Tyttäret kuin karamellit

Jostain syystä tytärten luonteet ovat aina piirtyneet mieleeni karkkeina. Eikä minä tahansa karkkeina, vaan jokaisella on omansa, oma karkkiluonteensa, jolla ei ole mitään tekemistä Candy Kingin karkkiluonnetestin kanssa (josta muuten minä sain saman karkin kuin keskimmäisen karkkiluonne minun mielessäni). Esikoisen ja tosikoisen karkkiluonteet muodostuivat jo varhain, heidän ollessaan parin vuoden ikäisiä, keskimmäisen niinikään siinä vaiheessa kun olin tuntenut hänet noin pari vuotta.

Esikoinen: tummaa suklaata

Esikoisen luonne on kuin tummaa suklaata. Täyteläinen, syvällinen. Pohdintaa, mietteitä, syvältä luotaavaa analyysiä. Esikoinen haluaisi muuttaa maailmaa, auttaa hätää kärsiviä, ja näytellä! Hän on eläinrakas, oikeudetuntoinen, erinomainen tarinankertoja, oman tiensä valitsija, joka määrittää itsenäisesti mitä haluaa ja mitä ei, eikä juuri muita hännystele. Määrätietoinen, iloinen (kun ei ole kiukkuinen ;) ), jalat maassa kulkeva haaveilija.

Keskimmäinen: jelly beans

Keskimmäinen on kuin pussillinen jelly beanejä. Värikäs, iloinen, pirskahteleva. Tyttö tuntee syvästi ja näyttää tunteensa herkäsi. Iloisena on kuin punainen kirsikkakaramelli, kiukkuisena hapan sitruunabean ja surullisena hailakka persikkakarkki. Keskimmäinen on kekseliäs ja taiteellinen tekijä, joka saa ideioita ja toteuttaa ideoita, eikä lähtötilanteessa voi koskaan tietää millainen spektaakkeli siitä lopulta tulee ideoiden pursutessa matkan varrella.

Tosikoinen: vaahtokarkkeja

Tosikoisen luonne on kuin vaaleanpunaisia ja valkoisia vaahtokarkkeja. Tyttömäistä ja makeaa, iloista ja eloisaa, perheen ainoa extrovertti. Tyttö kulkee tanssahdellen, jalat aina hivenen verran maan pinnan yllä leijaillen. Hänellä on vahva oma näkemys siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on reilua ja mikä ei – ja aina välillä näkemykset menevät vähän ristiinkin vanhempien kanssa. Tosikoinen on taiteellinen ja luova, avulias ja affectionate. Äkkipikainen tyttö suuttuessaan leimahtaa kuin vaahtokarkki nuotiossa, mutta tuli yleensä sammuu yhtä pian kuin on syttynytkin.

Älykkäitä ihania tyttöjä kaikki <3 Yhdessä kunnon karkkisekoitus <3

 

Vain elämää

Aikoinaan, kun alettiin exäni kanssa seurustella, tai niillä main, pohdin, että näinköhän minä uskaltaudun naimisiin koskaan ollenkaan, sillä jolleivät omat vanhempani siinä onnistuneet, miksi sitten minä onnistuisin. Enkä halunnut lapsia kokemaan samaa kuin minä olin kokenut. Exäni vanhempien esimerkin voimalla ajattelin sitten myöhemmin kuitenkin, että ehkäpä sitten mekin kuitenkin. Ja mentiin naimisiin.

Kyllähän minä siinä vaiheessa jo kovasti halusinkin naimisiin (vs. pidempi seurusteluaika tai avoliitto), monestakin syystä sen most obvious syyn lisäksi. Kokosin ensimmäiset vuodet sellaista kansiota, johon keräsin kaikki ne pienet kortit ja muut huomionosoitukset, joita mies ja minä toisillemme annettiin, ja kirjoittelin meidän tarinaa. Ajattelin, että haluan omien lasteni tietävän, että syntyivät kotiin, jossa vanhemmat rakastivat toisiaan.

