Karkkeja, timantteja, palikoita…

Cosmo's Cosmic Adventures. Keen. Duke Nukem. Mitä noita nyt oli? Tetris! Pelejä, joita pelasin ammoin ajalla ennen lapsia, joskus viime vuosituhannella siis. Silloin kun olisi pitänyt kirjoittaa gradua tai lukea tenttiin (disclaimer: valmistuin silti alle viidessä vuodessa ja ihan hyvin arvosanoin). Tasohyppelypelejä. Puzzleja.

Sittemmin pelaaminen on jäänyt paljon paljon vähemmälle. Jotenkin hämmentävästi lasten ollessa pieniä löysin aina jostain hetken silloin, toisen tällöin, pelata ZooKeeperiä. Addiktoiva bejeweled-peli, ihan paras! Vieläkin sen voi löytää jostain pelikoneesta ja muista, mutta se on Flash-peli, joten en voi pelata sitä iPadilläni :( Eikä siitä ole tehty peli-appiä :(

Farmville, Mafia wars, joku kahvilapeli, mitä noita nyt oli, mitkä valtavasivat ensin Facebookin? Niitä pelailin aikani, erinäisistä syistä tylsistyneenä joitakuita vuosia sitten. Viimeisten noin kolmen vuoden aikana olen ollut satunnaisen addiktoitunut Angry Birdsiin, Sudokuun, MahJongiin, LogoQuiziin, WordSeekiin… Kännykällä ja tableteilla. Aina hetken kerrallaan.

Nyt, tässä tylsistyksissäni, päätin katsastaa, mikä on se kaikkien pelaama Candy Crush Saga, josta Facebookissakin minulle tulee kutsuja tasaisen tappavin väliajoin. Kutsut olen ignoroinut, kuten kaikki pelikutsut, mutta eilen latasin iPadille Candy Crush Sagan. Ja jonkun vähän vastaavan Jewel-pelin.

Joo, koukuttaa. Ja ärsyttää! No more moves. Buy more moves or end game. Joo, tarviihan ne pelikehittäjät rahaa. Ja in-app-purchases on nouseva trendi. Mutta minä olenkin aina vähän lohi! Uin vastavirtaan, enkä osta mitään pelin sisällä. Se on loputon suo. Olisin valmis maksamaan (pelistäkin) vähän hintaa, jos vain sillä pääsisin tuosta jatkuvasta rahanlypsy-yrityksestä.

Ja sitten vielä: Sorry, no more lives. Next life in 5:32 minutes. Aargh!

Sillä välin kun eilen odottelin, että saan elämän verran lisää CCS:aan, etsiskelin appstoresta jotain ihan vanhaa kunnon Collapsea. Sellaistakin pelasin yhteen aikaan PC:llä. Mutta onko sellaista? Melkein. Kaiken pitää olla nykyisin niin fancyä. On outoja versioita toisensa perään, muttei yhtään ihan perinteistä tylsää Collapsea. Tai Tetristä.

Muutamaa palikkapeliä olen tässä testaillut. Yksi Bricks-versio on jokseenkin ok, mutta kun pelin vauhti kiihtyy, ei kuitenkaan pelin reagointinopeus näytön napauttamiseen nopeudu samaa tahtia. Raivostuttavaa! Vaikka olisin kuinka nopeasorminen (ja minähän olen!), en voi mitään, kun peli ei reagoi riittävän nopeasti.

Tytöille aina sanon, että jos kert peli ärsyttää, laita se pois. Koitan totella tuota itsekin. Ehkä pitäisi vain hakea läppäri tähän iPadin sijaan ja pelata sitä ZooKeeperiä. Ongelmansa kullakin sanoisin. Ehkä pitäisi keksiä jotain kehittävämpää tekemistä kuin typeriin peleihin addiktoituminen.

Ei, en ole koskaan ollu sellainen varsinainen pelaajatyyppi, enkä aio aloittaa nytkään. Siis kaikki nämä mitänenyton, mitä jengi hehkuttaa ja odottaa kakkosta ja niin eespäin? EVVK.

 

Nap time

Makaan sängyssä silmät kiinni, pää tyynyssä, kuunnellen omaa hengitystäni. Voisin luulla nukkuvani, ellen tietäisi paremmin. Tarvitsen lepohetken, vaikken nukahdakaan oikeasti. Päässäni surisee – juuri nyt aivan kirjaimellisesti, vaikka pääni meteli onkin laskenut siedettävälle tasolle – ajatuksia. Hivenen levottomana odotan että jaksan taas.

