Lokan rannalla

Taivaalta ripsi vettä ja tuuli yltyi yltymistään, kun suunnistettiin Oulun pohjoispuolella tietyömaan läpi Oulun Satamahotelliin. Takana oli pitkä ajomatka Helsingistä, muutaman pysähdyksen taktiikalla. Joutsassa täytettiin auton tankki ja jaloiteltiin vähän, Vaskikellossa venyteltiin raajoja ja syötiin vähän eväitä ja Oulun Bilteman pihalla jaloittelin koirien kanssa miehen käydessä hakemassa sisältä narua ja muuta, mikä oli unohtunut ottaa mukaan matkaan.

Satamahotelli oli mukava ja rauhallinen yöpymispaikka, vastikään remontoitu ja siisti. Asetuttiin huoneeseemme kimpsuinemme. Tyhjensin kylmälaukun yöksi jääkaappiin ja ruokin koirat. Mies lähti etsimään Kotipizzaa. Googlemaps ei Oulun osalta saa oikein luottamuslausetta, sillä jo matkalla hotellille se vei meidät ihan kummallista reittiä ja Kotipizzan etsintäreissulla se johdatti miehen ihan metsään.

Pizzapaikka kuitenkin löytyi ja ennen pitkää mies palasi Berlusconit muassaan huoneeseemme. Ulkona myrsky yltyi, ja pientä koirienpissatusta lukuunottamatta ei paljon mieli tehnyt lähteä ulkoilemaan, joten lojuttiin huoneessa, kunnes melko aikaisin käytiin nukkumaan. Aamulla oli suhteellisen aikainen nousu ja lähtö edessä muutenkin.

Herättiin ja lähdettiin niin aikaisin, ettei hotellin alakerran ravintola vielä ollut auki. Huoneessa oli vedenkeitin ja pikakahvia, mutta meillä ei ollut maitoa. Kuvittelimme löytävämme Oulusta kahvilan. Ajettiin aseman tuntumaan, missä ennen oli vilkas ostoskatu, mutta sen kadun ainut kahvila oli tyhjän näköinen, ja ainakin sillä hetkellä suljettu. Ajeltiin vähän ympäriinsä kahvilaa etsien, mutta Oulun keskusta on kuin autiokylä – minkä havaitsin jo viimeksi Oulussa työmatkallani, joku vuosi tai jotain sitten. Liekö syy Nokian vai Ideaparkin, who knows.

Lannistuneina lähdettiin ajamaan kohti Rovaniemeä. Unenpöpperöisenä nojailin ikkunaan seuraavaa huoltoasemaa kytäten. Autokeidas lopulta pelasti päivän tarjoamalla kahvia ihmisile ja löpöä autolle. Miehen tankatessa hain pienen kahvin miehelle ja jättikahvin itselleni sekä (mauttomat) pekoni-kananmuna-sämpylät kummallekin. Koirat torkkuivat takapenkillä kaipaamatta sen kummempia sillä pysähdyksellä.

Muutama sata kilometriä ja yksi vessatauko ja oltiin Rovaniemellä, missä mies harhaili tunnin verran Prismassa hoitamassa ostoksista kaiken, mitä ei Lidlistä löydy. Kaiken, paitsi hummerit. Hummereita on Rovaniemeltä ilmeisesti aivan turha etsiä; niitä ei siellä ole. Meidän surf’n’turf-suunnitlema muuttui siis hivenen, hummereiden vaihtuessa jättikatkaravuiksi. Loput ostokset mies hoiti Sodankylän isossa Lidlissä.

Viiden maissa oltiin viimein Vuotsossa hakemassa mökin avaimia. Tuttu mökki vuoden takaa, melkein ihan Lokan rannalla – vain pieni tie välissä, mutta järvi näkyy ikkunoista. Täällä on aika viileää, mutta sielu lepää karussa Lapin luonnossa ja ”tylsä” silkka oleilu tekee gutaa kaiken keittiöremppaamisen jälkeen. Koirat nauttivat vapaudesta pihalla, vaikka Meggieä joutuukin pitämään monesti kiinni, vähän arvaamaton kun on.