Miksi ihmeessä minä ajattelin, että jollain sellaisella kansiolla olisi heille mitään merkitystä? Jos kert he elävät, kasvavat ja kukoistavat vanhempiensa välisessä rakkaudessa, eivät he tarvitse siihen kansiota todisteeksi. Ehkä minä sisimmässäni tiesin, ettei meidänkään onni ollut kestävää.

Minä olen elämäni kärsinyt siitä, etten oikein tiedä rakastivatko vanhempani koskaan tosiaan. Ehkäpä halusin varmistaa, että omat lapseni joskus aikuisina voisivat ymmärtää, että vaikkei koti ehjänä säilynytkään, heidän tullessaan maailmaan ainakin meidän pyrkimyksemme oli vielä hyvä. Vaikka sitten kävikin niinkuin kävi.

Tytöistä kumpikin, tytöistä kaikki kolme, kantavat arpia vanhempiensa eroista, aivan kuten minä ja nykyinen miehenikin yhä kannetaan. Ero on kuitenkin vain yksi ihmisen rikkonaisuuden ilmentymistä. Meillä on jokaisella omat rikkonaisuutemme, kuten vanhemmillamme ennen meitä. Olisi ihana voida vain rikkoa tuo ketju, mutta ei se ole niin yksinkertaista.

Raamatussa sanotaan, että isien ja äitien synnit kostetaan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka. Pidin tuota kohtaa aina äärimmäisen epäreiluna, ja pidän edelleenkin. Mutta näin aikuisena, kun olen joutunut (lue, ehkä: saanut?) kohtaamaan oman rikkonaisuuteni, ja olen ymmärtänyt, että hyvä osa siitä onkin kertautumaa, olen ymmärtänyt mitä tuo kohta tarkoittaa.

Ei se ole mikään tekosyy, jonka taakse paeta. Jäädä laakereilleen lepäämään ja voivottelemaan kohtaloaan. Äidilläni oli näin vaikeaa, isälläni tuollaisia traumoja, heidän vanhemmillaan tätä, ei kai ihme että olen tällainen solmu. Ei olisi pitänyt tehdä lapsia, heistähän vasta harakanpesiä tuleekin.

Me ollaan ihmisiä, ja meistä parhaimmallakin on jotain ongelmia. Me ollaan ihmisiä, ja sellaisina epätäydellisiä. Meillä on jokaisella omat selviytymiskeinomme elämän erilaisten tarinoittemme takana. Me jokainen kasvatetaan lapsemme omalla persoonallamme, oman rikkinäisyytemme värittäessä tapaamme kohdata lapsemme ja lasten kanssa eteen tulevat jokapäiväiset arkiset asiat. Ja tahtomattamme siirrämme näin osan omasta rikkinäisyydestämme lapsiin, kuka milläkin tavalla.

Meillä ihmisinä on myös paljon mahdollisuuksia kasvaa ja eheytyä. Siihen voi olla hyvänä apuna terapeutti, terapia tai vaikka vain ystävät. Riippuen niin monesta seikasta. Harmillista vaan on, että siihen mennessä kun tajuaa olevansa terapian tarpeessa, useimmilla meistä on jo elämää takana sen verran, että olemme ehtineet rikkoa jo muitakin omalla rikkonaisuudellamme.

Omille lapsilleen sitä soisi edes vähän helpomman elämän kuin mitä oma on ollut. Mutta ehkei elämän ole tarkoituskaan olla helppoa? Ehkä kaikki on vain elämää. Eräänä päivänä teinimme jolla nyt on vaikeaa, preteenimme joka nyt on vähän seesteisemmässä tilassa, ja tweenimme joka aaltoilee myrskyjen ja tyventen välillä, ovat aikuisia ja pohtivat syntyjä syviä ja äitien ja isien ja äiti- ja isäpuolten jälkeensä jättämiä traumoja. Ja toivon mukaan myös niitä hyviä hetkiä, sillä eihän elämä mustavalkoista – vain hyvää tai vain pahaa – ole.

