolentoni portti. Koska koneemme ei edes rullannut tuubille, vaan jäi kentälle ja meitä odotti vielä bussikuljetus terminaaliin, olin aivan varma, etten selviä tähän koneeseen.

Yritin kuitenkin, sillä loppujen lopuksi kone tyhjeni nopsaan ja bussi nytkähti liikkeelle 21:39, pysähtyen terminaalin oville kaksi minuuttia myöhemmin. Siitä lähti elämäni nopein syöksy terminaalin halki silmien hakiessa kylteistä suuntaa. Verenmaku suussa, keuhkojen huutaessa hoosiannaa juoksin minkä jaloistani pääsin kohti lähtöporttiani.

Vierestä vilahti ohi mies, joka oli uskaltaunut liukuhihnalle juoksemaan – minä vältin sen, koska siinä meni muitakin ihmisiä ja ajattelin, että on helpompi juosta siellä missä on väljempää. Saavuin portille hetikohta tuon miehen jälkeen ja huohottaen kaivoimme kumpikin boarding passit esiin. Ei se ollut kuin ehkä 300 metrin syöksy, mutta keuhkot hajosivat. Jaloissa juoksu ei tunnu.

Meidän ohjattiin koneeseen, jossa meitä odotettiinkin – en tiedä mitä taustalla tapahtuu ja kuinka paljon näitä koordinoidaan; meitäkin oli vain kaksi, mutta niin vaan lento näytti odotelleen. Keuhkojani pidellen yritin saada suustani ulos edes yhden gracian, mutta taisi jäädä enempi hymyksi ja yritykseksi. Istumaan päästyäni stuertti toi mukin vettä kummallekin. Ja minä kaivoin esiin astmapiippuni.

Ihan mahtavaa ehtiä tälle lennolle! Laitoin vielä miehelle ja siskolle ennen nousua viestin, että ehdin sittenkin. Kello tulee puoli kaksitoista kotimaista aikaa, mutta juoksun aiheuttaman adrenaliinirushin jälkeen ei kyllä vielä(enää; matkalla Barceen alkoi jo vähän ramasta) nukuta. Kone laskeutuu Las Palmasiin sikäläistä aikaa puolilta öin, kello on Suomessa silloin jo kaksi. Mies löytänee viestit kännykästään sitten aamulla.

Mutsin asunnossa, Las Palmasissa, ke 28.5. klo 8:15

Koneeni laskeutui Las Palmasin kentälle turvallisesti parikymmentä minuuttia aikataulustaan myöhässä, paikallista aikaa siis himpun tiistain puolella. Sisko jo odotteli minua vastaanottokomiteamme kanssa – myöhäisestä saapumisajasta huolimatta meitä oli vastassa äidin pari läheisintä ystävää, toinen puolisonsa kanssa. Kaikilla oli google translatet kädessä, kun keskustelivat; yksi tämän matkan jännitysmomenttejahan oli tuo äidin lähimpien ystävien englannintaidottomuus.

Ystäväpariskunta toi meidät äidin aticólle – äidin viimeinen koti täällä oli tämä kaunis ullakkoasunto, josta on toiseen suuntaan näkymä kaupungin yli, toiseen suuntaan purjevenesataman yli merelle. Oli outoa astua kotiin, josta näki että se kuului äidille, mutta jossa kumpikaan meistä ei ollut käynyt. Ystävien lähdettyä kuljeskelimme hiljaisina ympäriinsä katsellen äidin tavaroita ja papereita.

Äiti vietti täällä vain kuukauden ennen kuolemaansa, ja siitäkin ajasta hyvän osan sairaalassa, joko päiväkäynneillä tai lopuksi sisällä. Siitäkin huolimatta täällä oli kuvia seinillä, koriste-esineet paikallaan, silkkikukkia maljakoissa… Koti oli kauniisti laitettu. Äiti vietti elämänsä viimeiset viikot laittaen vielä yhtä kotia itselleen.

Olisin minä niin toivonut, että äiti olisi tässä vielä elänyt ja asunut pitempään! Olisin halunnut käydä täällä äidin eläessä. Mutsi uuvutti itsensä kotiaan laittaessaan, mutta hän oli paikassa, jossa halusi olla, ja teki sitä mistä nautti. Lämpöä, ystäviä, merta, kaunis koti. Ei ihme, että äiti oli täällä onnellinen. Äiti rakasti tätä saarta kaikkinensa. Byrokratiaa lukuunottamatta ;)

Juteltiin lopulta siskon kanssa pitkälle yöhön, joka oli jo muutenkin pitkällä, kun äidin kotiin tultiin. Nukkumaan käytäessä huomasin uurnan. Se istui makkarin hyllyllä. Äidin tuhka oli kirjaimellisesti täällä meitä odottamassa.