Sillä vaikkei nukuta, ei se tarkoita ettenkö tarvitsisi lepoa. Eikä se, etten jaksa kuin ajatella, tarkoita etteikö minulla olisi tylsää.

Lakkasin nukkumasta päiväunia varsin varhain, tietääkseni alle kahden vanhana. Aivan kuten omat tyttärenikin, jotka molemmat kategorisesti lopettivat päiväunet (kotona) puolentoista vanhana. Päivähoidossa he tietenkin lepäilivät kyllä, mutta tosikoinenkin jo kahden vanhana pienten ryhmässä lepäili pakollisen tunnun, ja sitten ainoana hereilläolijana touhusi kaikkea hoitajien apuna.

Minä en koskaan ollu päivähoidossakaan. Nukuin päiväunia kummankin tyttären odotusaikana. Muutoin en ole päivisin nukahdellut kuin kipeänä. Kreikassa, kun olin vain miehen ja keskimmäisen kanssa ekalla kertaa, mies ja tyttö nukkuivat siestan harva se päivä. Minulle se tuntui täysin käsittämättömältä! Lähdin monesti keskenäni kameran kanssa kuljeksimaan sillä välin kuin toiset nukkuivat.

Leikkauksen jälkeen olin tarpeeksi kipeä siihen touhuun ensimmäiset puolitoista viikkoa. Nyt ei uni päiväsaikaan taas enää tule. Väsy kyllä, muttei uni. Lepään sitten silmät kiinni aikani, ajatusten juostessa, odottaen että jaksan avata taas silmät ja tehdä jotain. Kuten kirjoittaa sen blogikirjoituksen, joka nokosten aikana syntyi päässäni.

Aikamoista lepäilyähän nämä päiväni ovat enivei. Puolimakuulla ollen jaksaa kirjoitella, nyt jo lueskellakin, muttei paljon muuta. Tai no, olen minä päivittäin tsempannut vähän sitä ruoanlaittoakin, ja muutenkin viettänyt aikaa alakerrassa tyttöjen kanssa. Noin kerran päivässä ollaan lähdetty vähän liikkeellekin, mutta pari tuntia autossa, terveyskeskuksessa, kaupassa, lounaalla JuFussa ja energia on loppu. Ja tarvitsen taas torkut.

Ennen kaikkea silmäni tarvitsevat sitä lepoa. Ne ovat valoherkemmät ja kuivuvat ja väsyvät paljon normaalia herkemmin. Ja niinpä vaikka muuten jotain jaksaisin, silmäni eivät halua olla auki. Usein vedän “personal curtainsini” eli laput silmille jotta saan silmät täyteen pimeyteen vähäksi aikaa. Ja sitten saatan viiden minuutin välein raottaa lappuja ja tehdä jonkun yksittäisen pienen jutun. Jatkaa lepoa ja taas sama juttu. Kunnes olen levännyt riittävästi.

Minusta ei tulisi hyvää koiraa tai kissaa ;) Ei sillä, tuo meidän koirakin vaikka torkkuilee paljon – paremman tekemisen puutteessa – kaipaa vastineeksi äksöniä ja tuntuu tylsistyvän päivän mittaan. Kun sillä on tylsää, se haluaisi ulos, ja jos ei se pääse ulos – ei sielläkään koko päivää voi viettää – se alkaa vaeltaa ja syödä kaikkea lattialta. Toisinaan se jopa viihtyy lelujensa parissa tovin tai kaksi. Ja on onnellinen kun tytöt tulevat koulusta ja leikkivät sen kanssa!

Viikko vielä ja minäkin voin lähteä koiran kanssa ulos. En sen kanssa kamalasti jaksa leikkiä ja touhuta kuten aiemmin, mutta sängyllä meuhaaminen onnistuu kyllä :)

 

Legoland

“Tää on jo kolmas kerta, kun multa lohkee hammas,” huokaisi tosikoinen 10-v, kyyneleet silmissään. Useimmille meille ei kai ole koskaan sattunut hammastapaturmia, mutta tapaturma-alttiille nuorimmaiselleni eilen illalla jo kolmannen kerran. Tytöt, tosikoinen ja keskimmäinen, olivat iltasella pihalla touhuamassa jotain. Tosikoinen kompastui, ja seuraavaksi syleksi suustaan hampaan ja lumikolan hippusia. Suu edellä lumikolaan, tällä kertaa.

