Recovery point

You know (or not) how computers sometimes create recovery points when you are doing some major or otherwise critical maintenance operation on them? At this point in my life, I feel like my body created a recovery point at the time of the acoustic neuroma surgery, which is both critical and major maintenance operation on one’s body.

Ever since the operation, my body has been working to recover back to the recovery point. It’s not like anything went wrong in the operation, au contraire! but that kind of an opearation is a reset in many ways, and requires a whole lot of recuperation activity. And now I more or less feel that recovery point has been reached.

ANers talk about a new me, a new normal, to indicate that things have changed, that we are not the same as we used to be. It seems to me that a whole many people suffer from much bigger consequences than I have; I can consider myself quite lucky. I cannot say what the reason is or reasons are, but some things I have noticed, on a feel basis. One is that radiation seems to leave patients with more balance problems, probably since the tumor is not removed, but more like killed slowly.

Another thing may well be related to the surgeon and the hospital. Here in Helsinki the surgical team has high-end devices that they use to stimulate areas to identify the nerves as they go about scraping the tumor out. This results in the operation taking all day, but minimalizes the risk of facial palsy and other bad nerve damage.

And then of course there’s the tumor itself, its size and location, that determines what can be preserved and what not. I was lukcy that my acoustic nerve according to the surgeon did not get damaged almost at all. Still I am currently SSD (single-sidedly-deaf), but I harbor the tieniest of hopes that that might change, for one evening I did hear with the ear somewhat.

My recovery has been quite fast and quite full, except for the hearing (so far). At least I feel I have reached the recovery point of right before the surgery. My balance is approximately the same, which means that it is not perfect, but I don’t wobble and stumble anymore either. I feel comfortable in 10cm heels and riding my bicycle and going around in my roller blades. My facial nerve symptoms are still there somewhat, and tinnitus too (a bit worse, but not much usually).

Apart from the hearing (and tinnitus) the biggest issues I currently need to cope with, that aren’t as good as they were before operation, are with occasional vertigo, dizziness. On Sunday we were out walking on some forest paths and felt this spinning try to creep up a couple times. At our office I feel like I’ve had a glass of champagne instead of coffee, because of the fluorescent lights. In dance class, pirouettes get better every time, but I still get confused when the dance routine has too many turns and whirls in it.

The new me. I am not the same after the maintenance operation of my head, and my normal is not the same as it was before. Not even with the recovery to the recovery point. But I push on and refuse to give in. I go to dance class and make progress. Maybe slow, but I do. I have my own stadards. I push away the vertigo in the forest and focus on something that stabilizes my world again. At work, I take my laptop to the sofa and kick back for a while.

Maybe it is easier for me to do this, since my problems aren’t as big as many others have. I guess I have been lucky. But I also believe that I have determination. I have what we Finns call sisu. With that, you can “go through a grey rock” as we say, in the country with hard grey granite everywhere. I don’t give up. I do what I need to do. I push myself out of the comfort zone and force my head to use to things. Even the fluorescent lights aren’t as bad anymore as they were on my first day at the office.

Attitude is a huge deal. When you believe you can, you can do a whole lot more than if you don’t believe. If you take what you have and make the best out of it, you are happier and probably make more progress than if you sit back and feel sorry for yourself. Dream! Your dream may never come true completely, but if you dream and work towards fulfilling it, at least you’ll get closer to it.

But by all due honesty I cannot take all the creidt for my recovery. My husband stood next to me, took care of me, and pushed and nugded me gently when I was about to give in to bad feeling and exhaustion. You should not push yourself over the limit, and rest is equally important, but some amount of motion is needed, both literally and figuratively. Nothing happens inside the comfort zone, nothing happens lying down. You need to get up and try!

Head on to life! I have tried to avoid prejudices and refused to let the tumor and recovery process determine what I can and what I can’t do. I have strived to do again the things I enjoy – like hiking, bicycling, roller blading, dancing… – and to be able to work and lead a normal life again. And not give up. And I haven’t, and here I am. At the recovery point. From now on, I can only get better. I hope ;)

God, give me grace to accept with serenity the things that cannot be changed, courage to change the things which should be changed, and the Wisdom to distinguish the one from the other.

 

Pihakauden avaus

Eilen oli jälleen niin upea aurinkoinen kevätpäivä! Jotkut ovat kaiketi lukeneet säätiedotuksia minua tarkemmin tai pessimistisempien linssien läpi, kun näitä “ensi viikolla tulee taas lunta” -varoituksia on näkynyt naamakirjassa ja kuulunut livenäkin, mutta sittenpähän tulee. Meillä on grilli pihalla ja eile oltiin itsekin ihan pihalla.

Aamusella tein meille freddo cappucinot. Astuin ulos terassille aurinkoon lasi kädessäni. Ihan ei auringon lämpö vielä riittänyt, etenkään aamupäivällä, siihen että olisin viitsinyt istua siellä kovinkaan pitkään, vaan palasin sisälle juomaan kahvini loppuun. Lueskelin uutisia – ja noita lumivaroituksia naamakirjasta – jonkun tovin ja auttelin miestä ankan valmistelussa.

