Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

Elämän ja kuoleman äärellä

Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: ”Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä ”onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

”Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja ”syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

”Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.

Silmiin sattunutta

En nyt puhu katupölystä (jota sitäkin on, vaikkei minua olekaan juuri vielä vaivannut, esikoista sitäkin enemmän), enkä siitepölystäkään (josta samat sanat), vaan kun tässä vaihteeksi on aikaa aamulla cappucinon seurassa rauhassa selailla Facebookkia ja uutisia, sattuu silmiin kaikenlaista ajtuksia herättävää. Eilisten hajanaisten havaintojen lisäksi.

Kunnollisen kahvin metsästys

Sinänsä juon kahvia kuin kahvia, vaikka mustana, kunhan saan kofeiinifiksini aamulla. Kuitenkin, jos aikaa suinkin on, etsin mieluummin itselleni kunnollisen cappucinon tai latten automaatti- ja tippukahvin sijaan. Kotona toki juon ensimmäisen, pehmeän ja täydellisen macchiaton, mutta niinä aamuina, kun joudun sonnustautumaan kotoa jonnekin, ei se yksi kovin pitkälle riitä. Eilen oli sellainen päivä, kolmas tällä viikolla.

Olen havainnut, että vaikka kahvilakulttuuri Helsingissä alkaa jo olla aika ok, ja näiden isojen ketjujen – Espresso House, Robert’s, Starbuck’s ja Picnic – lisäksi monista pienistäkin kahviloista saa muutakin kuin sitä sumppia, on monilla alueilla ihan mahdotonta löytää mitään muuta kuin tunteja seissyttä Juhlamokkaa. Niin myös siinä Hakaniemen metroasema nurkilla Kallion puolella. Chillin vierestä sentään löytyi pieni leipomomyymälä, joka jättimarenkien, herkullisen näköisten kakkujen, leipien ja muiden leivonnaisten lisäksi tarjoili italialaispaahtoista espressoa. Halvemmalla kuin edellämainitut ketjut.

Wilma-viestit

Eilisen koulutuspäivän aikana kun tauoilla tsekkailin kännykkääni, tulvi sinne ihan liian monta Wilma-viestiä. Syy ei suinkaan ollut koulun, vaan nuorimmaiseni, joka ei vaan aamulla vaivautunut kouluun. En tiedä, mitä sen lapsen kanssa pitäisi tehdä, kun asenne on fuck you, ei kiinnosta. Koulusta ei juuri ole apua, sillä nykypäivänä ei koulut usko rangaistuksiin, jotka motivoisi edes vähän. Itsekin olen yrittänyt tätä vastuuttamista ja luottamista, mutta se ei näytä seiskateinin kanssa johtavan mihinkään, joten lähti laitteet jäähylle ja niiden kanssa säännöt kovenee jatkossakin. Eilen keitti vaihteeksi yli.

Muumit of Finland eikun…

Suhteellisen hupaisa pieni juttu, missä muumit poseeraavat TOF-kuvissa. http://kikatin.com/tarinat-jotka-tove-jansson-jatti-kirjoittamatta-tom-muumiland

Suomalainen Sisu

Se voima tai piirre, jonka vuoksi suomalaiset eivät ole uhriutuneet vuosisatojen saatossa, vaan työskennelleet kovemmin silloinkin kun Venäjä on potkinut päähän ja mitä nyt kaikkee. Aina tähän päivään asti, kun uhriutuminen on päivän sana ja Suomalainen Sisu on vikinäryhmä, joka itkee sitä, miten pakolaiset on tuhonneet Suomen, vain vähän karrikoiden. http://www.hs.fi/paakirjoitukset/art-2000005137604.html

Vain tilaajille

Hesari on koventanut linjaansa ilmaisten artikkelien suhteen. Lienee lehdellä jonkinlainen ahdinko. En silti edelleenkään osta tilausta, vaikka välillä ärsyttääkin, etten voi jotain mielenkiintoisen oloista artikkelia lukea. Hesari ei silti mielestäni ole tilauksen arvoinen. Ei enää. Sekin on mennyt klikkiotsikointiin ja mukauutisiin niin vahvasti. Silti selailen mieluummin Hesarin etusivun kuin Ylen. Go figure.

Lontoon terrori-isku

Isis on ilmoittautunut tekijäksi, joten liekö Brexitillä mitään tekemistä asian kanssa. Tai ehkä onkin, sillä sen jälkeen Britannian rajat sulkeutuu Isis-pakolaisille. Logiikka ontuu ihan vähän, mutta eihän terrorismissa sitä ole muutenkaan, joten yhtä hyvin. Anyway, se oli noin niinkun terrori-iskujen skaalassa aika epäonnistunut sikäli, että uhrien määrä on kai tällä hetkellä viisi, joista yksi on hyökkääjä itse. Onneksi.

Perjantai

‘Nuff said.

Ihan aito avioliitto

Ihan näin alkuun: onneksi olkoon sateenkaariväki. Toivottavasti vatvominen ja puljaaminen viimein loppuu ja saatte nauttia samoista oikeuksista kuin me heteron valtaväestön edustajat. Onneksi meistä selvästi suurin osa näkee omaa napaansa pitemmälle ja ymmärtää, että rakkautenne ja perheenne on aivan yhtä arvokas kuin keskivertoheteronkin ja ansaitsette tasa-arvoisen kohtelun yhteiskunnassa. Seuraavaksi vielä jos se äitiyslaki ja samassa hengessä miksei isyyslaki sekä tietenkin vielä translakikin saataisiin kuntoon, voisi jo sanoa, että terve järki ja rakkaus voittavat.