Minä olin jo päivästä vähän uupuneena yläkerrassa torkkumassa, mies teki vieressä jotain koneellaan, kun ovi kävi ja tytöt tulivat sisään. “Hei aikuisporukka siellä! Me tarvitaan täällä vähän apua!” huusi keskimmäinen eteisestä. Mies meni alakertaan ensin katsomaan mikä hätänä.

“Ei se ole pahakaan, ei käynyt pahasti,” sanoi mies tosikoiselle, tottuneena rauhoittelemaan vähän herkemmin panikoivaa keskimmäistä. Tosikoiselle lausuma tuntui vähättelyltä. Minä hipsin alakertaan perässä, totesin kylläkin ihan saman: juu, huulessa on pieni ruhje, ja yläetuhammas on hivenen lohjennut. Muttei mitään ambulanssia tai edes päivystyskäyntiä vaativaaa.

Annettiin tyttärelle särkylääke ja tarjoilin vaseliinia tai Bepanthenia huuleen. “No en tod laita! Huulen sisäpinnalle en laita mitään rasvoja!” huusi tosikoinen, eikä meinannut ensiksi ottaa särkylääkettäkään, kun tuntui oudolta ajatus niellä mitään. “Ei se hammas sun kurkussasi lohjennut, laita pilleri suuhun ja nielaise veden kanssa ihan normaalisti vaan,” ohjeistin. “Hammas lohkesi kurkussa,” naureskeli tosikoinen keskimmäiselle hassua ajatusta ja nielaisi lääkkeen.

Tänä aamuna soitin – kolmantena aamuna peräkkäin klo 8 johonkin ajanvaraukseen – hammashuollon ajanvaraukseen ja sain tosikoiselle hammaslääkäriajan kymmeneltä. Minä olen rampannut terveysasemalla tikkien poistossa maanantaina, näyttämässä kynsivallintulehdusta tiistaina ja nyt sitten viemässä tytärtä hammaslääkärille tänään. Sama paikka, eri ovi. Olen jo kanta-asiakas…

Hammaslääkäri totesi lohkeaman olevan pieni, eikä kannattanut edes alkaa hioa sitä tässä vaiheessa. Tarkisti samalla viime kevään trampoliini-äksidentissä vaurioituneen alaetuhampaan: siinä on poikittaisia hiushalkeamia, seuraillaan yhä. Otti röntgenet, teki erinäisiä testejä sun muuta. Ei mitään häälyyttävää kaikesta huolimatta, vuoden päästä uusi tarkistus ellei tässä välissä tapahdu jotain erityistä.

Muuten suu oli ok. Suuhygienistille hammaslääkäri lähetti hammaskivenpoistoon ja hampaiden harjausopetukseen – mistä tosikoinen sydämistyi ikihyviksi. Etteikö hän muka harjaa hampaitaan hyvin! Siinä ei lohdutukseksi auttanut edes, että me kaikki muutkin, aikuisia myöti, saadaan samaa viestiä hammaslääkäriltä/suuhygienistiltä niinikään…

Hampaat eivät tunnut olevan tosikoisen vahvin kohta. Luita ei ole mennyt hänelläkään, yllättävää kyllä, rikki koskaan, muita luita kuin noita hampaita. Kariekseltakaan en onnistunut tosikoista suojelemaan, esikoisen mahdollisesti kyllä. Toivottavasti tosikoisen alahammas kestää. Toivottavasti tyttärellä on omat hampaat vielä parikymppisenäkin. Ja nelikymppisenä, ja niin ees päin.

Ei nämä omatkaan legot maailman parhaat ole. Murrosiän oikomiskojeiden jäljiltä suuni oli aikuisikään mennessä täynnä reiänalkuja, jotka yksi toisensa perään muuttuivat rei'iksi. Suuni on täynnä kovetettua muovia. Kyllähän tämän kanssa elää – viime tarkastuksessa ei enää löytynyt uusia reikiäkään :) Yksi lohjennut paikka tuossa korjattiin juuri ennen leikkausta; sen alla oli lisää reikääkin kylläkin. Ja hetken sain pelätä sen hampaan juurenkin kuntoa, mutta kunnossa oli.