Alkuiltapäivästä ryhdyin iPadin lasinvaihtoon. Jälleen. Edellinen korjaus oli vähän susi. Ite tein, ite mokasin, ite korjasin. Nyt on lasi taas ehyt. Toivottavasti tällä kertaa onnistuin paremmin. Luulen ainakin oppineeni ekasta yrityksestä jotain, ja nyt kirjoittelin aiheesta oikein oman tutorialinikin So Tech Me -blogiini.

Jätin iPadin kirjojen alle liimautumaan, ja mentiin pihalle koko porukka. Siis mies, koira ja minä, sillä tytöt läksivät perjantaina jälleen toisille vanhemmilleen. Kiinnitin koiran aitaan ja alettiin kantaa kamaa ulos varastosta. Mieskään ei vielä ihan täysin tähän kevääseen luota, joten jätettiin vielä suurin osa pihakalusteista sisään, mutta ulos raahattiin grilli, fillarit, pari pikkupöytää ja tuolia.

Mies jäi putsaamaan ja testaamaan grilliä ja koira jäi vikisemään perääni, kun minä lähdin tyypittämään fillariani ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (obviously, kun tämä talvi tässä oli ja silleen). Olin lukenut monilla olleen haasteita tasapainon kanssa pyöräillessä, mutta omani ollen ilmeisen ok jo taas, olin varsin luottavainen pyöräilykykyyni.

Enkä pettynyt. Oli huikea fiilis ajella (pienikin lenkki, testimielessä) fillarilla, pari kuukautta siitä kun käveleminenkin tuotti vaikeuksia! Niin minä vaan olen parantunut, selviytynyt, kuntounut. En jaksa uskoa, että minulle jää akustikusneurinoomastani mitään muuta pysyvää, kuin ehkä tuo toisen korvan kuuroutuma (ja se loppukasvain siellä päässä, jonka sietäisi ymmärtää olla kasvamatta). Kevät tuo optimismia kaikkeen :)

Palatessani pyörälenkiltäni mies seisoi pihassa koiran remmi käsissään. “I tested the grill and the gas went out immediately. We need to go get a refill, preferably now, for I don't want to be grilling when the sun is already setting.” Siis päivähän on jo aika pitkä, pitempi kuin yö, mutta aurinko menee jo viiden aikaan meidän pihalta metsän taa ja sitten tulee viileä vielä tässä vaiheessa kevättä.

Hain auton avaimen ja pakattiin kaasupullo autoon ja mies ja koira etupenkille ja lähdettiin ajamaan kohti Kehä3:n ST1-asemaa, joka mainostaa 11kg kaasupulloja 20€ hintaan. Idästä kun tultiin, ehdittiin ajaa sen ohi ennen kuin noustiin rampista ylös ja seikkailtiin teillä, joita ei Google mapsikään tuntenut. Pettämättömän (haha) suuntavaistoni ansiosta löydettiin tiemme asemalle, saatiin kaasupullo ja kirjattin mental note: ensi kerralla kehältä ulos Viinikkalan liittymästä.

Palattiin himaan kaasupulloinemme ja kiinnitettiin koira taas ulos. Mies keksi hakea 16kg kahvakuulansa ankkuriksi; ei tuo meidän 6kiloinen sitä mihinkään raahaa, joten se on hyvä mobiili lieka-ankkuri. Miehen aloitellessa ankan grillaamista jätin koiran toistamiseen vikisemään perääni, sillä vedin suojat ja kypärän päälleni ja rullaluistimet jalkaani ja lähdin kokeilemaan niitäkin. Mieli oli jo koko viikon syyhynnyt testata, miten niillä sujuu nyt leikkauksen jälkeen.

“Be careful, don't kill yourself,” huuteli mies minulle lähtiessäni. Kova luotto kykyihini ;) eikun siis mies tuntee minut ja onnettomuusherkkyyteni ja olihan se leikkaus ja kaikkea… Lupasin olla varovainen ja välttää mäkiä näin ensikokeilulla. Ja olinkin. Rullailin rauhaksiin pitkin noita suht tasaisia hiljaisi pieniä peräteitä ja tunsin samaa euforiaa kuin pyörän selässä. Sehän luisti! Ilman mitään pulmia!

Pihaan palattuani oli ankka grillillä ja kypsymässä hyvää vauhtia. Korkkasin Hard Ice Tean (superhyvää!) ja nautiskelin sitä siinä auringossa, kunnes menin sisälle tekemään vähän grillikastiketta ankalle ja salaattia ankan kaveriksi. Meggie parka oli pihalla ihan ihmeissään, häntä vähän koipien välissä, sillä kaikki uusi pelottaa sitä. Lopulta se rentoutui sen verran, että söi ruokansa, mutta filtilleen se ei ollenkaan arvannut käydä makuulle.

Siihen mennessä kun ankka oli valmista, oli jo aurinkokin painunut metsän taa. Siirryttiin sisätiloihin syömään ja koirakin rentoutui sohvalle. Kuin lepakot olisivat ryömineet ulos luolastaan. Oli hieno fiilis, kun oli voinut viettää koko iltapäivän pihalla! Ilman että tuli kylmä (paitsi minulle loppuvaiheissa, kun olen tällainen vilukissa, mutta mies pärjäili teepaidassa).