Voisin tässä yhteiskunnallista keskustelua jollain silmällä seuranneena hämmästellä ja kummastella Aito Avioliitto -aloitteen kannattajia ja sitä fanaattista suhtautumista, joka etenkin uskoviksi kristityiksi itseään tituleeraavilla on tätä tasa-arvoisuutta kohtaan. En kuitenkaan hämmästele enkä kummastele, ainoastaan suren. Valitettavasti tunnen tuon fanaattisuuden henkilökohtaisesti, elinhän nuoruusvuoteni helluntailaisuudessa ja sen ahtaudessa, mitä seksuaalisuuteen tulee.

Minä siis ymmärrän. Ymmärrän sen, ettei Raamatun ja sitä myötä kristillisen doktriinin mukaan homoseksuaalisuus ole oikein. Kuten ei esiaviollinen seksikään. Homous on synti, joten se täytyy kieltää ja homoille tarjota mahdollisuus eheytymiseen. Ei avioliittoon. Ymmärrän sen, että tällainen laki tuntuu fanaattisesta kristitystä iskulta vyön alle (pun intended) ja juuri nyt varmasti kristikunnassa rukoillaan hartaasti Suomen kadotukseen matkalla olevan kansan puolesta.

En kuitenkaan ymmärrä, mitä tekemistä näiden kristittyjen uskomuksilla on meidän yhteiskuntamme lakien kanssa. Olkoonkin, että historiallisesti olemme kristitty kansa ja alunperin laki ja Raamattu kulki koko lailla käsi kädessä. Olemme kuitenkin kulkeneet läpi valistuksen ja ohi kirkon vallan. Olemme ihmisiä, joille oma ajattelu on sallittua. Ihmisiä, joista valtaosa ei enää usko kirkon – minkään kirkon – oppeja. Kirkko, helluntailaiset, ketkä tahansa kristityt pitäkööt avioliittonsa heteroavioliittona ja pitäkööt uskonsa ja pitäkööt ymmärryksensä oikeasta ja väärästä. Muita ei kuitenkaan tarvitsisi sitoa heidän oppiinsa.

Ymmärrän, että kristityt uskovat omistavansa totuuden, onhan heidän jumalansa Totuuden Jumala. Minulla on uutisia! Se on vain yksi totuus! Vain kristittyjen totuus! Ja asiat, jotka kristityistä ovat kauhistus, voivat olla jossain muualla aivan normaali asia. Ihan kuten hindu ei syö lehmää, mutta kristitty ei siitä omantunnontuskia saa. Hinduillakin on totuus. Se totuus on, että lehmä on pyhä eikä sitä sovi syödä. Intiassa on muitakin uskontoja, eikä tiettävästi hindut pakota muslimeja olemaan syömättä lehmiä tai muslimit pakota hinduja olemaan syömättä possua. Olkoonkin, että tämä uskonnollinen kahtiajakautuneisuus synnytti sodan ja kaksi erillistä valtiota – mikä oikeastaan vain vahvistaa pointtia, ettei uskonnon pitäisi ohjata yhteiskuntaa.

Kristinuskon keskeinen sanoma on rakkaus. Aika usein sitä on aika vaikea nähdä, sillä se hukkuu kaiken maailman oppikiistojen ja syntisten tuomitsemisten alle. Jos nyt Raamattua on yhtään uskominen, julisti Jeesus nimenomaan rakkautta ja veljeili kaikkien niiden kanssa, joita juutalainen hurskasteleva yhteiskunta hylki. Aika kauas on nykykristikunta siitä tullut. Nykykristityt uskovat mieluummin Paavalin kirjoituksia. Paavalin, joka oli ennen fariseus eli lainoppinut ja näin ollen ihan luonnostaan lainlaatija. Paavali se oli, ei Jeesus, joka käski naisen vaieta seurakunnassa (koska juoruaminen häiritsi saarnaa) ja sanoi, ettei miehen pidä maata miehen kanssa kuten naisen kanssa maataan (niin no, vähän erillä laillahan se yleensä tapahtuukin ;) ).

Jos palattaisiin ihan kristinuskon alkulähteille, sinne Jeesuksen tekoihin siten kuin evankeliumit sen paremman historiankirjoituksen puutteessa kertovat, ei kovin suuria oppikeskusteluita tarvitsisi käydä, sillä Jeesus itse julisti ihan vain sitä lähimmäisistä välittämistä. Kristityt tänä päivänä voisivat ottaa mestaristaan oppia ja jättää ne kivet heittämättä. Keskittyä enemmän vaikkapa vähäosaisten auttamiseen (pyyteettä, ilman sitä ainaista evankeliointia) ja vähemmän muiden ihmisten seksielämään. Ymmärrän,faktuaalisesti, että kristinuskon perusoppiin kuuluu evankeliointi ja käännyttäminen – Jeesushan se käski: menkää ja tehkää jne. – uskoohan kristinusko olevansa ainoa oikea usko(nto). En silti ymmärrä sitä näin inhimillisesti.

Minullekin eräs henkilö sanoi mielipiteeni ilmaistuani: “Tervetuloa Jumalan luo.” Minä olen jo Jumalani löytänyt, kiitos vaan. Ihmisyys, inhimillisyys ja rakkaus. Siinä minulle Jumalaa tarpeeksi. That said, hyväksyn sen, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä, eikä uskovan mielipide tasa-arvoisesta avioliitosta tai translaista tai muustakaan ole sen väheksyttävämpi kuin minun mielipiteeni. Meinaan vaan, että ei kai se heille kuulu, onko joku naimisissa samaa vai eri sukupuolta olevan kanssa? Ei kai se heiltä ole poissa, sillä ei kukaan heitä pakota naimisiin samaa sukupuolta olevan kanssa.

Live, love, breathe. Elä ja anna elää. Peace, people!