Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!

Kouluruokailusoppa

Yli kaksi miljoonaa veroeuroa lentää vuosittain syömättömän kouluruuan mukana roskikseen, kirjoitti Hesari tänä aamuna. Tottahan siitä some-poru nousi ja ihmiset alkoivat kysellä, miksei ylijäämäruokaa jaella työttömille ja muille nälkäisille. Niitäkin kai tässäkin maassa on, kaikesta sosiaaliturvasta huolimatta. Niin ainakin väitetään – joskin esimerkiksi tuo aiemmin mainittu valtamedia on toistaiseksi pahasti feilannut kyseisen faktan esittämisessä haastattelemalla “köyhiä” perheitä, joille jää etuuksista käteen enemmän kuin tuettomalle keskipalkkaiselle, ja jotka maksavat opiskelevan aikuisen lapsensakin vuokran. Anteeksi kuinka? Mikä köyhä?

Se on kuitenkin tarina sinänsä, annetaan sen nyt olla. Työnnän sen sijaan lusikkani kouluruokaan näin niin kuin veroja maksavana kahden ja puolen koululaisen äitinä. Mieheni kutsuu lapsiani nirsoiksi ja välillä sanoo, ettei heillä vain ole ollut koskaan riittävän nälkä, kun ei mikä tahansa kelpaa. Ei varmaan ole ei, sillä minulla ei ole ollut tarvetta pitää heitä nälässä. Ruokailufilosofiani on kovin erilainen kuin valtavirran, olen huomannut. En nimittäin varsinaisesti näe syytä pakottaa.

Samainen mieheni sanoo myös, että elämä on liian lyhyt huonon ruuan syömiseen. Niin että kumpi se nyt olikaan? Pitää syödä mitä eteen kannetaan, vai olla valikoiva ruokansa suhteen? Vai onko tässä tuplastandardi? Aikuiselle on ok valita, lapsen pitää vain olla kiitollinen, että edes saa ruokaa? Haloo! Elämme 2000-lukua, eikä täällä länsimaissa ole pakko nähdä nälkää. Ei ainakaan, jos sattuu syntymään keskiluokkaiseen perheeseen. Kermaperseiksikin meitä on haukuttu, mutta haukkukoot.

Niin, minun lasteni mielestä “huonoa ruokaa” on tyyliin parsakaali, ruusukaali, kukkakaali, keitetty porkkana, lanttu, rusinat porkkanaraasteessa (yök!) ja vetinen makaronilaatikko. Noin muutaman mainitakseni. Osasta olen ehdottoman samaa mieltä. Aika monessa ruoka-aineessa valmistus on kuitenkin aa ja oo. Makaronilaatikossa ja makaronilaatikossa on eroa. Ruusukaalin ja parsakaalin voi valmistaa mauttomaksi tai pirun maukkaaksi!

Työni puitteissa käyn satunnaisesti erilaisissa oppilaitoksissa (toisen asteen ja joskus vähän kolmannenkin) ja joudun syömään niiden ruokaloissa. Joskus syön pelkästään salaattia, joskus ronkin vähän lämmintä epämääräistä *jotain*. Kiristelen hampaitani siitä, että maksoin siitä mauttomasta ja vetisestä annoksesta melkein kympin. En siis edes osaa syyttää lapsiani siitä, ettei kouluruoka maistu.

Minulla olisi kovin yksinkertainen ratkaisu lasten syömättömyyteen. Siirretään kouluruuan valmistus pois liikelaitoksilta, kuten Amicalta ja Sodexholta ja mitä näitä Palmioita nyt on ja ruuan valmistus taikaisin koulukeittiöihin tai alueellisiin keskuskeittiöihin. Yksinkertaistetaan ruokalistaa: sen sijaan että yritetään väkisin vääntää ruokaan kamalasti kaikkea kummallista, tehdään yksinkertaisia ruokia. Makaronilaatikko makaronilaatikkona ilman porkkanaa. Porkkanaraaste porkkanana ilman ananaksia ja rusinoita ja lanttua. Ja niin edelleen. Tarjoillaan vaikka vähän erillään niitä lisäjuttuja. Maustetaan maukkaaksi, eikä kummalliseksi. Laitetaan herrajjestas suolasirottimet pöytiin!