Tänään on tuommoinen puolipilvinen puolilämpimän oloinen päivä. Suunniteltiin vähän ulkoilu jossain ulkoilualueella. Kunhan ensin on syöty eiliseltä jääneet ankankoivet lounaaksi.

 

Pihakauden avaus

Eilen oli jälleen niin upea aurinkoinen kevätpäivä! Jotkut ovat kaiketi lukeneet säätiedotuksia minua tarkemmin tai pessimistisempien linssien läpi, kun näitä “ensi viikolla tulee taas lunta” -varoituksia on näkynyt naamakirjassa ja kuulunut livenäkin, mutta sittenpähän tulee. Meillä on grilli pihalla ja eile oltiin itsekin ihan pihalla.

Aamusella tein meille freddo cappucinot. Astuin ulos terassille aurinkoon lasi kädessäni. Ihan ei auringon lämpö vielä riittänyt, etenkään aamupäivällä, siihen että olisin viitsinyt istua siellä kovinkaan pitkään, vaan palasin sisälle juomaan kahvini loppuun. Lueskelin uutisia – ja noita lumivaroituksia naamakirjasta – jonkun tovin ja auttelin miestä ankan valmistelussa.

Alkuiltapäivästä ryhdyin iPadin lasinvaihtoon. Jälleen. Edellinen korjaus oli vähän susi. Ite tein, ite mokasin, ite korjasin. Nyt on lasi taas ehyt. Toivottavasti tällä kertaa onnistuin paremmin. Luulen ainakin oppineeni ekasta yrityksestä jotain, ja nyt kirjoittelin aiheesta oikein oman tutorialinikin So Tech Me -blogiini.

Jätin iPadin kirjojen alle liimautumaan, ja mentiin pihalle koko porukka. Siis mies, koira ja minä, sillä tytöt läksivät perjantaina jälleen toisille vanhemmilleen. Kiinnitin koiran aitaan ja alettiin kantaa kamaa ulos varastosta. Mieskään ei vielä ihan täysin tähän kevääseen luota, joten jätettiin vielä suurin osa pihakalusteista sisään, mutta ulos raahattiin grilli, fillarit, pari pikkupöytää ja tuolia.

Mies jäi putsaamaan ja testaamaan grilliä ja koira jäi vikisemään perääni, kun minä lähdin tyypittämään fillariani ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen (obviously, kun tämä talvi tässä oli ja silleen). Olin lukenut monilla olleen haasteita tasapainon kanssa pyöräillessä, mutta omani ollen ilmeisen ok jo taas, olin varsin luottavainen pyöräilykykyyni.

Enkä pettynyt. Oli huikea fiilis ajella (pienikin lenkki, testimielessä) fillarilla, pari kuukautta siitä kun käveleminenkin tuotti vaikeuksia! Niin minä vaan olen parantunut, selviytynyt, kuntounut. En jaksa uskoa, että minulle jää akustikusneurinoomastani mitään muuta pysyvää, kuin ehkä tuo toisen korvan kuuroutuma (ja se loppukasvain siellä päässä, jonka sietäisi ymmärtää olla kasvamatta). Kevät tuo optimismia kaikkeen :)

Palatessani pyörälenkiltäni mies seisoi pihassa koiran remmi käsissään. “I tested the grill and the gas went out immediately. We need to go get a refill, preferably now, for I don't want to be grilling when the sun is already setting.” Siis päivähän on jo aika pitkä, pitempi kuin yö, mutta aurinko menee jo viiden aikaan meidän pihalta metsän taa ja sitten tulee viileä vielä tässä vaiheessa kevättä.

Hain auton avaimen ja pakattiin kaasupullo autoon ja mies ja koira etupenkille ja lähdettiin ajamaan kohti Kehä3:n ST1-asemaa, joka mainostaa 11kg kaasupulloja 20€ hintaan. Idästä kun tultiin, ehdittiin ajaa sen ohi ennen kuin noustiin rampista ylös ja seikkailtiin teillä, joita ei Google mapsikään tuntenut. Pettämättömän (haha) suuntavaistoni ansiosta löydettiin tiemme asemalle, saatiin kaasupullo ja kirjattin mental note: ensi kerralla kehältä ulos Viinikkalan liittymästä.

Palattiin himaan kaasupulloinemme ja kiinnitettiin koira taas ulos. Mies keksi hakea 16kg kahvakuulansa ankkuriksi; ei tuo meidän 6kiloinen sitä mihinkään raahaa, joten se on hyvä mobiili lieka-ankkuri. Miehen aloitellessa ankan grillaamista jätin koiran toistamiseen vikisemään perääni, sillä vedin suojat ja kypärän päälleni ja rullaluistimet jalkaani ja lähdin kokeilemaan niitäkin. Mieli oli jo koko viikon syyhynnyt testata, miten niillä sujuu nyt leikkauksen jälkeen.

“Be careful, don't kill yourself,” huuteli mies minulle lähtiessäni. Kova luotto kykyihini ;) eikun siis mies tuntee minut ja onnettomuusherkkyyteni ja olihan se leikkaus ja kaikkea… Lupasin olla varovainen ja välttää mäkiä näin ensikokeilulla. Ja olinkin. Rullailin rauhaksiin pitkin noita suht tasaisia hiljaisi pieniä peräteitä ja tunsin samaa euforiaa kuin pyörän selässä. Sehän luisti! Ilman mitään pulmia!