 

Villasukkia sun muuta mielen lämmikettä

Oltiin yläkerrassa loikoilemassa sängyllä aamupalaa sulattelemassa, mies, koira ja minä. Esikoinen oli jo lähtenyt tallille tuntia aikaisemmin, tosikoinen juuri kömpinyt sängystään koneelle Simsin pariin, kun ovikello soi. Tytär meni kurkistamaan verhon raosta, tunnisti pari ystävääni oven takana, huusi: “äiti, sun kavereita on täällä!” (mitä minä puolikuuro en tosin kuullutkaan), meni vetämään farkkua jalkaan ja avasi oven.

Sen verran kuulin sinne makkariin, että jotain outoa alhaalla tapahtui, ja että jotain se tytär sieltä kovasti huuteli. Laskeuduin alakertaan katsomaan ja löysin nuo ystäväni ystäväporukkamme delegaattina eteisestä. Sain halauksia, ruusikimpun ja paperipussillisen kaikkea ihanaa:

pupukuvioidut villasukat (jotka mitä ilmeisimminkin ystäväni Äm on kutonut :) ), rosmariinihunajaa (rosmariini ei mennyt minulta ohi ;) ), mansikka-vadelma-mysliä, tyrnimehua, sydän-vaahtiksia, valkosuklaapähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, minttusuklaata, jalkahoitotuotteita ja pupukortin :)

Ajatuksella koottu, lämmöllä annettu paketti. Jos ei näillä eväin tästä kuntoudu niin ei millään ;) Hymyilen yhä ihanissa uusissa villasukissani :) Viimeiset viikot ovat olleet aika raskaita, eikä vain tämän leikkaustoipumisen vuoksi vaan vähän muistakin syistä (jotka tosin onneksi on nyt selvitetty myös). Tämä todella made my day and week :)

Kivoja muistamisia on tässä toki muitakin sadellut matkan varrella, silloin sun tällöin. Sairaalaan siskoni ja äitini toivat pussin M&M'sejä ja sydäntä pitelevän I love you -pupun. Isoäiti ja isä toivat After Eightejä ja kukkia, mies naapureilta terveisinä kukkakimpun ja suklaarasian. Pian kotiuduttuani naapuri tuli piipahtamaan pienen pussin kanssa, jossa oli teetä ja minttusuklaata. Duunista tuli kotiutumisviikkoni perjantaina kukkalähetyksenä pari sydämellistä ruusua ja Geisha-rasia. Pikkuserkku perheineen lähetti kortin ja lasienkelin ikkunalle.

Nuoremmat tytöt olivat tehneet minulle kortit, esikoinen twiittasi minulle terveisensä <3

Vaikka on mieltä lämmittävää saada pieniä tai vähän isompia paketteja tai kukkasia, en toki arvota ihmisiä sen mukaan, onko joku muistanut jollain konkreettisella vai ei – ihan vaan viesti, puhelu, halaus on ollut aivan yhtä lailla arvokasta! Silloin kun on vähän maissa, ja koittaa kamppailla itseään takaisin elämään, tuntuu hyvältä tietää, että ympärillä on ihmisiä (oman perheen lisäksi), jotka välittävät.

Kiitos teille, että olette <3

 

(Fysio)terapian tarpeessa

Muun Suomen jännätessä Suomi-Ruotsi lätkää, minä suunnittelen pitkää kävelylenkkiä semi-aurinkoisessa helmikuun säässä. Joskus ajalla ennen lapsia urheilu jaksoi vähäisessä määrin kiinnostaa minuakin, mutta nykyisin olen kai lähinnä suomalaisen urheiluhullun kansan häpeätahra, kun ei voisi vähemmän kiinnostaa. En tosin oikeasti koe asiasta häpeää. Olen vain minä ja elän ja annan elää.

Minun elämässäni juuri nyt on ensimmäisellä sijalla kuntoutumiseni, kuten kaikki jo tähän mennessä tietävätkin. Se ei tapahdu urheilemalla, muttei myöskään sängyssä tai sohvalla maaten. Siihen ei auta stressi (muuten, jos olisinkin hurja urheilufani ja jännittäisin noita pelejä puoliksikaan samassa mittakaavassa kuin esim. isäni aikoinaan, päässäni varmaan tässä tilassa poksahtaisi verisuoni), mutta se vaatii pientä eteenpäin puskemista, liikkeelle lähtemistä.