Olen aina ollut sitä mieltä, että meillä ihmisillä on hampaissa valmistusvirhe. Haavoittuvuusbugi. Niin oleellinen juttu, ja niin haavoittuvainen, tämä suun legoland. Mutta jos ei olisi, meillä olisi kamalasti työttömiä hammaslääkäreitä. Heh ;)

 

Ruoanlaittoyritystä

“You make the best food. Moms make the best food,” kehui keskimmäinen ryhtyessäni mannapuuronkeittoon. Minusta mies on meidän perheen master chef, mutta lapsille on monesti enempi mieleen minun laittama perusruoka. Pasta bolognese. Keltainen kana-curry. Broileriwokki. Mannapuuro. Itsetehty pizza. Toastit. Niitä grillailee mieskin heille. Ja juustohampurilaisia.

Viikonloppuna jo istuskelin keittiön liepeillä jaellen ohjeita kana-curryn laittoon miehelle ja tosikoiselle, jotta tytöt saivat lemppariaan vaikkei äiti jaksanutkaan häärätä vielä keittiössä tarpeeksi kauan saadakseen aikaan kokonaisen aterian. Tai siis kaksi nuorinta sai lemppariaan. Esikoinen on yhä yhtä hankala syöjä kuin 10 vuotta sitten kolmen vanhana. Jotenkin hänkin hengissä silti pysyy ja on kaikki vuodet kasvanut nopeampaa tahtia kuin kumpikaan paremmin syövistä nuoremmista. Ja on nyt jo minuakin pidempi. Go figure.

Eilen minulla oli hyvä päivä. Vaikka heräsin aamulla itkuisena ja olotilaani kyllästyneenä, loppupäivä olikin yllättäen huomattavasti edellisiä parempi. Päätä särki vähemmän ja jaksoin enemmän. Jopa niin, että ainakin oman pääni sisällä tunsin jaksavani laittaa tytöille manniksen, ja meille dahlia – intialaista linssipöperöä – jota on tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Minulla on mielitekoja kuin olisin raskaana…

Tosikoisen kotiuduttua tanssitunniltaan (niin tuokin kohta 11v sujuvasti kulkee jo itsenäisesti bussilla Sörnäisiin tanssitunnille ja takaisin!) könysin alakertaan ja ryhdyin puuronkeittoon. Näennäisesti en tiedä tehneeni mitään erilailla kuin ennenkään, mutta onnistuin saamaan puurosta paakkuista. Mistä omat tyttäreni surutta marisivat, keskimmäinen sanoi ettei se haittaa.

Tyttöjen saatua paakkuisen puuronsa aloin kerätä aineksia sitä linssipöperöä varten. Jouduin vähän improvisoimaan, sillä meillä ei ollut vihreitä chilejä. Sain linssit, sipulit ja pari rawit-chiliä pataan, vettä päälle ja odottelemaan kiehahtamista. Kiehahdus tulikin, kattilasta yli saakka. Vähensin lämpöä ja annoin hätiin tulleen miehen siivota ylikiehahduksen, ja lysähdin sohvalle voipuneena.

Mies hoiti linssipöperön loppuun sohvalta jakelemieni ohjeiden mukaan – olihan ne siinä keittokirjassakin luettavissa, mutta kun olin jo valmistellut homman ja tiesin ulkomuistista mitä vielä piti tehdä – ja vähän muuta ruokaa sen kaveriksi. On se hyvä että minulla on tuo ihana mies rinnallani <3

Tietääkseni aivoihini ei leikkauksessa koskettu. Päin vastoin, sinne jätettiin siivu kasvaintakin, jottei aivot vaan vaurioituneet. Jotain tuolta pääkopasta tuntuu silti puuttuvan, kun ei yksinkertainen ruoanlaittokaan onnistu ilman pienimuotoisia katastrofeja. Tai sitten se on vain tämä väsymys. Silloinkin kun en varsin tunne itseäni väsyneeksi.

Ruoka oli hyvää, ja lapsetkin söivät puuronsa pienestä marinasta huolimatta. Joten ei tuo ensimmäinen leikkauksenjälkeinen keittiöyritelmäni ihan täysi katastrofi ollut, jos kohta ei ihan täysi succéekaan. Vähän kerrassaan. Tänä aamuna tsemppasin keittiöön uudestaan, paistoin itselleni eggwichin (kaksi paistettua kananmunaa, joiden väliin tulee cheddaria). Normaalia elämää kohti.