Pihaan palattuani oli ankka grillillä ja kypsymässä hyvää vauhtia. Korkkasin Hard Ice Tean (superhyvää!) ja nautiskelin sitä siinä auringossa, kunnes menin sisälle tekemään vähän grillikastiketta ankalle ja salaattia ankan kaveriksi. Meggie parka oli pihalla ihan ihmeissään, häntä vähän koipien välissä, sillä kaikki uusi pelottaa sitä. Lopulta se rentoutui sen verran, että söi ruokansa, mutta filtilleen se ei ollenkaan arvannut käydä makuulle.

Siihen mennessä kun ankka oli valmista, oli jo aurinkokin painunut metsän taa. Siirryttiin sisätiloihin syömään ja koirakin rentoutui sohvalle. Kuin lepakot olisivat ryömineet ulos luolastaan. Oli hieno fiilis, kun oli voinut viettää koko iltapäivän pihalla! Ilman että tuli kylmä (paitsi minulle loppuvaiheissa, kun olen tällainen vilukissa, mutta mies pärjäili teepaidassa).

Tänään on tuommoinen puolipilvinen puolilämpimän oloinen päivä. Suunniteltiin vähän ulkoilu jossain ulkoilualueella. Kunhan ensin on syöty eiliseltä jääneet ankankoivet lounaaksi.

 

Lookin’ good and feelin’ better

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Motarilla oli sadankahdenkympin nopeusrajoitus. Harja-autot putsasivat tien reunoja Autossa soi Red Hot Chili Peppers, muistuttaen minua viime kesän lempeistä illoista, kun istuttiin terassilla iltamyöhään syöden ja viiniä nautiskellen Peppersien soidessa taustalla. Aurinkolasit silmillä, nahkatakki päällä, kevät-korot jalassa paahdoin motaria asiakkaalle aamupäivällä.

Olin perillä kymmenisen minuuttia etuajassa. Löysin pihamaalta pienen aukion, jossa on muutama penkki, ja istahdin hetkeksi nauttimaan kevätauringosta ennen miitingin alkua. Haikailin pitkästä aikaa yhtä savuketta. Kevätsää saa sen aikaan. Mitään poltettavaa ei kuitenkaan ollut, joten nautiskelin vain auringon lämmöstä pienen hetken, ennen kuin oli aika siirtyä sisätiloihin.

Takaisin lähtiessäni katsoin likaista autoani ja tuumasin: “I’m too sexy for my car” ja päätin ajaa kotiin autopesun kautta. Kurvasin siis Pakilan kohdalla Teboilille ja vein autoni suihkuun. Nyt on puhtaana hohtava auto. Vielä kun *joku* pesisi ikkunat täällä himassa, niin pääsisi auringonvalo täälläkin sisään. Keväällä kaikki näyttää niin likaiselta kunnes sen pesee.

Keväällä kaikki herää henkiin. Puissa on ensimmäiset silmut jo. Vantaanjoki virtaa vapaana (ei sillä että se tänä talvena olisi montakaan hetkeä jäässä ollutkaan). Pihalla krookukset ovat työntäneet päänsä nurmikon seasta ja kurkottavat kohti aurinkoa. Kevätsipulit kasvavat kovaa vauhtia. Luonto herää talvihorroksesta, ja niin herään minäkin!

Ihan ilman leikkauksia ja sairaslomiakin talveni kuluu aina puolikuolleessa tilassa. Soluni heräävät eloon kevätauringon paisteessa yhtä matkaa luonnon kanssa. Tänä vuonna tämä on erityisesti korostunut, kun pari kuukautta melkein kuin nukuin talviunta leikkauksesta toipuessani. Hortoilin himassa, paitsi mitä nyt koiran kanssa kävin ulkona.

Olen nyt toista viikkoa töissä, palanneena normaaliin elämään. Alku oli vaikeaa, ja toimiston loisteputkivalot yhäkin aiheuttavat minulle huimausta ja huonoa oloa, mutta eilen jo silti ääneen kysyin, olenko tosiaan vasta toista viikkoa töissä saikun jälkeen. On kuin en olisi poissa ollutkaan! On mukava pukeutua ihmisten ilmoille. On mukava pukeutua kevääseen! On mukava tehdä tavallisia asioita. Siltikin, vaikka varsin monet työpäivät vietän kotosalla, etänä.

Kesä on enää nurkan takana :) Puolentoista viikon päästä auto saa kesärenkaat (pihatiellä on vielä jäätä). Ensi viikolla vietetään tosikoisen 11-vuotissynttäreitä. Ja jos nyt sitten tänä viikonloppuna otettaisiin esille se grilli, kun se silloin viimeksi jäi takatalven jalkoihin. Ja vähän muitakin pihakalusteita. Ja fillarit – tosikoinen jo päivittäin polkeekin. Ja tänään meinasin lähteä vähän kokeilemaan rullailuakin, jos vaan pakolliselta kauppareissulta ehdin.

Kevätpä kevät, lauloi punarintakin. Ja oli kevät.