Eilen olikin pitkä päivä, johon mahtui paljon. Käytiin tapaamassa paikallista suomea puhuvaa juristia, joka hoitaa meille täällä tarvittavat viralliset paperit. Istuttiin Trianan kulmilla haukkamassa vähän purtavaa odotellessamme tulkkia, joka tuli mukaan kun tavattiin pari äidin ystävää, joiden kanssa sovittiin käytännön asioista. Meillä on aivan liian vähän aikaa, ja aivan liian vähän kielitaitoa ja paikallista tuntemusta, että saataisiin edes puolet asioista hoidettua, mutta äidin ystävät ovat jo paljon tehneet, ja tekevät loputkin! Aarteita, kuten äiti sanoisi.

Iltapäivä vietettiin käyden läpi mutsin vähäistä maallista omaisuutta. Suurin osa äidin tavaroista oli jo tippunut matkalle, ensin vuosia sitten ädin muuttaessa tänne, sitten viime syksynä hänen tullessaan taas Suomeen, ja viimeisetkin nyt paluumuuton aikaan. Paitsi ne vähäiset viimeiset, jotka vielä ovat täällä. Matkalaukullinen kuvia, albumi, pieniä esineitä, jotka muistan lapsuudestani saakka. Äidin perintö on ensisijaisesti henkinen. Las Palmas, Gran Canaria, aina pieni osa elämääni.

Myöhemmin iltasella kolme äidin läheisintä ystävää tuli hakemaan meidän ja uurnan. Vietiin äidin tuhkat viimeiseen lepopaikkaansa. Oli yllättävän vaikea lopulta päästää ote uurnasta ja jättää se lepäämään. Siinä kohti tuli itku. Aika vähin kyynelin vielä toistaiseksi ollaan tästä matkasta muuten selvitty, kun on niin paljon tehtävää.

Loppuilta vietettiin näiden ystävien kanssa. Veivät meidät pienelle ajelulle rannikolle vähän Las Palmasista pohjoiseen, missä istuttiin joksikin aikaa rantakahvilaan. Ajeltiin takaisin Las Palmasiin, haettiin pizzaa mutsin asunnon lähellä olleesta pizzeriasta ja tultiin tänne aticólle syömään pizzaa ja viettämään iltaa.

Kommunikaatio ei ollut mutkatonta – yksi ei puhu eikä ymmärrä englantia ollenkaan, yksi ymmärtää aika paljon muttei juuri puhu, yksi puhuu varsin hyvää englantia, ja me siskon kanssa ymmärretään espanjaa jonkin verran, tuotetaan jokunen sana – mutta meillä oli hauska ilta! Espanjaa, englantia, elekieltä ja google translatea, vanhoja valokuvia ja paljon yhdessä nauramista! Opetettiinpa heille muutama uusi sana suomeakin (mutsi on muutaman heille opettanut), mm. kaunis lausuma “älä välitä” :)

Mutsin asunnossa, Las Palmas, to 29.5. klo 7:30

Kaupunki heräilee uuteen harmaaseen aamuun. Las Palmashan ei ole mikään aurinkoisuuden huippu, vaan täällä on hyvinkin pilvistä hyvän osan vuodesta. Suhteellisen lämmin yleensä läpi vuoden (suomalaisessa mittakaavassa anyway), mutta esim. viime talvi oli täällä kuulemma hyisen kylmä, ja kun taloissa ei ole lämmitystä… brr…

Sisko lentää kotiin jo tänään. Itsellänikin on vähän koti-ikävä jo, ja olisin kyllä vapaakin lähtemään, mutta lentoni on vasta lauantaiaamuna. Minulla on siis käsissäni pari päivää ihan keskenäni täällä. Täällä ei tänään ole pyhä, huomenna on. Huomenna on Kanarianpäivä, kansallispäivä, ja kaikki on kiinni. Omat suunnitelmani ovat vähän auki, mutta ehkäpä maleksin vähän Canterasilla ottamassa kuvia (jotka on otettu jo monta kertaa), tai kävelen Siete Palmasiin muistelemaan äidin edellistä asuinpaikkaa.