Ensimmäinen kaikki, mikätahansa leikkauksen jälkeen on tuntunut pahalta. Ensimmäinen istumaannousu, ensimmäinen askel, ensimmäinen kymmentä askelta pitempi kävely, ensimmäinen koiranulkoilutus, ensimmäinen suihku, ensimmäiset portaat, ensimmäinen auton kääntäminen pihassa (pää oli sekaisin kuin Lintsin Kehrääjän vaimikäsenytolikaan-se-entinen-Enterprise jäljiltä), ensimmäinen pieni ajomatka kotoa kauppaan.

Seuraava on jo ollut helpompi. Ja sitä seuraava ja niin edelleen, kun on vaan puskenut itsensä tekemään, aina pikkuisen enemmän kuin aiemmin. Ennen leikkausta tapasin korvapolin fysioterapeutin, joka antoi ohjeita leikkauksen jälkeiseen tasapainokuntoutukseen. “Kotihan sitten kuntouttaa sut ihan itsekseen,” sanoi fysioterapeutti, kun kyselin portaiden kävelystä ja kerroin, että koti on kolmessa kerroksessa.

Samaa se sanoi se Töölön sairaalan neurokirurgisen osaston fysioterapeutti. Portaita, ulkoilua koiran kanssa (sitten kun kirurgin mukaan on ok lähteä ulkoilemaan, mikä oli n. kolme viikkoa leikkauksesta), normaalien kotiaskareiden tekemistä, eikä missään tapauksessa täyttä laakereilla lepäämistä. Tekemättä ei kuntoudu.

Todellakin. Portaat, jotka alkuun olivat kamalat, kuntouttivat nopeasti. Tasapainoni tuntui ensimmäisten kotipäivien aikana paranevan kohisten, vaikka kuljinkin yhä portaita säästeliäästi, sillä ne uuvuttivat vielä. Kun ensimmäisiä kertoja ulkoilutin koiraa, päässä humisi, koiran pysähdellessä, kääntyillessä, pakottaessa minutkin kääntyilemään ja pysähtelemään. Orientaantioni parani kohisten.

Vieläkin, jos Meggie on “hankalalla tuulella”, eli lähinnä metsästysvaistojensa virittämä, se väsyttää minua aika paljon. Mutta jaksan kävellä jo pitkähköjäkin lenkkejä sen ja miehen kanssa, sellaisia tunnin lenkkejä hyvinkin, etenkin jos mies pitelee koiran hihnaa. Eilen suorastaan unohdettiin kääntyä kotia kohti, kun juteltiin, ja löydettiin itsemme melkein Paloheinä Golfilta. Hyvin jaksoin vielä kotiinkin.

Noissa fesen AN-ryhmissä on paljon ihmisiä, jotka käyvät säännöllisesti fysioterapeutilla tasapainoaan treenaamassa. En tiedä kuinka suuri keskimäärin on erillisen fysiterapian tarve AN-leikkausten jälkeen, mutta omalta osaltani normaaliin elämään palaaminen sitä tahtia kuin voimat antavat myöten, on ollut aivan riittävä, ja sanoisin ehkä jopa että paras kuntoutus minulle.

Kirurgilta silloin sairaalassa leikkauksen jälkeen kysyin, milloin voin palata tanssitunneille. Hän sanoi, että hyvinkin 6-8 viikkoa leikkauksen jälkeen, on hänen arvionsa. Se on kohta käsillä. Viikko sitten olisin sanonut, että saas nähdä. Saman vastauksen olisin antanut kysymykseen kyvystäni palata töihin sairasloman päättyessä. Viimeisen viikon aikana on tapahtunut aivan hurjaa etenemistä kuntoutumisessani, ja nyt voin todeta, että varppina voin, kumpaakin sen muutaman viikon päästä kun saikku päättyy.