 

Drop drama

Teini. Teini on teini vaikka äiti olisi aivokirurgiatoipilas. Kai se on ihan oikeinkin niin, mutta kyllä tänään väsyttää paljon enemmän kuin eilen päiväsaikaan väsytti. Eilen jaksoin yhtä sun toista pitkin päivää, ja sitten illalla jouduin ryhdistämään teiniäni, joka ei mielestään tietenkään tehnyt mitään ja syyttä joutui hampaisiini, ja lopulta sitä myötä miehenikin hampaisiin. Teini mököttää vieläkin. Minulta loppui energia jo illalla kesken draaman.

Siinä on puolensakin. Siinä, että jaksan rähjätä vain jonkin aikaa, ja sitten vaan enää en. Rauhoitun ihan väkisinkin. Joudun energian loppuessa toteamaan, että ihan sama, reuhatakoon rauhassa, mies hoitakoon kurinpalautuksen loppuun. Ja siinä taisikin piillä se pahin kohta teinin mielestä. Äiti luovutti ja jätti hänet isäpuolen armoille. Iik. Teini sulki lopulta suunsa ja huoneensa oven.

Päivällä jo, teinin tultua tallilta nälkäisenä, alkoi se sellainen valituskuoro. Miksi juustohöylät on väärässä laatikossa? Miksei ruoka ole valmista vielä? Miksi syödään vasta seiskalta kun sitten ei ehdi katsomaan Putousta? (Jälk. huom. teini ei saanut katsoa Putousta lopulta muutenkaan, käytöksensä ansiosta). Ja pikkusisko liittyi tietenkin kuoroon. Ei se sitä aina enää tee, onneksi.

Kuuntelin aikani, totesin että EVVK ja kävelin yläkertaan, kömmin peiton alle. Minulla on siihen lupa. Kukaan ei kuole nälkään tai mihinkään muuhunkaan mistään yllämainituista tai muistakaan syistä johtuen. Mutta minä voin kuolla aivoverenvuotoon, jos päässäni poksahtaa. Normaalisti jaksan sitä turhanaikaista ja vain minulle suunnattua käninää jonkin verran, nyt en yhtään. Energia loppuu kesken. Käännän kaikelle kuuron korvan – enempivähempi kirjaimellisesti, sillä vasemman korvani kuulon laita on vähän niin ja näin.

Asiat hoituu ilman minuakin. Välillä varmaan paremminkin ilman minua, sillä as said, valtaosa siitä käninästä on exclusively for me. Huomiota? Voi kun antaisin niin mieluusti positiivista huomiota! Tosikoinen ja keskimmäinen tulevatkin halailemaan silloin sun tällöin, ja juttelemaan mukavia loikoillessani milloin missäkin, mutta esikoinen tuntuu olevan minulle lähinnä vihainen siitä, etten ole täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Ehkä tämä tilanne vähän pelottaakin tytärtä? Ei se silti oikeuta käyttäytymään ihan miten vaan.

Äitihän ei voi sairastaa, you know. Kun isä sairastaa, isä makaa sängyssä, mutta kun äiti sairastaa, äiti hoitaa perheen siinä missä terveenäkin. Not now. Nyt ollaan vesillä, joista en selviä kuntoon ilman sen vertaa itsekkyyttä, että annan pienempien asioiden hoitua tai olla hoitumatta, ja isommista huolehtii mies. Minun ei tarvitse riittää nyt. Ja lapsetkin ovat niin isoja, että heidänkin pitäisi jo ymmärtää. Heh.

Enimmäkseen on rauha ihan maassa ja kaikki rullailee omaa rataansa. Toivon mukaan teinikin lakkaa jossain vaiheessa mököttämästä. Elämä nyt vaan on. Ei aina just niinkun itse haluais. En minäkään haluaisi olla tämäntilainen. Pään särky ja outo olo saisivat väistyä, haluaisin jaksaa asioita normaalisti. Sekin aika koittaa taas, tiedän. Siihen asti mennään sillä mitä on.

 

Tehottomuuden tila

Mitä tekis? Sulkisiko silmät, vai lepuuttaisiko vaan päätään? Lojuisiko sohvalla vai sängyssä? Kuuntelisiko pään sisäistä huminaa, vai kuuntelisiko pään sisäistä huminaa? Jaksaisiko kurkata facebookkia muutaman minuutin? Jaksaisiko lukea tytttären blogipostauksen viimein loppuun? Saisiko aikaiseksi kirjoittaa vähän matkaa itse? Mutta missä asennossa olisi hyvä? Jaksavatko silmät?