Kun mielipiteeni kouluruuasta ilmaisen, saan niskaani melkoisen ryöpyn. Pitää olla kiitollinen, kun ilmaiseksi annetaan! (Öö, ilmaiseksi? Ihan omilla veroillani lasteni ruuan kustannan.) Kermaperseiden pitäisi oppia mitä on olla nälässä! (Öö, miksi ihmeessä pitäisi?) Ei saa haukkua ilmaista! (Öö, taas toi ilmainen! Saan kai minä laatua vaatia, kun kerran oikeasti siitäkin maksan!) Lasten pitää syödä koulussa, ei tässä kyse ole rahasta vaan asenteesta! (Niin ja? Ei syöminen velvollisuus ole.) Ja mitä näitä nyt on.

For the record. Kaikesta kermaperseydestäni huolimatta yritin, y-ri-tin, välittää lapsilleni positiivisen asenteen kouluruuasta. Se ei vaan kantanut ensimmäisiä kouluruokalassa vietettyjä hetkiä pitemmälle. Kun ei maistu, ei maistu. Kysyin tuossa tosikoiselta, millä kouluruuasta saisi parempaa, jotta hänkin sitä söisi. Vastaus oli ykskantaan: “Sun pitäs tulla kouluun kokiksi.” Meillä saa kotona hyvää ruokaa. Laadukkaista raaka-aineista valmistettua keskiluokkaisen kodin maukasta ruokaa. Ei eineksiä. Sekin tekee minusta elitistin.

No sori!

Syyllistäminen on äärettömän huono taktiikka. Olen elänyt syyllistämisen kanssa suurimman osan elämääni ja se on minulle punainen vaate. Nälkää näkevistä puhuminen lapsille, jotka eivät nälkää näe, on järjetöntä. Miten nälkäisen vatsa täyttyy sillä, että ei-nälkäinen syö vatsansa täyteen ruokaa, josta ei tykkää, jota ei selvästikään tarvitse? Äitinikin yritti: “Syö se hernekeittosi! Afrikassa lapset näkevät nälkää, sinun pitäisi olla kiitollinen!” Minä kymmenvuotiaana vastasin: “Ole hyvä ja pakkaa tämä hernarini lähetettäväksi Afrikkaan niille nälkäisille. Minä en tätä syö.”

Ihan silleen vakavasti ottaen. Kuulun siihen luokkaan tässä maassa, jota kai 88% kansasta halveksuu, koska kehtaan kuulua niihin 12%:iin, jotka tienaavat eniten ja näin ollen myös maksavat veroja eniten (aika surullista sinänsä, sillä en kyllä edes tienaa mitään jättisummia minäkään). On siis varmaan aivan ymmärrettävää, että minun valitukseni verovaroin kustannettavasta ruuasta aiheuttaa närää, sillä valtaosa muista on sillä vastaanottavalla puolella. Minä olen kuitenkin vähän sitä mieltä, että saan vaatia. Saan vaatia vastinetta sille rahalle, jonka palkastani yhteiskunnalle “lahjoitan”, jolla kustannan omien ja monen muunkin lasten kouluruokailun.

Ehkä tässä kouluruokailussakin pitäisi mennä siihen, että kyöhyysrajan alapuolella olevien perheiden lapsille se on ilmainen, loput maksavat siitä porrastetusti tai pakkaavat lapsilleen eväät, kuten Jenkeissä. Sitten katsotaan, kuinka moni siitä viitsii maksaa. Sitten katsotaan, miten muutkin alkavat vaatia sille parempaa laatua. Parempi laatu muuten ei tarkoita trendien aallonharjalla keikkumista, vaikka Sukula niin yrittääkin maisteluvideossaan viestittää. Vai sovittaisiinko ihan vaan, että verovaroillakin saisi lapsille parempaa? Jätetään vaikka suurmoskeija tai seuraava musiikkitalo rahoittamatta.

Malttia, rakkautta ja perspektiiviä

Toisinaan rattijuoppo ajaa koululaisen päälle ja siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat alkolukkoja ja muita tiukennuksia. Joskus joku mieleltään sairas tuo kouluun aseen ja alkaa ampua sillä opettajia ja toisia oppilaita. Siitä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat aselain tiukennuksia. Harvoin, mutta välillä, mieleltään sairas ihminen ajaa jalkakäytävälle lanaten mennessään muutaman viattoman kävelijän. Siityä syntyy hetkeksi iso suru ja vähän aikaa poliitikot pohtivat mielenterveyspalveluiden tilaa.