Energiatasoni on noussut lähelle normaalia tai ainakin sitä, mitä se oli ennen leikkausta jolloin olin myös jatkuvan väsynyt – viime keväänä sanoin miehelleni puolileikilläni, että minulla on varmaan aivokasvain kun olen jatkuvan väsynyt ja sitten ne päänsäryt. Tasapainoni suurin piirtein samoissa nyt myös. Pliét onnistuu, passet myös ihan varpailla seistenkin, siinä missä ennenkin. Mikä tosin ei ole yhtä hyvä kuin voisi ja pitäisi, tasapainoni mentyä alamäkeä jo joitakuita vuosia.

Lisää siis vaan normaaleja touhuja, portaita, koiralenkkejä ja takaisin tanssitunneille. Ehkäpä jonain päivänä olen vielä entistä ehompikin, nyt kun se kasvain on poissa päästäni haittaamasta. Pää ei enää humise ihan niin pahasti. En enää kulje ympäriinsä kuin näkevä sokea, joka ei ymmärrä näkemäänsä (puolikuurous teetti hassusti tunteen etten tajunnut näkemääni). Aivot sopeutuvat ja kompensoivat. Yhäkin, muistakaa tosin pysyä “oikealla puolellani”, jos haluatte että kuulen mitä puhutte ;)

Elämä kuntouttaa, kunhan vaan uskaltaa elää.

 

Tahdon vanheta kuin isoäitini

Mieheni kerran kysyi minulta, kuka on elämäni tärkein esikuva. Mietin hetken, tuumin, että ei minulla juurikaan koskaan ole ollut varsinaisia esikuvia, olen vain kasvanut minuna – mitä se sitten tarkoittaakaan, ja viime aikoina pohdinnoissani sekin on saanut vähän uutta valoa ja ymmärrystä. Hetken asiaa mietittyäni kuitenkin totesin, että elämäni ehkä ainoa varsinainen esikuva on isoäitini. Ei hänkään ole täydellinen – eihän meistä kukaan ole – mutta haluan vanheta kuin hän.

Isoäitini on pian yhdeksänkymppinen. Hän on fyysisesti sekä hyvässä että huonossa kunnossa yhtaikaa – noin periaatteessa hyvässä kunnossa, asuu itsekseen kaksikerroksisessa kodissaan, viettää kesät landella missä autolta mökkiin on jyrkkä mäki pienine polkuineen, ja on aktiivinen puuhanainen, mutta samalla sairastaa omia sairauksiaan. Isoäitini on sitkeä sissi, ja mieleltään yhä veitsenterävä.

Lapsena vietin paljon aikaa isoäitini kanssa. Enemmän kuin pitkään aikaan muistinkaan tai tajusin mieltää erityiseksi. Äitini työskenteli kotona, freelancerina, mutta silti tai ehkä juuri siksi minä puolestani vietin viikonloppuja ja viikkojakin isoäitini (no, isovanhempieni, sillä silloin isoisänikin vielä eli) hoivissa talviaikaankin, kesällä olin ihan vallan isoäidin kanssa siellä landella.

Isoäitini kanssa tein tikkunekkuja, lumiukkoja, lihakeittoa, pullapoikia, marmeladia, hiivaleipää, joulusilliä, porkkanakakkua… Iltaisin katsottiin telkkarista saksalaisia dekkareita, Onnenpäiviä, Shirley Templen elokuvia, tai jotain muuta elämäniloista teemukin ja paahtoleivän kera. Isoäiti luki minulle vanhoja Tytti, Tetti ja Tyllerö -kirjoja, joita rakastin. Käytiin avannossa, uimassa, saunassa, torilla, jätskillä.

Isoäidilläni on aina ollut landella melkoinen kukkapuutarha. Se tarvitsi huomiota enemmän kuin olisin teini-iän kynnyksellä enää jaksanut kukille antaa, kun mieluummin vain olisin lukenut akkareita ja kirjoja, tai vaikka leikkinyt oravaa pikkusiskon kanssa. Tai ihan vaan haaveillut puun latvassa. Kolmentoista vanhana taisin alkaa olla sitä mieltä, että lande == työleiri, ei kiinnostanut enää. Näin aikuisena ajatellen, se oli vaan sitä samaa, mistä omat tyttäret nyt rutisevat. Asioita tarvii tehdä, myös teinin.