Päässäni kuulostaa siltä kuin siellä humisisi valtavan suuri virtalähde. Jos onkin, ja se siellä energiaa tuottaakin, se menee vissiin kaikkeen siihen pään sisällä tapahtuvaan paranemiseen. Paljon muuhun ei energiaa riitä. Ei, vaikka keho varmasti saa nyt riittävästi ihan hyvää polttoainetta. Torkun, tai ainakin lepäilen kaiken päivää, tekemättä mitään. Väsyttää, kun on syönyt, kävellyt portaat, pukenut päälleen… Siis jokaisen jälkeen erikseen.

Jos pitäisi valita yksi sana, jolla ihmiset ovat minua elämäni aikana kuvailleet, se olisi tehokas. Olen paljon muutakin, mutta olen aina ollut niin tehokas, että se on hallinnut sitä miten ihmiset minua ovat määritelleet. One to get the job done. Ironista kyllä, olen aina vihannut koko sanaa, koko konseptia etenkin työelämässä. Asiat vaan on hoidettava, sillä hyvä. Ei se sen kummempaa mielestäni ole. Get the job done.

No, nyt on minusta kaikki teho kaukana. Priorisointia. Ainoa asia, joka minun on nyt hoidettava, on itseni kuntoon, eikä se tapahdu tehokkaasti vaan rauhallisesti hiljaksiin, askel kerrallaan. Kaikki muu on toisarvoista – ja hoituu, kun olen taas normaalimmassa vedossa. Nyt on aika olla tehoton ja levätä joka välissä. Valita jaksaako kävellä hakemaan vesilasin itse, vai pyytääkö miestä tai lapsia hakemaan puolesta.

Omituista tämä on. Pää pitää kyllä huolen siitä, että lepään. Mutta samalla tuntuu hassulta vain makoilla. Olla silmät kiinni – tai auki – ja vaan olla. Kuin koira. Välillä ei päässä liiku juuri ajatuksiakaan, sillä välillä pelkkä ajatteleminenkin tuntuu liian raskaalta. Välillä jalat (ja kuntoutuminen) vähän vaativat liikuntaa ja kävelen kolme kertaa ruokapöydän ympäri ja teen fysioterapeutin määräämiä varpaillenousuharjoituksia. Ja palaan sohvalle lepäämään taas.

Olen joka talvi halunnut aina voida vain nukkua talviunta maaliskuulle. Nyt se on minulle suotu, more or less. Talvi alkoi kunnolla vain pari päivää ennen leikkaustani, ja nyt minulla on sairaslomaa ja lupa levätä maaliskuun puoliväliin saakka. Toki varmasti energiatasoni nousee jo aiemmin, ja lähden ulos raikkaaseen ilmaan koiran kanssa kokeilemaan ulkoilua ennen kuin huomaankaan. Mutta silti. Siihen asti on lupa levätä niin paljon kuin vain tarvitsee. Lupa olla tehoton.

Siksipä teinkin listan ennen sairaalaan menoa asioista, jotka piti saada hoidettua tammikuun aikana, ja hoidin listan alta pois ennen leikkausta ;) Ei stressiä edes siitä ettei jaksa edes ajatella ;) Voin olla kuin Kamujen kissa ja painua takaisin nukkumaan kun siltä tuntuu. Ja siltähän tässä vaiheessa enimmäkseen tuntuu. Joka välissä. Kun ei ole energiaa muuhun kuin toipumiseen.

 

Itsestäänselvyyksistä irrotettu

Vain viikko ja päivä sitten kuljin hyisen kaupungin halki ratikalla ja bussilla, miettimättä kahta kertaa kykyäni liikkua vaivatta. Tai oikeasti, mietin minä sitä jo ohikiitävän hetken, katsellessani, kuinka terveyttään ja liikuntakykyään itsestäänselvänä pitävät ihmiset ryysivät ratikasta kiireisinä miehen ohi, joka yritti saada rollaattorinsa auki ja selviytyä ulos myös.

Sillä silloin jo tiesin, ettei minunkaan liikkumiseni tuosta noin vaan ollutkaan enää itsestäänselvyys. Siltikään, mikään tässä maailmassa ei olisi pystynyt minua täysin valmistamaan tähän tämänhetkiseen – muutaman päivän takaisesta puhumattakaan! – tilaani. Sillä vaikka olisi kaikki maailman empatia, on asioita, joita ei vain tiedä, jos ei koe.