IMG_5045

P.S. Korot tuntuvat taas todella hyviltä! Joskus vuosi, puoltoista sitten ne alkoivat tuntua jotenkin epämukavilta, ja nyt tämän hetken ymmärrykseni perusteella laitan senkin kasvaimen piikkiin. Sillä nyt nautin taas korkeissa kävelemisestä :)

Politiikkaa ja puhelimia

Esiteineillä on oma meneillään oma disco, joka juuri siirtyi heidän huoneestaan tähän olohuoneeseen, ilmeisesti yleisön tarpeesta. Vuoroin tanssivat, vuoroin stailaavat toisiaan. (Puoli)siskokset <3 Teini chattaa huoneessaan uudella kännykällään. Nuorempien edesottamukset kiinnostavat enää harvoin. Tänään tosin minun ollessani koiran kanssa lenkillä mies todisti harvinaista näkyä teinin härnätessä pikkusiskoa sohvalla sellaisessa hyvässä hengessä. Siskokset <3

Siihen on ihan syynsä, etten niin kovin tarkkaan seuraa polittiikkaa. Alkaa vaan ahdistaa, jos laskee kuinka monta euroa kuussa meidänkin perheellä on kuukausittain käytettävissä hallituksen viimeisimpien budjettilinjausten astuttua voimaan. Yksi kavereistani sen jo minulle naamakirjassa kertoi, ja jos jaksaisin, voisin ahdistua pahasti. Sähkö kallistuu, bensa kallistuu, lapsilisät laskee, asuminen kallistuu… vain joitain mainitakseni. Ruoka nyt on kallistunut jatkuvasti muutenkin.

Tässähän voisi vaikka ratketa ryyppäämään, niin kauan kuin juotavaa vielä voi ostaa edes niin vapaasti kuin nyt. Ehkäpä se on vain hyvä sitten, että ne laimeat siirretään Alkoon, ja kaikkiaan rajoitetaan ostamista, ettei ne vähätkin ihmisten rahat mene ahdistusjuomiseen, kun perjantaina huomaa, ettei tilillä olekaan edes sen perjantaipizzan vertaa rahaa. Ai ontuiko logiikka? Kenties.

On pari asiaa, jotka politiikassa minua ärsyttävät ihan tosissaan. Toinen niistä on holhous ja yksilön oikeuksien rajoittaminen, toinen tämä otetaan pois niiltä joilla muutenkin on vähiten -mentaliteetti. Olkoonkin, että varakkaampien tuloverotusta nostetaan samassa budjetissa, missä kaiken muunkin verotusta nostetaan, ja mennään yhä enemmän kohti tasaverotusta.

Ja kolmas on tämä Suvivirsi-jahkaus. Ottamatta kantaa kristinuskon asemaan koulussa ja yhteiskunnassa muutoin, on asioita, jotka kuuluvat kulttuuriimme. Vaikkei kukaan Suomessa enää uskoisi mihinkään, ja vaikka valtio ja kirkko erotettaisiin kokonaan (kuten mielestäni tulisikin), on kristinusko muovannut yhteiskuntaamme merkittävästi. Suvivirsi on enemmän symbolinen veisu kuin uskontunnustus. Lähinnä olen sitä vastaan, että traditioita aletaan purkaa, koska se voi loukata maahanmuuttajaa. Maassa maan tavalla.

Mutta siitä rahasta jos vielä. Tytärten puhelimet tuli päivitettyä viime viikon aikana. Keskimmäinen sai uuden kännykän viime viikolla, esikoinen ja tosikoinen sunnuntaina. Vanhat, noh, oli toimintarajoitteisia. Samsung Galaxy xyz-malleja kaikki, eli Androideja yhä. Android on kuin Win XP. Toimii ok puhtaalla asennuksella, mutta eiköhän nämä uudetkin ihanuudet ala lagia puolen vuoden sisällä.

Yhtä kaikki, kohtuuhintaiset Samsungit saivat. Ja sitten autossa kuulin katkeran tilityksen kaikilta kolmelta kuin yhdestä suusta, kuin he ekalla luokalla ihan tyytyväisinä käyttivät vanhempiensa vanhoja nokialaisia, mutta tämän päivän ekoilla on kaikilla iPhonet. Ihan tuliterät viitoset. Sivuhuomautuksena, teini ilmoitti ettei olisi iPhonea halunnutkaan.

Tänään pari duunikaveria, tulevien eppujen isiä, kysyi millainen puhelin ekaluokkalaiselle pitäisi hommata. Siinäpä sitä vastausta. Ei vaiskaan, mutta kyllähän se on se smart phone oltava, että voi pelata muotipelejä, koska muuten on ihan sosiaalisesti out!

Uudet hienot puhelimet siis, vaikkei ihan iPhone-hintaiset kuitenkaan. Keskimmäinen oli jo saanutkin sellaisen wallet-casen kännykälleen, vastaavat oli tarkoitus ostaa tosikoiselle ja esikoisellekin. Jumbon Elisa Shopitissa ei ollut, eikä sunnuntaina ehditty kiertää koko Jumboa, joten käytiin eilen uudestaan etsimässä. Turhaan. Yhdessä paikassa olisi ollut tosikoisen Acelle musta kotelo, hintaa yli kaksi kymppiä. Parista paikasta olisi löytynyt esikoisen S4 minille musta kotelo, samaa hintaa.