Kun kantasuomalainen tappaa ihmisiä järjettömällä tavalla, hyväksytään syyksi mielenterveydelliset ongelmat. Hetken aikaa mediassa vatvotaan sitä, miten tapahtunut olisi voitu estää. Olisiko jokaisessa autossa syytä olla alkolukko? Pitäisikö aselupaa hankkivalle teettää psykologiset testit? Olisiko poliisi voinut estää yliajon, sillä läheinenhän oli ilmaissut huolensa? Onko avohoito riittämätöntä? Joskus pohdinta johtaa toimiin, joskus se jää vain sanahelinäksi. Joskus otetaan muutaman vuoden kuluttua askel takaisinpäin, sillä tiukennus ei ollut sittenkään oikea ratkaisu.

Kun kantasuomalainen on tappanut ihmisiä järjettömällä tavalla, missä ovat barrikadeille nousijat silloin? Missä ne, jotka vaativat parempaa psykiatrista hoitoa ja enemmän sairaalapaikkoja? Omaiset yrittävät pitää ääntä, kertoa, miten apua on vaikea saada ja miten huonokuntoisia itsetuhoisia ja arvaamattomia potilaita lähetetään yksin kotiin, “avohoitoon”. Avunhuudot muuttuvat vaimeiksi piipityksiksi koneistossa.

Suomeen, kuten muuallekin Eurooppaan, on viimeisen kahden vuoden aikana tulvinut pakolaisia. Heitä on maassa jo kymmeniä tuhansia. Iso osa heistä on oikeasti turvapaikan tarpeessa. Iso osa heistä käyttäytyy kunnolla. Isolla osalla heistä ei ole ISISin kanssa muuta tekemistä, kuin että sitä he ovat lähteneet pakoon.

Väkisinkin isossa joukossa ihmisiä on muutama mätäkin omena. On muutama mielenterveydeltään hapertunut – kuinkahan hyvässä hapessa sitä itse olisi, jos joutuisi lähtemään kotoaan pakoon, toisenlaiseen kulttuuriin, toisenlaiseen ilmastoon, maahan johon sinua ei haluta? – ja muutama radikalisoitunut soluttautuja. On muutama elintasopakolainen sieltä, missä ei edes sodita. Paremman elämän sijaan uudessa maassa odottaa käsittämätön kulttuuri, kummallinen ruoka, kuukausien toimettomuus, rahattomuus ja seksittömyys. Vähemmästäkin turhautuu.

Liekö siis ihme, jos jossakin vaiheessa jollakin naksahtaa päässä? Yrittämättä arvailla tuon Turun 18-vuotiaan miehen mielentiloja, ISIS-kytköksiä tai muitakaan motiiveihin liittyviä asioita, yrittämättä synnyttää empatiaa hirmutekojen tekijää kohtaan – sillä siihen en toki itsekään kykene – yrittämättä puolustella, vähätellä tai selitellä, haluan vain sanoa, ettei yhden mädän omenan takia pidä tuomita kaikkia. Eikä etenkään tehdä johtopäätöksiä kenenkään ihonvärin pohjalta. Ei ne kaikki ei-valkoiset ole tänne tulleet sinua tappamaan ja vaimoasi ja tyttäriäsi raiskaamaan.

Viha ei ole koskaan synnyttänyt mitään hyvää. Vihalla vihaan vastaaminen lietsoo lisää vihaa. On mieletöntä sanoa, että muutaman tyypin takia kaikki pakolaiset pitäisi ajaa pois maasta. On mieletöntä sanoa, että kaikki, joiden ihonväri on eri kuin valtaväestön, olisivat syypäitä Turun tapahtumiin. On mieletöntä ajatella, että rajojen kiinni laittamisella jotenkin ratkaistaisiin tämä ongelma, jonka oire tuo Turun puukotus oli.