Elelin viime aikoihin saakka normaalin huolettomasti, pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että pystyin käymään tanssitunneilla, ajamaan autoa, käymään kaupassa, laittamaan lapsille ruokaa, selviytymään työpäivästä ja sen jälkeisestä kiireisestä illasta, jonka aikana ehdin tuskin istua kahta minuuttia pitempään muutoin kuin ruokapöydässä ennen kuin kello oli jo puoli kymmenen.

Sitten kaikki muuttui. Viime keväänä huomasin kuuloni alentuneen ikävästi vasemmalla puolella. Hakeuduin kuulotutkimuksiin, jotka vahvistivat sen minkä tiesinkin. Työterveyslääkäri lähetti kuulopolille, missä korvalääkäri sanoi, että syy on todennäköisesti lapsuuden korvatulehdusten, mutta “laitan sinulle lähetteen, käyt magneettikuvauksessa, niin suljetaan pois mahdolliset fyysiset syyt”. Suljetaan pois. Niin.

Vähän ennen kuvausta – elettiin jo marraskuuta – sanoin miehelle, että pelkään sieltä löytyvän jotain sillä minulle oli ilmaantunut kasvoihin outoja tuntemuksia. Joulukuun viides päivä sain korvalääkäriltä puhelun: “Onko sinulla ollut tasapainohäiriöitä?” Minulla oli päässäni acoustic neuroma, kuulohermon kasvain, vestibular schwannoma, joka kasvaa tasapainohermosta ja painaa kuulohermoa, ja kasvaessaan tietenkin vähän kaikkea muutakin tuolla päässä sitten. “Se leikataan alkuvuodesta.”

Selvä. En siinä vaiheessa työkiireiden keskellä edes osannut mieltää asiaa. Palaset alkoivat loksahdella paikalleen: portaissa kaatuiluni, pyörimis- ja tasapainovaikeudet tanssitunneilla, jatkuvat vasemman puolen niskan alueen päänsäryt… Mutta leikkaus? Juu, vähän pelottavaa, pää leikataan, mutten ehtinyt miettiä asiaa tarkemmin.

Kasvain alkoi kuitenkin jo verottaa jaksamistani. Olin jatkuvan uupunut töissä, päätäni särki tavan takaa ja hermosto-oireet pahenivat. Sain lapun, jossa sanottiin, että leikkausjono on noin 4-6kk. Vietin joulun aikaan pitkän loman ja soittelin uudenvuoden alla neurokirurgiselle kysyäkseni pahentuneista oireistani. En päässyt puusta pitkään, kun minulle jo kerrottiin, että leikkaus on jo varattu, 15.1. papereita ei vain oltu vielä ehditty lähettää.

Asiat rullasivat eteenpäin, ignoranssini tulevasta muuttui jonkintasoiseksi faktatiedoksi kirurgin tapaamisen ja pienen nettiselailun myötä. Ja 15.1. noin kello 8 aamulla höpöttelin anestesiologille tyhjänpäiväisiä, kunnes sanoin “going under” ja kaikki pimeni. Kymmenisen tuntia myöhemmin heräsin ajatukseen “gotta go fix some food for the kids”, avasin silmäni ja vastaani tuijotti tehon kolmesilmäinen lamppu, samanlainen, jonka alle olin leikkaussalissa nukahtanut. “So, ok, guess not”, tuumasin ja suljin silmäni uudestaan.

Heti kohta hoitajat huomasivat minun heränneen, tulivat häärimään ympärilleni ja sujuvasti toteuttivat toiveitani, vaikka latelin niitä englanniksi. “Please turn me on my side.” “I need a pillow between my knees.” Ja niin edes päin. Suomenkielistyin hiljalleen jälleen, olin seuraavat noin 12 tuntia teholla tarkkailussa, ihan suunnitellusti, melkoisessa lääkepöllyssä. Ja kun lääkäri odotteli viimeisiä verikoevastauksia päättääkseen osastolle siirtämisestä, vähän pelotti menettää se jatkuva tarkkailu. Ja samalla tiesin, että perhe pääsisi katsomaan vasta osastolle.

Minut kärrättiin vuodeosastolle. Mies ja tytöt tulivat piipahtamaan. En tainnut tsempistäni huolimatta jaksaa olla hereillä viittä minuuttia pitempään kerrallaan. Tytöt taisivat vähän säikähtää. Minulla oli tippa oikeassa kädessä, mihinkään en päässyt liikkumaan, lusikoin jugurttia sisääni vasemmalla kädellä sen minkä jaksoin. Puolisen purkkia aterialla.