Nyt tässä oman terveyteni ja kasvaimeni kanssa kamppaillessani olen entistä enemmän pohtinut isoäitiäni ja sitä miten haluaisin olla ja vanheta kuin hän. Isoäitini kulki kepeästä nuoruudesta Viipurissa evakkona Helsinkiin, opiskeli itsensä sotien keskellä arkkitehdiksi, eli läpi haasteellisen avioliiton, ja tapaturma-alttiina on selviytynyt jos jonkinmoisesta haaverista voittajana taas ehjäksi. Sitkeä sissi.

Mieheni sanoi minulle vähän aikaa sitten, oltuani jonkin tovin sairaalasta kotona: “You are so brave.” Tänään eräs AN-ryhmäläinen julisti minut championikseen (ei siis herkkusieneksi vaan sankariksi) luettuaan toipumiskertomustani. En tiedä kuinka paljon hyvästä toipumisestani kuuluu kiitos loistavalle kirurgilleni, kuinka paljon erinomaiselle terveydenhuoltojärjestelmällemme (jota amerikkalaisperäinen mieheni ei lakkaa kehumasta) ja kuinka paljon minulle. Kaikille varmaan osansa.

Minäkin olen sitkeä sissi, niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Fysiikkani on hyvä, ollut sitä enimmäkseen koko aikuisikäni (muutamaa tyttöjen vauvavuotta lukuunottamatta), jos kohta ei ehkä ihan koko nuoruuttani. Isoäitini on elänyt elämänsä voimistellen, nuorempana myös tanssien. Minutkin hän opetti voimistelemaan, venyttelemään, jumppaamaan. Teinivuosina se tosin jäi, tilalle tuli minulle mieluisammat pyöräily, lentis ja futis, ja myöhemmin sulkis, tanssi, juoksu, ratsastus, seinäkiipeily, rullaluistelu.

Kaikki paitsi pyöräily, rullailu ja tanssi ovat jääneet. Mutta ne, ja jatkuva hyötyliikunta (käveleminen, portaat jne.), ovat riittäneet peruskuntoni ylläpitämiseen antaen hyvät perusedellytykset kuntoutumiselleni. Isoäitini on elävä esimerkki siitä, mitä omasta kunnosta huolehtiminen tuottaa. Yhäkin, melkein ysikymppisenä, hän, iloinen viipurinmummoni, sinnikkäästi taistelee sairauksiaan vastaan, silloin kun sellaiset häntä yrittää lannistaa.

Minä en voi sanoa onnistuneeni aviorintamalla ihan isoäitini tavoin, vaikka silloin erokriisin aikaan monesti mietinkin, että isoäitinikin selvisi vaikeasta avioliitosta, pitäisi kai minunkin. Mutta olemme kuitenkin kaksi eri ihmistä, minun avioliittoni oli eri kuin hänen, minun elämäni eri kuin hänen. Erosimme lasteni isän kanssa, ja nyt olen onnellinen miehen kanssa, joka muistuttaa paljon isoisääni, hyvien puoliensa osalta.

Vieläkään en ole edes ihan yhtä vanha kuin isoäitini oli minun syntyessäni. Kummitätini sanoo, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän muistutan (ainakin fyysisesti) isoäitiäni, joka puolestaan sanoo minun muistuttavan omaa äitiään. Geneettisesti olenkin varsin paljon hänen kaltaisensa. Toivon ja uskon imeneeni itseeni lapsuuteni ja nuoruuteni vuosina myös paljon hänen henkistä vahvuuttaan, viipurlaista iloisuuttaan ja muitakin vaikutteita. Ainakin rakkauden musikaaleihin ja vanhoihin elokuviin olen perinyt häneltä ;)

 