Viime vuonna ajeltiin useampi tuhat kilometriä täällä ollessa, paikkoja katsomassa. Tänä vuonna otetaan iisimmin. Toistaiseksi ei olla mökistä tai pihapiiristä poistuttu. Jonkinmoisia suunnitelmia on käydä Purnumukassa hillassa ja Saariselällä kaupassa ja ehkä jotain muutakin Ehkä huomenna, ehkä joku toinen päivä. Kiireetöntä, ilman pakkoja. Ihan parasta olemista!

Eilen käytiin saunassa, mutta vaikka Lokka ja ihan uimakelpoinen ranta on ihan tuossa tien toisella puolen, ei tälläkään kertaa lähdetty uimasille. Kävin aiemmin päivällä kastelemassa varpaani vedessä, kylmässä vedessä. Siinä talvipopojen riisumisessa oli minulle kylliksi kylmää, pidän vielä turkin, kiitos!

Täällä on vihdoin taas mieleni tehnyt tarttua kyniin ja piirtää. Maalausvälineitä en mukaani ottanut, mutta lehtiön ja puuvärit kyllä. Kotona muuton jälkeisissä remppameiningeissä en ole saanut juuri maalailtuakaan. Täällä hiljaisuudessa, luonnon keskellä, ilman stressiä, luovuuteni hiipii hiljaa ja varovasti ulos piilopaikastaan. Koti on tällä hetkellä aavistuksen ahdistava paikka, remppoineen, kaikkine pakkoineen.

Istun sisällä mökissä Kindle Fire ja bluetooth näppis sylissäni. Koirat makoilevat koiranunessaan pedeillään, mies lukee jotain läppäriltään. On hiljaista, vain kellon tikitys rikkoo rauhan, rytmikkäänä ajallisuuden ankkurina. Ulkona on vain kymmenkunta astetta, mutta sisällä on lämmin. Täällä on hyvä olla, juuri nyt.

[Kuvia Lapista Flickrissä]

An der schönen blauen Donau

Bored on board
Somewhere above Europe, Mon 14. November 2016, 10:00 EET

I have a book. The flight’s not even that long. But I’m bored. Too tired to read, yet too awake to nap. I’m not really even able to nap in airplanes (or trains, or buses, or…) unless Im unearthly exhausted and fall asleep despite myself.

Just had my third cup of coffee, together with a blueberry juice. My diet this morning has been rather liquidy. At home, I had a cappucino and a glass of red grapefruit juice. At the airport a cappucino and a blueberry smoothie. And now, well, you already know now. The snack cart is just about to reach me, but I think I’ll save my hunger for later and eat when I get to Vienna.

So I left the snowy Helsinki for a few days again. Last week I spent a couple days in cold but snowless Iisalmi and another couple of days in semi-snowy Heinola and then the weekend at home, trying to avoid needing to go outside or do too much inside either. I was determined to rest, but I AM the mother of a family and I HAD been away for most of the week, so really, dream on.

I did get to sleep in, though. Usually I do. Even our dogs don’t harrass me out of bed until closer to noon; they have quite efficiently adapted to our late and lazy life rhythm. Around one pm on Saturday I shook my teens awake and left the dogs in their care while I slightly reluctantly accompanied my husband to the stores. It was MY dad coming to visit on Sunday, after all.

Looking back on Saturday, I didn’t really do too much after we came back from the store, just the usual: hanging up laundry, cooking for kids, taking dogs out, warming up sauna, going to sauna, etc. Still, I was struggling to get one lousy movie watched from Netflix. Interruption after interruption even though the teens were mostly glued to the TV with Playstation Minecraft. I know, I can’t do the math here either :D

Sunday was Father’s Day. None of our kids were with their own dads for the day. No cards, no Father’s Day gifts, just text messages or a brief phone call to wish their dads a Happy Father’s Day. I had a card a a gift for mine. One I made myself, for that matter: one of my watercolor paintings photographed and then printed on canvas. I told my husband that he’ll probably get a Father’s Day gift from his daughter again, when SHE’s 41 in turn.

01canvas_AnotherWinterToSurvive16

The things and people you take for granted. Your parents are supposed to be there always and only after they start passing away, do you realise how precious it is to have them. My grandma was supposed to outlive me (you know, supposed to be invincible and immortal) and my mom’s life was cut quite short. The rest of my grandparents have been fertilizing graveyards for a long time already. It’s only my dad and his wife left anymore for me, of the older generation, that is.