Kanarianpäivä näkyi katukuvassa jo eilen. Me käveltiin aamusella käymään Suomen konsulaatissa, ja hypättiin siitä taksiin ja Trianalle vähän ostoksille, kun viralliset asiat oli hoidettu. Pörrättyämme aikamme Deisgualin kaupassa joskus puolen päivän aikaan, alkoi sisälle kantautua musiikkia. Keskeytin marginaalisen shoppaukseni ja astuin liikkeestä ulos katsomaan, mistä commotion tuli.

Trianan kävelykatu oli täynnä pieniä koululaisia tai päiväkotilaisia tai mitä nuo tuollaiset arviolta 4-7-vuotiaat täällä onkaan. Ja kaikki perinnevaatteissa, myös kaikki opettajat. Isovanhempia ja vanhempia näkyi reunoilla katsomassa ja välillä joku pieni pyrähti kulkueesta halaamaan perheenjäsentä. Kulkue oli pysähtynyt joksikin aikaa siihen Desigualin kaupan eteen soittamaan, laulamaan ja vähän tanssahtelemaan perinteiseen kanarialaiseen musiikkiin, oletan.

Lapsiryhmiä oli paljon, lapset niissä pienempiä ja isompia. Mukana kulki myös muutama isovanhempi tai vanhempi aivan pienten vauvojen tai taaperoiden kanssa, jotka myös oli puettu perinnevaatteisiin. Mietin, onko kaikilla todella niitä vaatteita varastossa lapsille, saako lapset ne koulustaan, vai ostetaanko ne joka vuosi uudestaan – pieneksihän ne vuodessa käy! Myöhemmin näin niitä myynnissä Carrefourissa.

Desigual-shoppailun jälkeen – minäkin soin itselleni yhden topin ja lompakon – istuttiin hetkeksi kahville ja sisko tilasi vähän lounasta. Minulla ei ollut nälkä. Todettiin Trianan olleen aika lailla siinä. Yksi H&M ja Desigual, kahviloita ja jokunen koruliike ja muu boutique. Ajettiin taksilla Las Arenasille jatkamaan shoppailua vielä Primarkin ja parin muun kaupan verran, niin ja Carrefourista hain pikaseen pari puuttunutta päivittäistavaraa.

Loppupäivä meillä menikin ihan täällä kämpillä. Pakattiin matkalaukku, jonka roudaan Suomeen sitten lauantaina. Vietiin roskat roskiksiin – monta pussillista – ja mutsilta jääneet lääkkeet apteekkiin. Käytiin läpi mutsin konetta. Voi tätä digitaalista perintöä! Mutsilla sitä on moderately (tosin en ole vielä edes aloittanut ulkoisten kiintolevyjen ihmettelyä), sääli omia lapsiani kun minä joskus kuolen – valokuvia on siinä vaiheessa varmaan parisataatuhatta tällä ratellani…

Mutsin asunto, perintö, kaikki, on ollut suhteellisen helppo hoitaa. Kaikkea on niin vähän. Isän kuoltua saadaankin korkojen kanssa takaisin. Siinä on selvittämistä sitten! Toivon mukaan sitä ei tarvitse ihan vähään aikaan miettiä. Faija ainakin itse sanoi olevansa ihan hyvässä kunnossa.

 

Kukkien keskeltä

Niin se meni, aurinkoinen viikonloppu. Perjantaina paistattelin päivää pihalla, ensin töitä tehden ja myöhemmin ihan muuten vaan. Kävelin pitkähkön lenkin koiran ja kameran kanssa, kuvailemassa kulmakunnan omena- ja kirsikkapuita jälleen. Haluaisin omallekin pihalle pari pinkkiä kirsikkaa. Ei sillä väliä vaikkei marjaa tulisi, kunhan kukkisivat!

Jos ei nyt niitä kirsikka- ja omenapuita meillä olekaan, on meillä paljon muuta taas puutarhassa. Pinaatti, tilli, persilja, pavut, munakoison ja kesäkurpitsan versot, kevätsipulit, ruohosipuli, basilika, korianteri, ja sisällä kurkun ja tomaatin taimet (kun vieläkin on uhkana liian kylmät yöt). Ja tänä vuonna on myös kukkia.

Eilen oli äidin muistotilaisuus. Pidettiin kutsu avoimena ja tilaisuus täysin epävirallisena, ilman mustia ja ilman ohjelmaa. Äidin toiveita kunnioittaen. Vähän tarjoamisia, valokuvia ja muistoja ja muuta jutustelua paikalle tulleiden kesken. Ja paljon kukkia.