Aika menetti vähäksi aikaa merkityksensä. Muka jatkuvasti tiesin missä mennään, mutta jälkeenpäin, kaikki on yhtä sumua. Jossain vaiheessa hoitaja ilmoitti, että nyt on suihkun aika, ja nosti minut sängystä, mistä huojuvin askelin hoitajan käsipuolessa töpöttelin suihkuun. Siitä se lähti. Alkuun en pystynyt käymään vessassa ilman saattajaa, sitten ilman kävelytukea. MIKÄÄN ei enää ollut itsestäänselvää. Ei yksikään askel, ei lusikan saaminen suuhun, ei istuminen sängyn laidalla.

Eikä ole vieläkään. Vaikka nyt jo olen kotona, ja liikuskelen itsekseni yhdessä tasossa. Silmien auki pitäminen ei ole itsestäänselvää. Jokainen käynti wc:ssä, jääkaapilla, mitä vaan, vaatii ponnistelunsa, melkeinpä kaiken tahdonvoimani käytön. Mies kyllä passaa ja paapoo, minkä pyydän, mutta jos joskus haluan olla taas kunnossa, minun on pakko ponnistella pystyyn ja tehdä ja liikkua myös itse. Selvitä portaita ylös ja alas, vaikka se on nyt kömpelömpää kuin kaksivuotiaalla.

Päässäni humisee ja kumisee. On kuin siellä olisi oma universuminsa, tai Tähtien sota. Mekaaninen humina, ja aina välillä valosapelit singahtelevat. Kävellessä suunnan vaihtaminen aiheuttaa täyden disorientaation. Autossa istuminen tuntuu tieteiselokuvalta, ihan kamalaa kelluntaa. Ajaa en saakaan edes, ennen maaliskuun loppupuolta, jos edes silloin tai milloinkaan enää. Kuka sitäkään tietää.

Itsestäänselvää ei ole myöskään oman ravintonsa valinta. Sairaalan ruoka, ei se pahaa ollut, mutta leipää, kiisseleitä, mehukeittoja, perunaa, pastaa… Kaipasin vihreitä kasviksia niin että kotona ensi töikseni pyysin miestä laittamaan minulle annoksen parsakaalia! Ja päivälliseksi sain lautasellisen chiliä <3

Entä nukkuminen sitten? Ja oleminen muutenkin? Nukun kuin tiskikoneessa vääntynyt syömäpuikko. Pää kallellaan oikealle, jalat välillä suorassa, välillä vähän kierossa. En voi olla vatsallani, enkä kyljelläni pitkään, leikkauksesta johtuvista seikoista niin ikään. Meinasin nukkua mutsin sairaalasängyssä, mutta oma kutsui. Omakaan sänky ei silti tuonut parempia yöunia; parin tunnin pätkillä ja sairaalla unimaailmalla mentiin viime yö(kin).

Kuitenkin olen onnekas. Leikkaus meni hyvin. Kaikki raajani toimivat, kasvoni toimivat, silmäni toimivat, pääni toimii. “Äiti, kuin sä jaksat hymyillä aina vaan vaikka sä oot näin kipeä, ” kysyi tosikoinen piipahtaessaan tässä koulun jälkeen. Niinpä, miten jaksankin? Jostakin se kumpuaa, ja ilman sitä positiivista pohjaa, ei tästäkään noustaisi. Toivon lastenikin löytävän sen voiman, jolla noustaan silloinkin kun mikään ei enää ole itsestäänselvää ja elämän pelissä pelataan leveleitä, joiden jälkeen pitäisi saada jo bonustaso.

Koira makoilee jaloissani minun makoillessani sohvalla tai sängyllä, vartioiden. Ulkona se haukkuu kaikkea, mikä on lähelläkään meidän taloa. Ja kun käytiin miehen kanssa päivällä suihkussa, Meggie piti yläkerrassa vahtia, haukkuen jokaista ääntä.

All in all, terveelliset elämäntavat eivät takaa terveyttä. Mutta ilman niitä jamani olisi nyt varmasti paljon pahempi kuin se on. Kaikki huomioiden, I'm doing quite good, ja päivä päivältä mennään parempaan :)

[Paranemiskertomusta voi seurata Healing Diarystani]