I’m so happy my sister and I have been talking regularily lately. Many years passed when we talked only a few times a year, not out of spite or anything, just out of busy lives. Now we have a weekly Skype date and it’s great! This week I probably can’t make that date, though, what with being in Vienna and not knowing if there’s any possibility or even time for it.

An hour to go still, almost. Maybe I’ll try to read some more.

Glühwein, apfelpunsch and the beautiful city of Vienna
On the soft bed in my decadent hotel room, Mon 14. November, 2016, 18:06 CET

The flight came to an end in due time, and I scrambled out of the plane with all those people who seem to have ants in their pants when it comes to getting out of the aircraft (seriously, it would all go so much more smoothly, if everyone would just remain seated until the row in front of them has got their carry-on stuff and is getting out instead of crowding the aisle and pushing forth and whatnot) and made my way to the CAT – the City Airport Train. It took me to the center in 16 minutes exactly, exactly as promised (Helsinki, really, there’s something to learn from here!) and I spent those minutes contemplating between walking and taking the U-bahn.

I was almost heading towards the U at the central station, thinking that I’d probably rather make my detours in the city without my luggage (tiny carry-on roley-poley, but still), get to the hotel as fast as possible to leave the extra baggade behind and actually head to the conference center for this roundtable thing, when my eyes hit the prize. If there is one thing, one single thing that I indulge in on every trip I make outside of Finland, it is allowing myself an approx. 100€ purchase in Desigual. No Desigual in Finland, and I resist the online stores. There was a Desigual there, right there at the central train station, right in front of me.

Luggage or no luggage, I went inside to take a look and immediately saw way too many wonderful things. After some wandering around I selected two dresses for fitting. Right at that moment my phone rang. Call #1 from my youngest teen. There I was, talking on the phone, trying to figure out some school stuff, telling the girl to take care of the school business with her dad or step-dad while I’m away, and holding those dresses in the other hand. The clerk came along to my rescue, taking the dresses to the fitting room for me. I followed soon and tried on the dresses, thinking that they’re both way too nice.

Finally I made my decision with the help of the clerk, bought the dress and a scarf and stepped out of the store and out of the station. Somehow the Desigual had given me such a euphoria that walking seemed like the only reasonable option. I typed the hotel address in googlemaps on my phone and set to walking. I knew my hotel was pretty much in the center, a rock’s throw (couple km) from the central station, but I did not realize my walk would take me through all those nice shopping streets and Weinachtsmarkts and by beautiful churches and all that jazz.

For a while, I was lost in Vienna. Not lost lost, I mean I knew where I was and all, but I was lost in the beauty and the atmosphere and the stores :D Although, I visited only H&M for a shirt (how stupid of me to not have packed a long sleeve other than a hoodie) and “tuliaiset” – gifts – for my teens, and I only stopped once for some apfelpunsch at Stephanplatz (the jul-boot-mug was so cute I had to take it with me!), but I felt like the city was drawing me in and I could just lose myself there.

PhototasticCollage-Wien1

Finally I wound my way to my hotel, a little past noon. I hadn’t really taken so much time walking there, it just felt to me like time had stopped or something. My room was not ready yet, as I had anticipated, so I left my bag in the luggage room and set off to find my way back to Stephanplatz to take the U to the conference center from there. I thought I had my compass calibrated, but when I checked googlemaps, I was way off. A little detour it was then, but a pretty one. Anyhow, I was at the conference center sometime around 1pm. I registered, got my pass and asked about that roundtable thing but nobody knew anything about it. We looked for it for a while, until I thought to check my emails and, duh, it was canceled.

My whole day plan was kinda cancelled with that and for a while I felt lost in a different way, wondering what to do next. Sightseeing? Back to the hotel to see about my room? Walking a bit? For lack of a better plan, I started walking towards the shores of Donau. The bridge that showed in the map was not there, so I walked to the one where the U1 stops in the middle of the bridge. Donauinsel. Sun was shining sweetly and I already planned to walk all the way back to the hotel. Only three km or so. However, on the other side of Donau, my backpack started to feel a bit heavy on my shoulders and my feet started to feel a bit tired in the boots. I had already walked several kilometers with the extra weight of my backpack. So I hopped on the U again.