Nyt on kukkia maljakossa ja kukkia maassa. Ei sillä, äiti tykkäisi. On omenan- ja kirsikankukkia maljassa uiskentelemassa, kauniita kukkakimppuja maljakoissa – yhden toi kukkalähetti eilen, kun ei henkilö itse päässyt paikalle – ja lisää kukkia pihamaalla. Menetin äidin, sain paljon kukkia. Elämän vaihtokauppa, niinhän se menee.

Tänään laitoin maahan eilen saadun ruusun, liljat ja isokukkaisen jonkin, jota minä kasvikuntatumpelo tunnista, eikä mukana ollut lappua. Aiemmiin pihalle pääsi jo bougainvillea, jonka isäni toi heti samana iltana, kun äiti oli kuollut. Aiemmin istuttamani silkkiunikoiden ja jonkin muiden kukkien joiden nimeä en juuri nyt muista siemenet ovat alkaneet itää, joten kunhan siitä kasvavat ja kukkivat, on meillä kukkaloistoinen piha, hyötykasvien lisäksi.

Eilen oli kuuma aurinkoinen päivä. Jopa niin että minäkin olin kerrankin ihan tyytyväinen siitä, että ne naapurin koivut varjostavat meidän pihaa joskus kahden ja neljän välillä. Siitäkin olisi äiti tykännyt. Siis auringosta ja kuumasta. Saatiin ihan mutsin mielen mukainen päivä muistotilaisuudelle, joka muutenkin oli kaikin puolin mukava. Niin mukava kuin nyt kokoontuminen tällaisissa merkeissä on. Mutsi ei halunnut itkuvirsiä.

Tänäänkin oli kuuma pitkälle iltaan saakka, vaikka taivas oli jonkinmoisen pilviharson peitossa. Vähän pihahommia, vähän valokuvahommia koneella, pitkä kävely Meggien kanssa, joka pääsi jopa ravaamaan vapaana tuolla peltojen keskellä. On mukavaa voida vähän päästää sitä välillä irti :)

Nyt minulla on lentolaukku – lähden pelkin käsimatkatavaroin – pakattuna viimeisiä päivittäistavaroita lukuunottamatta. Huomenna on vielä aamupäivällä oma leikkauksen jälkitarkastus ja työpäiväkin, ja sitten iltasella lähtee kone kohti elämäni vaikeinta reissua. Muutama asia on sovittu, muuten koko agenda on auki. Saa nähdä.

Niin ja luultavasti nettihiljaisuus. En tiedä onko mutsin asunnossa nettiyhteyttäkään (enää). Mutsi ehti just sen saada sinne toimimaan ennen sairaalaan joutumistaan. En tiedä onko sen hankinnassa auttanut ystävä jo katkaissut sen vai ei. Jos se vielä on, katoaa mutsi Facebookista ensi viikolla, jos ei, saadaan tili suljettua vasta kotiin palattuamme.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Pink Floydin The Wallin soidessa miehen läppärillä. All in all you're just another brick in the wall.

 

Ruuhkaviikot

Puhutaan ruuhkavuosista. Niillä tarkoitetaan jotain käsittämätöntä vaihetta elämässä, jossa ravataan pää kolmantena jalkana viemässä lapsia harrastuksiin sen jälkeen kun on ensin kuskattu niitä päiväkotiin ja sieltä pois, ja autettu koululaisia läksyissä ja huolehdittu vaatehuollosta ja tehty ruokaa ja työtkin siinä jossain välissä. Tai näin olen asian ymmärtänyt, vaikken tunnusta koskaan ihan tuollaisia ruuhkavuosia eläneenikään, vaikka lapsiakin on, ja ovat jo jossain siellä teini-iän kynnyksellä jok-ikinen.

Olihan se päiväkotiaika melkoista haipakkaa toisinaan, ja arkea helpottamaan keksin jos jonkinlaista, tärkeimpänä ehkä se ruuanlaiton rajaaminen viikonloppuun; viikolla lapset pärjäsivät pakasteesta lämmitetyillä viikonlopusta jääneillä annoksilla, ja minä ruisleivällä (enkä yhtään tiedä mitä mies söi töiden jälkeen vai söikö mitään…) ja linjanikin pysyivät kuosissa. Harrastuksia en ole koskaan lapsille suonut ylenpalttisesti, sillä en jaksa sitä ruljanssia. Vähemmälläkin pärjää ja lapset ehtii tavata kavereitaankin – niitä jotka eivät myöskään juokse joka ilta jossain treeneissä.