Valentine’s post

Uskolliset lukijani ja kavereistani useimmat jo tietävätkin, etten pidä dedikoiduista päivistä, sillä niin ystävien kuin vanhempien kuin lasten kuin muidenkin rakkaiden tulisi tuntea olevansa tärkeitä vuoden jokaisena päivänä, ja nämä erilaiset juhlapäivät lähinnä ovat kaupallisia rahantuottopäiviä. Silti, näin geneerisesti, toivotan hyvää Ystävänpäivää itse kullekin lukijalleni ja ystävälleni tasapuolisesti! Toivon, että teillä jokaisella on välittäviä ja rakastavia ihmisiä elämässänne ympäri vuoden :)

Those who know me, know that I’m not big on these commercial holidays and celebrations – our friends, loved ones, parents, children etc. should be and feel important to us every day of the year. In Finland, Valentine’s is “Friends’ Day”, and with this generic post I’m wishing a happy Valentine’s Day to all of my readers and friends alike. I hope you all have caring, loving people in your life all year long :)

 

Grouping up

When I first came home from the hospital after my acuostic neuroma surgery, my husband told me that he had been googling a bit and had stumbled upon this site with Carol’s AN story and a bunch of links to AN resources. He gave me the URL and I ventured to the site, but was too tired to read through the story. I was getting better myself, day by day, not feeling the need to read about anybody else’s experience, simply plodding through my own.

A few days later I decided to read Carol’s story anyway. It was a long read, and the length of the recovery process surprised me. As said, she had links to some resources including the AN Associaton on her site, and mentioned the forums there a couple times, and I clicked to the ANA site to have a look. I think it’s a pretty good site, but I was still thinking to myself that ok, some people may need peer support, but I will just heal here and get on with my life.

Then, the very next day, I woke up crying with desperation and frustration, and started the day off by googling Mark Ruffalo a bit. I had noticed on the ANA site, that he, too, is one of *us*. As little as I still wanted to be part of that us, still thinking that I’ll just make it here on my own, my own way. Which is of course the way, my own way, as we each have our own way, but I didn’t want to recognize that I would be a patient for the rest of my life. In a way.

I also found this Finnish guy, Janne’s blog and his post about his AN experience. I read through that, read the comments, and realized there’s a lot of us, and that it may well be worth it to share experiences. I started to write mine in my Healing Diary page, too, and left a comment in the blog. The comments there are hardly a group or any kind of society of Finnish AN people. Not a discussion really, though interesting to read through.

Slowly I started to warm up to the idea of joining a support group in order to talk with others who have gone through and are undergoing similar things as I am. For like it or not, this seems to be life altering process, a long one, with possibilities of all sorts of complications and this and that. And want it or not, I am an AN patient for the rest of my life. Especially since there still is a bit of the tumor left in my head anyway, and that requires monitoring and with any crappy luck, another treatment of some sort.

At first, I ventured back to the ANA site, looking for their forum. I almost signed up, but then decided against. The forum seemed a bit too organized to my liking. I didn’t have any questions to ask, I simply wanted to find other people like me. So I thought about Facebook, and searched for acoustic neuroma groups there. Ia found two that I asked to join: the Acoustic Neuroma (tumor survivers) and the Acoustic Neuroma Association groups.

Just like me, there are many who belong to both groups. And both groups seem to be great :) There are active people who seem to genuinely care and support each other, share experiences and positive thoughts as we all struggle with different issues in our quest for our own New Normal – and some more or less are there already.

We all have our own story, our own issues, but we all share one thing: we have or have had an acoustic neuroma tumor. Most have had it treated in some way, some have facial palsy, some live with unrelenting pain, some with fatigue, some can work normally, some not. Most (if not all) of us have SSD – single sided deafness. That alone is a big factor in the New Normal.

One of the things I love about those groups is that the conversations can eventually end up being abut almost anything. It can start with a question about driving, or flying or hearing aids or what ever, and end up being about the Aurora Borealis of Lapland or sunsets at the Bahamas. Anything! Because the life of us is not only AN stuff either.

So, through some amount of sneer and resistance, I finally realized that I, too, not only need but even crave for some peer support. I hope, that I can make it through the headaches and fatigue and all to a relatively normal life (of an SSD), being able to work and do stuff with the daughters and all that. Find my New Normal a decent one. And live and laugh and cry with others like me on my way.