Back on Stephansplatz and I was hungry. It’s all kind of fancy there, design stores and modern looking restaurants and bakeries with extravagant chocolate masterpieces on display. I wanted a nice small restaurant, not expensive, no white tablecloths, no pretense and preferably a meal that would keep me happy until tomorrow, or at least late evening. I walked in circles, scanning the shops and restaurants and cafés and finally settled on a simple enough looking place that offered simple Austrian cuisine. I had some schweinkoteletts with fries and a coke (water was expensive there, and I have this principal about how much I’m willing to pay for water) and left happy.

Stopped by the Starbuck’s for a Grande Cappucino (ah, the warm feeling of safety in an international chain when it comes to coffee), visited a couple stores for a little bit of something for the kids and myself too before heading back towards my hotel again. On the way, though, I got lured to another Weinachtsmarkt for some glühwein, and then there was the call #2 from youngest teen.

PhototasticCollage-Wien2

When I finally made it to the hotel, I was handed my room key along with a “the wifi and minibar are free of charge for the superior room” and the bellhop brought my luggage all the way to the room for me and asked if there was anything else he could do for me before he left me in my room. I had barely settled when the phone rang, the room phone, and in my confusion I lifted the receiver to my deaf ear and wondered for a split second why the sound was so muffled. Switching ears, I heard the lady from reception asking me if everything was good and whether I was lacking anything. Slightly bewildered, I told her everything was just dandy. And it was, still is!

Here I am, feeling like a princess, or something. I mean, it’s not out of this world luxury or anything, but way finer than the Sokos hotel in Iisalmi, let alone that Seurahuone dump I stayed in the first time there. Here I am, exhausted but thrilled to be here, missing my family, but feeling as good about this kind of a trip as one can possibly be. I’m just so happy I’m not staying in any of those colossal hotels closer to the conference center. This here, perfect!

PhototasticCollage-Wien3e

P.S. To my husband, who is probably worried: no, I have not spent hundreds of euros here. Just some very moderate shopping. And Desigual.

Hahtuvavuorten valloitus

HahtuvavuortensalaisuusYksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-05-38

Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa ;)

PhototasticCollage-2016-10-10-15-07-50

Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-11-17

Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy ;) Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.

DSCN1945

Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

2016-10-08 19.05.04

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-18-21

Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]

#citygirl is not amused

(paitsi että Rosson grillattu lohi, kasvikset ja tattikastike oli erinomaista ja pokemoneissakin piisaa)

Iisalmessa. Täällä on paljon Eeveitä, aivan liikaa liikennevaloja näin pieneen kylään, pari kauppaa ja joki. Saavuin eilen illalla pilvenhattaroiden punertaessa taivaalla. Puuduttavan viiden tunnin junamatkan jälkeen raahauduin kuuden minuutin kävelymatkan asemalta hotelliini viluissani, sillä en jaksanut kaivaa rotsia laukusta lyhyen matkan vuoksi. Stadissa oli 20 astetta lämmintä lähtiessäni iltapäivällä matkaan.

Parempiakin päiviä nähneen hotellin ilta-respa antoi avaimen ja ovikoodilapun ja vannotti pitämään niitä mukanani, jos vielä lähtisin ulos. Kiipesin hissittömän hotellin portaat kolmanteen kerrokseen ja mietin, minne tässä paikassa muka enää kahdeksan jälkeen illalla kukaan lähtisi (anteeksi nyt taas, kaikki pikkupaikkakuntalaiset). Virittelin hotspotin, jahka olin irrottanut tyhjän jääkaapin seinästä, sillä läppärini piuha oli vienyt huoneen ainoan vapaan pistokkeen (sekin jakajassa). Rasia kaipaisi ruuvimeisseliä, mutta kaipa se on ihan ok, kun varovasti irrottelee laitteet.

Netflix-leffa, soitto kotiin ja yritin alkaa nukkua. Uni ei vaan tullut silmään, eikä vähiten siitä syystä, että huoneessa oli pahuksen kuuma. On muuten vieläkin. Eikä mitään ilmastointia, ei mitään lämpötilan säätöää. Patteri ei ole kuin aavistuksen lämmin, mutta vaikka olisi kuumakin, ei sitä hevin säädetä termostaatin pyöriessä tyhjää liki irtonaisena. Ehkä valittaisin respaan, jos arvelisin, että asialle voisi tehdä jotain, tai toinen huone ratkaisisi ongelman, mutten usko. Note to self: ens kerralla (marraskuussa) huone tuosta parin korttelin päästä Sokos Hotellista.