Elämäntapansa jokaisella, sen mukaan mikä hyvältä tuntuu.

Minun ruuhkavuoteni ovat jotain ihan muuta. Emotionaaliset ruuhkavuodet. Avioeroa, sen jälkimaininkeja, uutta seurustelusuhdetta, muuttoa, työpaikanvaihtoa, kissoista luopumista, yhteenmuuttoa, toissasyksyn hardship ja siitä toipuminen, lasten tukeminen omien kamppailujensa kanssa, mutsin syöpädiagnoosia, akustikusneurinoomaa ja sitä seurannut leikkaus ja toipuminen, mutsin Suomi-aikaa, mutsin kuolemaa. Unohdinkohan jotain? Jos laskisin stressipisteet, ei käyrätkään enää riittäisi.

Ruuhkavuodet kulminoituvat ruuhkaviikkoihin, joiden aikana tapahtuu kaikki mahdollinen yhtaikaa. Kuten toissasyksynä sen muun haasteen ohella esikoisen laukun varastamista ja mitä nyt kaikkea muuta. Ja leikkaukseni aikaan miehen jalka-episodi, jonka yhteydessä puhkesi se kumikin. When it rains it pours. Ja nyt mutsin kuolema laukaisi viimeisimmät ruuhkaviikot, vaikkakin toistaiseksi homma on sikäli handussa, että kaikki tapahtuva(paitsi mahdolliset yllärit, joita yhä odotellaan…) on enempivähempi suunniteltua.

Viime viikolla sähköpostini ja facebookkini paukkuivat viestejä, kun ihmiset ilmaisivat suruvalittelujaan, ja kun käytiin mutsin paikallisten ystävien kanssa (osin google-translaten avulla, osin siksi vähän hilpeitäkin muotoja saaneita) keskusteluja käytännön asioista ja systerin ja minun sinne menosta. Varailin lentoja ja ihmettelin, missä siellä asustellaan se aika kun ollaan. Mutsin asunnossa varmaan, mutten tiedä päästäänkö sinne silloin keskiyöllä, kun laskeudumme peräkanaa eri lennoilla LPA:n kentälle.

Muutaman puhelun jaksoin soittaa tarmonpuuskassa silloin heti viikko sitten keskiviikkona, mutta muuten melkein kaikki on sellaisessa pending-tilassa. Odotan, että olen siellä Las Palmasissa, että saadaan asiat hoidettua siellä ensin, ja sitten on aika ihmetellä, mitä pitäisi vielä hoitaa Suomessa, vai pitääkö. Tunteeni tuntuvat odottavan myös. Satunnaisia ikävän hetkiä lukuunottamatta tunnen jatkuvasti olevani odottavassa tilassa. Mitä seuraavaksi? Joko tämä on tässä? Eikä mieli kaikesta huolimatta meinaa ymmärtää, että äiti on oikeasti poissa. Ettei Las Palmasissa olekaan äidin hymyilevät kasvot vastassa, vaan uurnallinen tuhkaa.

Maanantaina istuin terassilla koneeni ääressä, tekemässä töitä ihanassa auringonpaisteessa. Jossain meidän alueella meni joku hälyneuvo, ja ensimmäinen ajatukseni oli: “ei kai jommalle kummalle tytöistä ole sattunut jotain koulussa?!” Minun TÄYTYY relata ja lakata odottamasta seuraavaa iskua. Olen outo sekoitus elämäniloa ja optimismia ja pahinta pelkäävää epäsosiaaliseksi heittäytynyttä surijaa.

Viime viikonloppu oli oikeasti ihana ja rentouttava. Mutsi olisi iloinen, jos tietäisi, että kaikesta huolimatta vietettiin mukava aurinkoinen viikonloppu, että elämä jatkuu ja aurinko paistaa.

Seuraavaan viikkoon, pariin mahtuu yhtä ja toista. Lauantaina vietetään avoin muistotilaisuus meillä kotona (tai jos sääennuste paikkansa pitää, pihalla). Eilen printtailin vähän mutsin kuvia ja ripustin seinälle myös maalauksen, jossa äiti on 2vuotias. Hain kaupasta kahvia ja vähän tarjottavaa. En vaan edes tiedä kuinka paljon porukkaa meille on tulossa!