Musta on tyttöjen mielestä tylsä. Ja onhan se, vaikka se onkin yleisin vaate”värini”. Himassa etsin verkkokauppa.comista koteloita. Ei ollut. Ja Gigantin verkkokaupasta. Ei ollut. Siirryttiin kansainvälisille vesille, Amazon.co.uk:hon ja kappas kun kummallekin kännylle oli wallet casejä roppakaupalla! One Direction -kuvaisiakin vielä! Joten tilasin esikoiselle Niall-kotelon, ja tosikoinen valitsi hotin pinkin.

Nahkakoteloita kumpikin. Kotiinkuljetettuina toimitusmaksuineen molemmat yhteensä 25 euroa. Miksi tämä maa on niin ankea ja kallis?

Hmm. Tällainen päivä tänään. Aina välillä uutiset get to me. Poliittisista päätöksistä ärsyyntyminen saati räyhääminen on minusta kuin kolmevuotiaan itkupotkuraivari, joka ei kuitenkaan muuta mitään. Ei sillä että ihan hirveästi jaksaisin yrittää muuttaa mitään paremmillakaan keinoin. En vaan enää jaksa uskoa, että mikään muuttuisi. Valta tekee ahneeksi. Raha tekee ahneeksi.

Anyway, kevät tuli takaisin ja aurinkokin paistaa päivisin ja eilen ja tänään oli aivan upeat auringonlaskutkin. Kesä tekee tuloaan ja minä pukeudun taas nahkatakkiin :) Ja uusiin farkkuihini, jotka teinin mielestä on ihan ok, mutta esiteinin mielestä liian teinit. Minusta ne on kivat.

IMG_5035

 

Painonhallintaa

Toisille se on helpompaa, toisille vaikeampaa, pitää paino kurissa, saati pudottaa sitä. Maailma on pullollaan erilaisia keinoja, konsteja ja vinkkejä. Enkä minä millään muotoa edes yritä sanoa, että minun tapani oli se oikea tapa kaikille, mutta se on oikea tapa minulle, ja ehkäpä joku saa siitä vinkkejä. Kaksi asiaa kuitenkin painonhallinnasta tiedän faktaksi:

  1. Se on elämäntapamuutos, ei “dieetti”. Lainausmerkeissä siksi, että diet on itseasiassa hyvinkin osa elämäntapaa ja tärkeä palanen painonhallintapalapelissä, mutta ei merkityksessä “laihdutuskuuri”, vaan merkityksessä “ruokavalio”.
  2. Viime kädessä on aina kyse siitä, että syö vähemmän kuin kuluttaa. Ja siihen vaikuttaa muukin kuin vain yksinkertaiset kalorit, sillä erilaiset ruoka-aineet palavat kehossamme eri tavoilla, ja osa muuttuu rasvaksi toisia herkemmin.

Eikä painonhallinta tarkoita sitäkään, että pitäisi luopua kaikesta hyvästä. Yksi, minkä olen matkani varrella oppinut, on kohtuu. En edes yritä elää ilman suklaata tai karkkeja, mutta sen sijaan että söisin pussillisen tai levyn yhtenä päivänä, minulla on niitä varastossa ja syön palan tai pari päivässä tai parissa. Painonpudotuksessa yllättäen itseasiassa auttaa myös se, että silloin tällöin antaa itselleen luvan syödä mitä vaan niin paljon kuin mieli tekee, “mättöpäivä”. Elimistö ei pääse tippumaan säästöliekille.

Olin ihan ok kunnossa vielä ennen kuin aloin odottaa esikoista. Juuri siinä alkuraskauden kynnyksellä venäytin sulkiksessa nilkkani, makasin kaksi viikkoa sohvalla ja lihoin 3kg. Niin helposti se kävi. Eikä niitä edes laskettu neuvolassa raskauskiloiksi, joten jouduin sokerirasitustestiinkin, sillä nuo 3 kiloa veivät painoindeksini niukin naukin ylipainon puolelle.

Tosikoista odottaessani minulla oli jo taakkana edelliset raskauskilot, joita en ollut jaksanut edes yrittää pudottaa, joten tosikoisen syntymän jälkeen minulla olikin jo melkoinen ylimääräinen lasti kannettavanani. 50 vuotta vanhempi isoäitini jaksoi landella ravata rinnettä ylös alas minun huohottaessani pateettisesti. Samoihin aikoihin äidilläni diagnosoitiin tyypin 2 diabetes. Päätin silloin, että jotain on tehtävä, muuten olen samalla tiellä.

Lukaisin silmäilemällä painonvartijoiden pisteytyskirjasen ja aloin tarkkailla lautasellisiani vähän sen mukaan, summittaisesti. Imetin yhä, joten otin silleen varovaisesti, mutta paino alkoikin pudota melkein kilon viikkovauhdilla pelkästään sillä, ja sillä että jätin sen suklaapatukan kauppaan joka kauppakäynnillä. Minulla oli siinä vaiheessa mistä pudottaa. Painoni tippuikin puolessa vuodessa parikymmentä kiloa lopulta.