Viimeistään tässä vaiheessa itse kukin sinisilmäinen idealisti joutuu tarkistamaan kantansa vapaan maahantulon osalta. Olisi varmasti hyvä skreenata tulijat vähän tarkemmin. Olisi varmasti hyvä pitää kielteisen päätöksen saaneet valvonnassa, eikä antaa heidän vaeltaa vapaina pitkin maata – sillä kielteinen päätös tarkoittaa tiettävästi sitä, ettei heidän täällä ololleen ole perusteita. Olisi varmasti hyvä tehostaa akanoiden erottelua jyvistä, jotta oikeasti avun ja turvan tarpeessa olevat ihmiset pääsisivät mahdollisimman pian normaalin elämän alkuun.

Näiden tapahtumien jälkeen tarvitaan malttia. On muistettava, että Turussakin oli niin uhreina kuin heidän auttajinaan sekä suomalaisia että ulkomaalaisia. On muistettava, että niin pakolaisissa kuin kantasuomalaisissakin on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – ja ennenkaikkea kaikkea siltä väliltä. On muistettava, että maailma ei ole mustavalkoinen, pakolaiskysymys ei ole mustavalkoinen, ihminen ei ole mustavalkoinen paitsi ehkä ajattelultaan.

Se, mikä minua erityisesti on perjantain tapahtumien jälkeen surettanut, on se, miten tämä kaikki on heijastunut ei niin valkoisiin Suomen kansalaisiin. Joku ei pääse työpaikalleen enää ilman henkkaria, ihonvärin vuoksi. Toinen hakataan koulussa, ihonvärin vuoksi. Tummaihoiset adoptiolapset, jotka jo muutenkin ovat saaneet viime vuosina enenevässä määrin kuulla solvauksia, saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Täällä pitkään asuneet ulkomaalaiset saavat pelätä turvallisuutensa vuoksi. Syyttömät pakolaiset ja turvapaikanhakijat saavat täälläkin pelätä turvallisuutensa vuoksi.

Ymmärrän islamisaation pelon. Se on ihan validi pelko. Ei olisi ensimmäinenkään kerta, kun muslimit yrittävät valloittaa Euroopan. Kuitenkin mielestäni on hiukan kaukaa haettua, että pakolaisjoukot ovat täällä vain istuttaakseen islaminuskon ja kulttuurinsa tänne. Terrori-iskutkaan ei ihan palvele sitä tarkoitusta. Niiden tehtävä on lietsoa pelkoa ja vihaa, ja jos annamme niille vallan, on terroristi voittanut.

Naisten burkhat, tyttöjen yksityisten pukukoppien vaatimukset, porsaanlihan ja suvivirren kouluista poistamisen vaatiminen ynnä muut erityisvaateet, joita maan kasvava islamilaisväestö esittää, ovat ehkä jo lähempänä ajatusta maan islamisaation uhasta. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla tai maasta pois. Jos ei meidän kulttuuri miellytä, ei täällä ole pakko olla. Suomalainen kulttuuri voi varmasti rikastua maahanmuuttajien kulttuurista, jos molemmin puolin on avoin mieli. Maahanmuuttajilla ei kuitenkaan ole sen enempää oikeutta vaatia kulttuurisia muutoksia kuin anopilla järjestellä keittiöni kaappeja.

Hirmuteko, oli se sitten terroriteko tai ei, järkyttää toki aina. Sitä enemmän se järkyttää, mitä lähemmäs se tulee. Ihmiset kokevat perusturvallisuutensa järkkyvän. Ymmärrän. Samaan aikaan kuitenkin on huomattavasti suuremmat mahdollisuudet jäädä auton alle suojatiellä kuin joutua hirmuteon uhriksi. Joku toki joutuu. Joku myös voittaa lotossa. Lotossa voittamisen mahdollisuus on näistä kahdesta se suurempi; lotto pelataan viikottain ja liki aina löytyy voittaja, kun taas terrori-iskuja ei ihan niin usein tapahdu onneksi edes Euroopanlaajuisesti. Harva meistä silti edes uneksii lottovoitosta. Turvallisuutemme ei tämän yksittäisen tapauksen jälkeen ole juuri sen vähäisempi kuin ennenkään.

Elämän ja kuoleman äärellä

Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: ”Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä ”onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

”Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja ”syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.

X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

”Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.