Maanantaina minulla on ensin aamupäivällä tapaaminen kirurgini kanssa, leikkauksen jälkitarkastus ja mitä siihen sitten kuuluukin. Kuuden aikaan lähtee lento kohti Espanjaa ja välilaskun kautta sinne Las Palmasiin. Olen siellä seuraavaan lauantaihin, sisko torstaihin.

En ollenkaan tiedä, mitä kaikkea meidän pitäisi siellä tehdä mutsin kodin irtaimiston läpikäymisen lisäksi. Tai siis, mutsi jätti meille listan. Vielä pitäisi saada aivot taipumaan käsittämään miten se kaikki tehdään. Kaikki tuntuu niin monimutkaiselta nyt. Jopa joku vaivainen pankissakäynti (ok, se ON monimutkainen espanjaksi…).

Siitä puheen ollen, tänäänkin piti hoitaa vielä monta puhelua ja meiliä taas, ja siskon kanssa juteltiin niin viestitse kuin puhelimitse. Niin paljon hoidettavaa, järkättävää, huolehdittavaa. Kaipa kaikki järjestyy jotenkin kunhan sinne Las Palmasiin saakka päästään.

Suomeen palattuani onkin koulut jo loppu ja tyttärillä kesäloma. Omaani vielä saan odotella jonkun tovin. Ensi viikkoa en osaa mieltää lomaksi ollenkaan.

 

Elämä jatkuu

Elämä. Se ei pysähdy siihen, että yksi kuolee. Samalla sekunnilla, kun äiti veti viimeisen henkäyksensä, jossain joku toinen veti ensimmäisensä. Tulppaanit kukkivat, maailma rullaa radallaan ja kesä tulee, vaikka äitiä ei enää ole. Vaikka minulla, siskolla, äidin ystävillä ja kaikilla muillakin läheisillä on kova ikävä, elämä jatkuu.

Minä en osannut edes ajatella tarvitsevani sairaslomaa. Tai no, keskiviikkona oli saikulla ennestään, jonkun flunssapöpön kanssa joka oli vastuussa siitä, ettei ääneni palautunut laivareissun jälkeen. Mutta eilen ja tänään olin töissä, kurssinpidossa. Oli oikeastaan helpotus olla töissä. Joutua pakostakin ajattelemaan muuta.

Varasin jo keskiviikkoiltana lennot Las Palmasiin ja takaisin. Puolentoista viikon päästä lennetään sinne, siskoni ja minä. Elämämme varmasti vaikeimmalle matkalle. Äidin kotikaupunkiin, missä äiti ei hymyilevänä olekaan vastassa lentokentällä, vaan jossain siellä meitä odottaa vain uurnallinen äidin tuhkaa.

Olemme siskon kanssa olleet yhteydessä mutsin ystäviin Kanarialla. Heistä vain pari puhuu englantia, joten google translate on ollut kovassa käytössä. Tässähän oppii espanjaa ihan vahingossa, vaikka tiedänkin google translaten olevan parhaimmillaankin vajavainen, eikä hassuilta lauseilta voi välttyä, puolin ja toisin.

Eilen illalla minulla oli jatkuvasti tunne, että pitäisi soittaa mutsillle. Sitten muistin, etten voi. Äidin skypeen – joka vieläkin ainakin aiemmin tänään oli vihreänä, taisi läppäri asunnollaan olla päällä – ja puhelimeen ei enää vastaa kukaan. Tänä aamuna oli vaikea lähteä töihin, koko aamun vain itketti. Mutta kun aloitin shown, päivä rullasi omalla painollaan.

Tytöt tulivat meille tänään. Vaikka hekin ikävöivät maamoa omalla tavallaan, ja keskimmäisellä on omat juttunsa (jotka koskevat vähän meitäkin) – niinhän sitä sanotaaan että ei kahta ilman kolmatta ja kun sataa sataa kaatamalla – toivat he kuitenkin taas elämän äänet muuten niin hiljaiseen taloon.

Huomenna mennään Lintsille, sillä saatiin huomiseksi rannekkeet koko porukalle.

Kotona on harvinaisesti kukkia…

 

Äiti on poissa

Se kävi niin nopsaan. Vaikka sitä tiesi odottaa, vielä ihan muutama päivä sitten näytti siltä, että äiti on vielä ainakin jonkin aikaa. Ja sitten skype pimeni, eikä puhelimeen enää vastannutkaan kukaan. Hymyilevänä äiti katsoo minua vain muutama kuukausi sitten päivittämästään Facebookin profiilikuvasta puhelimessani. En osaa edes poistaa vielä kontaktia.