Olin ihan tyytyväinen, mutta sitten tyssäsi. Ja sitten se kipusi taas varmaan 8kg takaisin aivan liian lyhyessä ajassa, vaikka aloin siinä välissä tanssiakin. Lopullinen elämäntapamuutos tapahtui siinä vaiheessa, nyt jo pian 7 vuotta sitten. Puolivahingossa aloin vähentää hiilihydraatteja ruoka-annoksistani, ja kun paino alkoi samaan aikaan tippua ja turvotus hävisi ja kylläisyyskeskus alkoi toimia normaalilla tavalla, jatkoin sillä linjalla, ja aloin vähän tutkailla hiilihydraattiasioita tarkemmin. Ja lenkkeillä tanssin lisäksi.

Ensimmäisen kerran vähensin/vaihdoin hiilareita ruuassani jo kolmentoista vanhana, tietämättä mitään mistään karppauksista tai hitaista ja nopeista hiilareista, intuitiolla. Jätin pois ruokavaliostani pastan ja lätyt (mutsin kanssa ne olivat osa viikottaista ruokavaliota) ja vaihdoin vaalean leivän lähes kokonaan jälkiuunileipään. Lisäsin energiansaantia maidosta siirtymällä rasvattomasta kevytmaitoon. Karistinkin sillä lapsenpyöreyteni viimeiset rippeet, mutta silloin muutos ei ollut järin pysyvä.

Nyt olen viimeiset melkein seitsemän vuotta syönyt vähähiilihydraattisesti, painottaen hitaita hiilareita nopeiden sijaan. Poissa liki kokonaan ovat vehnä, peruna, pasta, riiisi (sushi-poikkeuksia on silloin tällöin ;) ), porkkana, sokerit, maissitärkkelys, maissisiirappi jne. Meillä tehdään ruoka mahdollisimman puhtaista raaka-aineista, mahdollisimman vähäsokerisesti. Eineksissä ja valmiskastikkeissa ym. on uskomaton määrä piilosokereita.

Sen sijaan syön lihan, kanan, kalan kanssa kaikenlaista vihreää ja vähän muunkin väristä kasvista. Erilaisia papuja, parsakaalia, ruusukaalia, pinaattia, salaatteja. Ja toki niitä hedelmiksi luokiteltavia paprikaa, tomaattia, kurkkua. Hedelmiä vähemmän, mutta joskus granaattiomenaa, viininrypäleitä, satsumoita tai veriappelsiineja. En ole koskaan ollut banaani- enkä omenaihminen. Sen sijaan olen yhä ruisleipäihminen, mutten todellakaan syö leipää ruokasuositusten mukaisia määriä.

En edes aloita tässä niistä ruokasuosituksista ja mielipiteistäni kolesteroleista ja vähärasvaisista tuotteista. Eikun aloitanpas. Juuri sen verran, että fakta on, ettei rasva sellaisenaan siirry kehoon rasvana. Ihminen tarvitsee erilaisia rasvoja, ja itse käytän voita ja oliiviöljyä. Siitä mikä on terveellistä ja mikä ei, voitaisiin varmaan vääntää kättä hamaan tulevaisuuteen, joten en edes aloita.

Niin taikka näin, olen löytänyt itselleni sopivan ruokavalion. Sen, jolla saan tarvitsemani määrän energiaa päivässä, ja joka lukemani ja lukemastani muodostamieni mielipiteiden mukaan on terveellistä, ja jolla painoni pysyy kurissa. Ja lisäksi liikun kohtalaisesti. Liikuin ennen enemmänkin, monta tanssituntia viikossa ja kiipeilyä ja ratsastusta ja… Nyt se on lähinnä hyötyliikuntaa – kotona portaita ja lenkkejä koiran kanssa, ja ennen ilman koiraa – ja kesällä luontoretkiä ja pyöräilyä, ja tietenkin viikottaiset tanssituntini.

Vaikken himo-urheile, enkä käy kuntosalilla, elän arjessa liikunnallisesti varsin aktiivisesti. Sen kuitenkin myönnän, että juuri nyt lantiolla on muutama kilo enemmän kuin ehkä haluaisin. Muutama kilo enemmän kuin vielä vuosi sitten. Jossain kohti jotain tapahtui, ja jotta ne kilot taas karsiutuisi, pitäisi motivoitua ottamaan vähän tiukempi ote vähäksi aikaa. Mutta koska vaatteet kuitenkin mahtuvat ihan hyvin päälle, on tämäkin status quo ihan ok.

Vaatteista puheen ollen. Huomisen vaatekriisi: mitä päälle, kun duunissa otetaan uudet viralliset kuvat?

 

Töitä ja liikuntaa

Sunnuntai-iltana pakkasin pari kuukautta kotitoimistoni pöydällä tyhjänpanttina… eikun makkariin parista eri syystä päätyneen mutta enimmäkseen kiinni pysyneen duuniläppärini reppuun. Lync-kuulokkeet löytyivät työpöydältäni; niitä en tarvinnut saikkuni aikana senkään vertaa. Napsautin (tai siis, eihän nyt kännykän herätysappissa mitään “napsauteta”, mutta kuitenkin) arkiaamuherätyksen päälle. Seitsemältä soimaan. Tarkistin millaisella äänellä se taas minut herättikään.