Aamusella menin aamupalalle kaikkine kimpsuineni, sillä oli hiukan vaikea päästä sängystä ylös – nukuin sitten lopulta sikeästi, kun viimein nukahdin. Aamupalan positiiviset: pekoni oli hyvää, samoin karjalanpiirakka, eikä siellä tarjoiltu munajauhepöperöä vaan oikeita paistettuja kananmunia. Kahviakin sain kupillisen, mutta mukaani en sitä saanut pahvimukien puuttuessa. Kahvilasta noin kilsan kävelymatkani varrella en edes haaveillut (eikä sellaista tästä kylästä tosiaan löydykään), mutta ajattelin edes R-kiskalta hakea kupin. Olin kuitenkin liikkeellä liian varhain; ärrä avautui vasta kasilta jolloin minun piti jo olla asiakkaalla.

Citygirl is not amused
#citygirl is not amused

Siellä onneksi oli isoja pahvimukeja ja sain tankattua kofeiinia. Oli sellainen aamu, että suoraan suoneen olisi ollut paras. Oli sellainen päivä suorastaan! Porukka oli mukavaa ja kaikkee, mutta se on kumma, miten joinain päivinä aika kuluu hirveän paljon hitaammin kuin toisina. Tänään oli sellainen päivä. Tuntui että jokainen minuutti kesti tunnin. Lopulta se työpäivä sentään loppui ja nälkäisenä (aamupala jäi ohueksi ja lounas vähän niinkun samoin) lähdin lampsimaan kohti hotellia.

Heitin repun huoneeseen ja totesin, ettei tässä (Iisalmen Seurahuoneen)murjussa näemmä edes siivooja käy huoneissa oleskelun aikana. Sänkyni oli yhtä petaamatta kuin aamullakin. Ei se minua isommin haittaa tosin. Vaihdoin sukkikset ja mekon farkkuihin ja korot Vanseihin ja lähdin takaisin ulos. Käppäilemään, pokemetsälle ja etsimään ruokaa. Välillä vähän tihutti vettä, Eeveitä hyppi nenille, ja ravintolatarjonta lähinnä masensi. Pari kiinalaista, kebabia ja pizzaa. Viimeisenä oljenkortena onneksi se Rosso.

Ensin piti kuitenkin tietenkin tsekata kauppahalli, jonka ohi (ja läpikin) kävelin, mutta ajat on olleet täälläkin paremmat; puolet oli suljettu. Samoin oli kylän ainoan kauppakeskuksen laita. Noin kymmenen paikkaa myymälöille, puolet niistä kiinni. Ajankuluksi kuljeskelin H&M:ssä, mistä ostin tarvitsemani sporttiliivin. Käväisin Kappahlissa ja sovitin muutaman vaatteen Vero Modassa. Tumma harmaa neule vaati päästä mukaan, joten armahdin sitä ja palasin vielä henkkamaukkaankin ostamaan mustan topin (yleensä minulla on aina sellainen mukanani muttei nyt!), jotta voin huomenna laittaa tuon uuden neuletakkini päälleni.

Istahdin Rossoon alussa maintsemalleni illalliselle, joka oli erinomainen! Vatsa siinä täyttyi niin että lähtiessä valitsin suorimman tien sijaan kiertoreitin puistikon kautta, jonka toisessa päässä on luterilainen kirkko ja toisessa ortodoksikirkko. Hotellin lähestyessä poke-sightingeihin ilmaantui Meowth, joka on jo monesti kummitellut minulle ja kerran päässyt karkuunkin. Päätin kerrankin lähteä oikein etsintäretkelle. Kävelin ensin joenrantaan, minne matkalla sightingeihin ilmestyi jo Pikachukin! Kumpaakaan ei rannasta löytynyt, Pika suorastaan katosi. Vaihdoin kulkusuuntaa ja kiersin pienen lenkin, jonka varrelta sain kuin sainkin napattua kumpaisenkin.