Ensin mutsi taisteli vuoden, että pääsi kunnollisiin tutkimuksiin. Sitten tutkittiin, ja viime kesänä Juhannusaatonaattona, kesken palaverin intuitiolla vastasin puhelimeen. Mutsilla oli todettu keuhkosyöpä. Sitten se piti leikata, muttei voitukaan. Se oli sittenkin levinnyt. Sitten piti aloittaa kemoterapia, mutta väliin iskikin taas uusi keuhkokuume.

Lokakuun lopussa lääkäri sanoi, että elinaikaa on arviolta 4-5kk, jos haluat vielä perheesi luo, on lähdettävä kuukauden sisällä. Mutsi pakkasi kotinsa Las Palmasissa ja lensi meidän luo Suomeen. Täällä aloitettiin vuoden alussa kemoterapia, joka näytti purevan. Niin hyvin jopa, että mutsi päätti pakata jälleen laukkunsa ja palata kotiinsa Kanarialle. Siellä hän oli onnellinen.

Liekö ollut intuitiota sekin, vaiko vain kaipuu takaisin saarelle? Kuukauden päivät äiti ehti siellä olla, laittaa kotiaan hänelle ominaiseen tapaansa. Sai vielä yhden kemosetin ja kaiken piti olla hyvin. Mutta elimistö ei enää jaksanut. Ei kai oikein myrkkyjä, eikä sitä touhuamista. Mutsin takaisin saatelleelta ystävältä juuri kuulin, ettei äiti niin hyvässä kunnossa ollut palatessaan, kuin mitä meillekin uskotteli, mutta silti näin nopea lähtö tuli hänellekin yllärinä.

Sairaalaa ja kodin laittoa. Soittelin mutsin kanssa silloin tällöin, harvemmin enää skypellä. Mutsin täällä olo oli aika myrskyisää ja haasteellista aikaa, välit melkein menivät viime metreillä poikki, mutta onneksi saatiin asiat selvitettyä ja korjattua. Silti harmittaa, että asiat täällä menivät niinkuin menivät.

Sunnuntai oli Äitienpäivä. Äitini vietti senkin päivän sairaalassa, sängyssä maaten. Aamupäivällä puhuin puhelimessa hänen kanssaan, hän kuulosti ihan ookoolta. Iltapäivällä tosikoisen kanssa hetki skypetettiin maamon kanssa, mutta silloin äiti ei jaksanut puhua kokonaisia lauseita. Silti vielä ajattelin, että kunhan hän vähän lepää, eiköhän hän siitä selviä vielä. Taistelutahtoa hänellä ainakin oli.

Eilen meinasin soitella mutsille jälleen, mutta systeri ehti ensin. Niin mutsille – joka ei enää vastannut, sillä hän nukkui jo viimeistä untaan – kuin sitten minulle kertoakseen puhuneensa mutsin ystävän kanssa. Äidin viimeiset tunnit olivat käsillä. Tiimalasi oli jo pyörähtänyt.

Yritin vielä itsekin äidille myöhemmin illalla, ajatellen, että jospa vaikka sittenkin äiti vielä heräisi puhelimeen ja saisin muutaman viimeisen sanan vaihdettua. Mutta puhelimeen ei vastannut enää kukaan. Yritin soittaa sairaalaan ja kysyä tarkemmin – mutta en osaa espanjaa eivätkä he englantia. Työkaverin espanjalainen vaimokin yritti, pyynnöstäni, mutta eivät he mitään tarkemmin sanoneet.

Tänään aamupäivällä istuin jälleen palaverissa – minähän en edes istu palavereissa päivittäin, mutta jostain syystä saan aina huonot uutiset palaverissa ollessani – kun siskolta tuli viesti, että äiti on aamulla nukkunut pois.

Minut valtasi latteus. Turta olo. On vaikea käsittää, että ihminen, joka synnytti minut, hoivasi minua, kasvatti minut, antoi kotiarestia ja laittoi tiskaamaan, hoiti minua kun olin sairas, halasi kun oli paha olla, oli läsnä kun tarvitsin, on poissa. Meillä oli omat vaikeutemme, mutta äiti on aina äiti.

Ja nyt äiti on poissa.