Meili-synciä en palauttanut sen paremmin kännykkääni kuin iPadiinikään ennen kuin maanantaiaamuna bussissa, mutta vielä siinä sunnuntai-iltana ennen nukkumaanmenoa katselin vähän kalenteristani sinne ilmaantuneita kutsuja ja varauksia. Kalenteri-sync oli päällä private event -syistä.

Maanantaiaamu koitti aivan liian nopsaan. Ja heräsinkin jo viiden aikaan, pyöriäkseni levottomien unien riivaamana sängyssä viimeiset kaksi tuntia ennen kuin kännykkä herätti minut. Kömmin alakertaan cappucinon tekoon ja laittamaan Meggielle aamupalaa. Mies käytti sillä välin koiran ulkona. Istahdin cappucinoineni sohvalle lukemaan Facebookkia ja Hesaria ja tech-uutisia. Niitäkään en juuri saikkuni aikana katsellut.

Hesarista löytyi sattumoisin aamuun (siis mihin tahansa aamuuni) sopiva tynkä-artikkeli “Yhtä en vaihtaisi: aamukahvini“. En minäkään. Meillä kone jauhaa pavut ja tekee espresson, itse tarvitsee vain huolehtia maito-osuus. Siinäkin on joskus aamuisin tekemistä ja joskus kaikki menee pieleen. En tiedä saisinko aikaan järjellisiä aamukahveja ihan oikealla espressokoneella.

Eilen aamulla cappucino oli normaalin täydellinen kaneleineen päivineen, ja istuin siis kaikessa rauhassa sohvalla uutisten kanssa sitä hörppimässä. Tein nimittäin saikkuni aikana eräänä aamu(päivä)na suihkussa tärkeän päätöksen: sen sijaan että hosun itseni 7:55 bussiin, lähdenkin töihin 8:30 bussilla. Puoli tuntia aamulla on uskomattoman paljon! Vähemmän kiirettä aamulla on parempi alku päivälle. Olen silti jo ysiltä töissä.

Niinä päivinä kun menen toimistolle. Minähän olen jo pitkään nauttinut etätöistä aina kun se on mahdollista, ja tehnyt viimeiset vuodet 2-3 etäpäivää viikossa, jos suinkin työt ovat sen sallineet. Onneksi on Lync. Eilispäivä töissä osoitti, että nyt jos koskaan tuo etätyömahdollisuus on minulle kultaakin arvokkaampaa. Toimistolla (tai kotonakin) työpöydän ääressä istuminen ja työskentely käy pahasti voimille.

Eilen oli ihan hyvä olo vielä kävellessäni bussista toimistolle, ja vielä vähän aikaa sielläkin. Sitten alkoi tuntua siltä kuin joku olisi vaihtanut cappucinoni maidot vodkaksi. Iltapäivään mennessä päätä kuumotti ja olisin ollu valmis päiväunille, mutta enhän minä sellaisia toimistolla saanut. Sen sijaan, kävin haukkaamassa happea ja uusimassa astmalääkereseptini työterveyslääkärillä.

Selviydyin lopputyöpäivästä ihan kunnialla, ja vaikka vähän mietityttikin oma jaksaminen tanssitunnilla ensimmäisen työpäivän päälle, sisukkaasti siirryin toimistolta tanssitunnille. Aivan oikea siirto <3 Tanssitunti meni monin verroin paremmin kuin edellinen kerta (kuten olen ennenkin todennut: eka kerta aina hankala, seuraava jo paljon parempi, sillä pää tottuu vain tekemällä). Ja uusi sarja aivan ihana hempeä Dreamers <3

Tänään minulla oli aamusta palaveri asiakkaan kanssa, minkä jälkeen palasin kotiin jatkamaan työpäivää sohvalla ja lopulta sängyllä lojuen. Yritin vähän aikaa pöydänkin ääressä, mutta päätä alkoi särkeä, ja se huimaus alkoi taas. Mutta kun otin läppärin syliin ja menin pitkäkseni, sain työpäivän tehtyä loppuun sangen tehokkaasti ja ilman sen kummempia pääoireita.

Työpäivän päätteeksi tänään lähdin Meggien kanssa reilun tunnin lenkille, tuonne lumisateeseen, joka välillä viskoi rakeita naamaan. Ei tulisi lähdettyä tuollaisille lenkeille itsekseen, ilman koiraa, ei etenkään kylmään ja märkään ja lumisateeseen ja… Se kuitenkin säästä riippumatta tekee joka kerta niin hyvää! Raitista ilmaa ja liikuntaa <3 Onneksi on Meggie <3

Toivottavasti voimavarani tästä kasvavat, päänsäryt ja huimaukset hellittävät. Pakko myöntää, että viime viikon olotilojen perusteella odotin tämän olevan vähän helmpompaa, mutta ottaa tämä totuttelunsa. Toistaiseksi kuitenkin jaksan uskoa, että jaksan ja että kaikki helpottaa ajallaan. Huomenna taas toimistolle – pitää ehkä siirtyä sielläkin välillä läppärin kanssa sohvalle. Ja kävellä välillä. Piipahtaa ulkona. Liikunta ja raitis ilma auttavat uskomattoman paljon.

IMG_4875