Palasin hotelliin hyvillä mielin. Kahvitilanne ei vaikuta yhtään aamuista paremmalta, mutta poketilanne vaikuttaa – tajusin aamulla, että täysin tyhjä PoGoni oli vain jumissa ja vaati restartin.

Huomenna on uusi päivä asiakkaalla, neljän pintaan lähtee juna ja olen himassa kymmenen aikaan illalla. Arvon yhä, viitsinkö raahata pakaasini aamulla asiakkaalle ja iltapäivällä junalle kävellen, vai pitäisikö koittaa googlata paikallisen taksin numero. Aamulla jo meinasin viereen valoihin (mainitsinko, että täällä on niitä ihan liikaa paikan kokoon verrattuna?) napata kuvan taksin ikkunan puhelinnumerotarrasta, kun tajusin, ettei tarrassa suinkaan mainostettu taksia vaan riistatoimituksia. Eyeroll.

PhototasticCollage-2016-09-15-19-16-49

Dolmades on the way to Iisalmi

At approximately 14:30 today I was about to board a train in Tikkurila. Confused as I frequently am with our beloved VR (Valtion Rautatie, i.e. State Railway) and the ambiguous way of marking the cars, I darted back and forth on the platform as the train arrived, trying to determine the correct car to step into. My ticket was for car one, but as has been the case before, the train had two car number ones! Apparently car number seven was also marked as one since at Kouvola the train split and the latter half continued to Lappeenranta.

IHugMyCoffeeSome sort of recollection and maybe even a lucky guess kicked in and I picked the closer one of the car#1’s, asking the train conducter on my way (in plain Finnish), if this car was, in fact, the #1 to Oulu, as I had already figured out that that was the correct one for me. He confirmed and I stepped in and settled into my seat, sipping my tall latte. The conducter stepped in and before the train even left the station, he started checking the tickets.

I offered mine from my phone, the VR app which is a very Finnish app, so I suppose simply the act of having the UI language set to English was reason enough for the said conducter to assume that I am English speaking, despite the fact that I had asked him a question in Finnish only 28 seconds earlier – then again, I guess I can’t assume he remembers every redhead who asks directions from him. So anyhow, while he informed every passanger individually about the coffee, water and cookies offered in this business class car, he effortlessly switched to English when addressing me.

Train travel is just as boring to me as flying. I travel alone, I do not like to sit in the restaurant car, especially since it means leaving all my belongings to the other car (unless I want to drag all my luggage along, which I don’t) and I hate sitting trapped to an uncofortable chair for hours. So I tend to snack. I like to eat in the train. And most commonly I have my own snacks with me – a little bit of candy, some nuts etc. unless the trip takes as long as this one. Five hours in this intimidating green worm. I packed myself some dinner: dolmades and a pulled pork sandwitch.

I’m quite certain that up until my daughter called me and I spoke in Finnish with her, the other passangers in the car shared the assumption od the conducter. I was reading my book about the life and times of Dave Grohl (a bit too much background of the DC punk scene in the book, tends to bore me badly) and eating my dolmades while the normal people went to the restaurant car to get ham on rye (the Finnish rye, Reissumies). Then, I am known (in my own vast mind at least ;) ) for having strange snacks on travels, like fritatta for example.

In Kouvola we waved goodbye to the latter half, err actually first half, since this car#1 was really, logically, the last car of the train until Kouvola. Did I mention that the car numbering of VR is confusing? I have already learned, though, that it is thorougly Helsinki-centered, as the car#1 is usually the one at the Helsinki end of the train, whether it be the last one (en route out of Helsinki) or the first one (on the return trip). Currently, though this is already topsy-turvy and car#1 is actually the first one while we are north-bound. My head is spinning, but the main thing is, I am in the correct train and still on my way to Iisalmi, not Lappeenranta.

Enough about all this train car confusion and blabbering, adding to the language confusion, or at least just something that strikes me as funny, is this business with these very American mormons who boarded the train in Mikkeli. While addressing me, a definite – if maybe not mainstream – Finn in English, the conducter spoke Finnish to these very obviously American mormons (I have never ever in my 41+ years of life in Finland seen Finnish mormons dressed up in those uniforms). Then again, for a while there, they baffled me by speaking Finnish among each other. Must be part of their training or something. They’re not old enough to have been here for very long.

Two more hours to go. I wish I could just nap.

2016-09-14 16.30.34-1