Äidinkään elämä ei ollut helppo. Toivottavasti äiti on nyt onnellisessa paikassa. Ainakin hän sai viettää viimeiset hetkensä saarellaan, missä hän oli onnellisempi kuin kylmässä Suomessa, edes meidän luona ollessaan. Ainakin hän sai nukkua pois pehmeästi, ilmeisesti ilman kipuja.

Mitä seuraavaksi? Palapelin palat loksuvat paikalleen yksi kerrallaan. Onneksi mutsilla on ystäviä siellä paikan päällä, jotka auttavat kaikissa järjestelyissä, kun me siskon kanssa ollaan täällä etänä. Varmaan mennään sinne yhdessä hoitamaan loput käytännön asiat järjestykseen.

Äiti on poissa. Äitiä ei enää ole. Ei heinäkuun visiittiä odottamassa, ei varsinkaan syksyn visiittiä tyttöjen kanssa. Kyyneleet vierivät. Antaa vieriä. Vähän kerrassaan se lävistää tajunnan. Minun äitini. Kuollut. Huomenna vain tuhkaa.

 

Puolipilvistä Äitienpäivää

Kahdentoista tunnin yöunien jälkeen, koiran nuollessa sormiani, sain vieläkin suostutella silmiäni auki. Suostuivat lopulta, ja nousin yöllisten sateiden jäljiltä vielä märkään Äitienpäivään, auringon kurkistellessa pilvien lomasta. Vain karvalapsi oli kotona, tyttöjen lähdettyä perjantaina toisille vanhemmilleen.

Facebook oli täynnä Äitienpäivä-toivotuksia. Minä pohdiskelin omaa puoliäitiyttäni ja äitipuoleuttani, ja tuumin jälleen, että joka päivä on äitienpäivä. Exältä tuli viestiä, että tosikoinen odotetusti haluaisi tulla vähäksi aikaa Äitienpäivän viettoon, esikoista – teiniäni – ei voinut vähempää kiinnostaa.

Cappucino, scrambled eggs ja pekonia – passeli aamupala tähän päivään – ja aamupalan jälkeen suihku. Tosikoinen tuli joskus yhden maissa, jolloin olin jo puolimatkassa suklaakakun leipomisen kanssa. Pitihän sitä joku Äitienpäiväkakku laittaa! Tytär piiloutui hetkeki huoneeseensa ja palasi mukanaan kortti, maalaus ja itse tehdyt jääkaappimagneetti ja sormus <3

M&M's-kakku tuli syötyä (tai puolet siitä, toinen puolet meni jääkaappiin), skypetettiin maamolle, joka lepäilee ja keräilee voimia laspalmasilaisessa sairaalassa tällä erää. Vähän aikaa siinä touhuttiin jotain, ja lähdettiin sitten liikkeelle, viemään tosikoinen takaisin isälleen ja kuvaamaan Roihuvuoren japanilaistyylistä kirsikkapuistoa.

Luin puistosta jokin aika sitten, bongattuani sen lapsuudenystäväni äidin fb-päivityksestä, ja tuumin silloin, että sinne pitää päästä, kun kirsikkapuut kukkivat. Olen Tokion-matkastani lähtien, siis siitä asti kun olin kahdentoista, rakastanut kirsikankukkia. Minusta on hassua, että kaikkien tietojen mukaan ne kukkivat Japanissa maaliskuun lopulla, mutta sinä vuonna ne kyllä kukkivat täyttä häkää jo silloin helmikuun lopulla.

Ensi sunnuntaina puistossa olisi japanilainen Hanami-juhla, jota voisi olla kiva mennä katselemaan. Tänään siellä oli tuulista, muutama picnic-party ja monta muutakin puiden valokuvaajaa. Paljon muutahan siellä ei ole kuin nurtsia ja kirsikkapuiden reunustamia hiekkateitä, joten se oli vähän sellainen “tultiin, nähtiin, valokuvattiin” -keikka. Vaikka aurinko olikin enimmäkseen esillä, oli aika viileää.

Kotiuduttuamme maistelin shotin verran laivalta tuomaani Sherindan'sia ja istahdin kaivamaan kuvat kamerasta. Vähän koiran kanssa kävelyä, vähän puutarhan alun tarkastelua – basilika, salaatit, pavut ja kesäkurpitsa ovat alkaneet itää kivasti, kevät- ja ruohosipuli kasvavat kovasti, munakoisoja vielä odotellaan ja takatalvi tappoi valkosipulit – vähän bloggailua ja nyt onkin kello jo päälle kahdeksan ja minua alkaa taas väsyttää :P