My best friend

dogThreetooWhen I was like eight years old or so, on second grade or so, we had this school assignment to write and draw a story about our best friend. I chose to write about my grandma’s dog, a wire haired fox terrier. She was my best friend while growing up, before I had any other real friends. We spent summers together at our summer place with my grandma, playing and asking for snacks and whatnot. I wanted to have my own dog, just like almost every kid wants at some point, but I lived to be almost forty years old before that happened.

 

My best friend

2016-09-24 18.38.58_edited

Now I’ll tell you what I did with my best friend. I tell about some of the days.

My dad’s mother and father have a dog named Delilah, but we call it Della. It isone year older than I. It is a girl dog. We play together most of the summer days. Now I’ll start the real story.

2016-09-24 18.39.16

My best friend

One summer morning I woke up eight o’clock because a dog was barking. It was not Della, I knew it. I looked out of the window. The dog that was barking was brown and much bigger than Della. The dog was lost.

2016-09-24 18.39.21

My grandmother woke up, too. She gave me some meat so that I could give it to the dog. The dog ate so much , I thought it had been many hours eating nothing.

The dog was light brown. I took the dog to my grandmother’s house. She wrote to the newspaper that a light brown dog is found.

The dog was with us two or three days. Then the dog’s owner came. She thanked us for taking good care of the dog. I was so little that I wanted to play dog. The owner had a little girl.

The dog was nice, but still Della is my best friend. We play so that I trhow a stick and Della gets it and brings it to me.

2016-09-24 18.39.45

MOTHER! I WANT A DOG!

2016-09-24 18.39.55_edited

Do you know that I’ve always wanted an own dog, but I know I won’t get one.

I was four years old when that happened.

dogThree

Lumesta lumeen

Kaunis talven ihmemaa tekee kuolemaa. Lunta on monin verroin enemmän kuin kaipaisin, mutta tämä jäinen tihku ja nurkalla kurkkivat plusasteet on paljon huonompi juttu kuin ylenpalttinen lumi (kun sitä nyt kerran on pitänyt näin paljon kertyä). Huomenna kahlataan kai sitten jo loskassa.

Pitihän se lumentulokin tuossa pitkähkön tauon, pari viikkoa tai jotain. Kyllä sitä jo ihan tarpeeksi tuossa olikin, ennen eilistä parinkymmenen sentin lastia. Niin paljon, että teiden varsien ojat oli lunta kukkuroillaan, joten oli vähän vaikea tietää, missä se tien reuna menee ja missä se pettää alta.

Torstaina olin iltasella menossa eräille tutuille entiseen naapurustoon hakemaan tosikoiselle hokkareita. En uusia halunnut ostaa, kun en tiedä tykkääkö niistä sitten lopulta vai ei, joten ostin paikallisesta kirppisryhmästä vähän käytetyt. Minulla oli Meggie mukana, sillä noilla tutuilla on pari mäyristä, joista toisen kanssa Meggie tykkäsi leikkiä kun vielä siellä päin asuttiin.

Pikapiipahdus vähän venyi, kun parkkeerasin auton vähän puolihuolimattomasti tien varteen. Ojan pehmeä lumi imaisi toisen takapyörän. Yritin ottaa vähän eteenpäin, mutten tietenkään siinä muistanut laittaa luistonestoa pois päältä, joten auto suistuikin yhä syvemmälle ojaan. Jätin sen suosiolla sinne ja menin hakemaan hokkareita.

Kerroin tutulleni, että auto on näpsästi ojassa, mahtaisikohan heidän naapurinsa tulla Range Roverillaan apuun, jos kysyn. Oli tuttu vähän epäileväinen, mutta sanoi, että heilläkin on neliveto Subaru, kokeillaan sillä. Odottelin vartin, että miehensä tuli kotiin ja yritettiin sitten saada meidän raskas Mersu ojasta. Ei se ihan helposti sieltä tullutkaan, enemminkin valui vielä syvemmälle.

Ei siinä sitten muuta kuin että soitin hinausauton. Vähän tyhmänä vielä siinä illalla. Olisi pitänyt vaan ottaa vastaan kyyti kotiin ja hoitaa auto ojasta seuraavana päivänä vähän halvemmalla – päivystysaikaan mokomalle ylösvinssaukselle kertyi hintaa sen verran, että mies sai slaagin. Sinänsä ihan ymmärrettävää, mutta minäkin olen joskus putkiaivo. Tein vaan sen, minkä koin tarpeelliseksi tehdä.

No, auto tuli pelastettua, varsin vähin vaurioin (takapuskurin nurkka vähän otti siipeensä) ja luminen elo jatkuu. Perjantai-iltana jätettiin tyttäret himaan koiravahdeiksi ja käytiin miehen kanssa vähän Stadissa, istuttiin muutama tunti muutaman ystävän kanssa Bruuverissa. Ei ollenkaan hullumpi paikka! Olut oli kuulemma hyvää, ja se Party Tray oli oikein maittava.

Lauantaihin mennessä oli pakkanen jo laskenut lähelle nollaa. Koirille etenkin oikein kiva juttu! Nuo meidän terrierit kun palelee pakkasessa niin että aika vähäiseksi on ulkoilut viime aikoina jääneet. Lauantaina käveltiin niiden kanssa tuonne Daisypuistoon melskaamaan. Ja kyllähän nuo lumikuonot nauttikin :)

 

Lakunenät

Muksuna ajattelin, että koirien nenät on lakua. Semmosilta lakupaloilta ne näyttää. En minä koskaan maistanut; tiesin minä ettei ne oikeasti mitään lakua ole. Ihan niinkuin tiesin, ettei kuu ole juustoa. Kun Meggie tuli meille, muistin yhtäkkiä tuon lakun. Koska Meggien nenä näytti pieneltä sievältä lakupalalta. Timmyn nenä on vähän isompi, mutta lakuinen sekin. Kutsunkin noita meidän koiruleita välillä lakuneniksi.

Meggie on ollut meillä jo puoltoista vuotta. Timmy pian vuoden. Stadilaistuneet espanjalaiset, ihan kotiutuneet, perheenjäsenet. Lauma. Enää ei edes osaisi kuvitella elämää ilman noita karvakuonoja. Kun olen hotellissa duunireissulla, tuntuu oudolta käydä nukkumaan ilman jalkoihin painautuneita karvaturreja.

Meggie on sellainen pieni ja soma. Kuin pehmolelu. Paitsi silloin kun se on “I kick your *ss” -moodissa. Silloin se on tulta ja tappuraa. Timmy on uljas kuin paraatihevonen. Koira pelkkää lihasta. Ja kun se jännittyy metsästämään oravaa tai jänistä, voi suorastaan nähdä jokaisen lihaksen värisevän. Ei sillä, että nuo meidän lakunenät siis mitään oikeasti metsästäisivät. Tässä meidän pihapiirissä on kuitenkin kiusaksi asti pupuja ja oravia ja koiraparat menevät niistä aina ihan sekaisin. Pihalla ja sisällä, yhtä lailla.

Timmy on koirista huomionkipeämpi. Se tulee kylkeen kyhnäämään, istahtaa syliin, kerjää rapsuja, makoilee kainalossa kuin vauva. Timmy rakastaa loikoilla riippumatossa. Meggie taas on enempi kuin kissa. Tulee luokse kun sitä huvittaa, mutta jos nostat syliin, se lähtee pois. Silti se tykkään nukkua aivan kyljessä kiinni ja aamulla antaa runsain mitoin hellyyttä nuolemalla meidän käsiä.

Olisi kiva, jos pystyisimme aitaamaan ison pihamme niin, että koirat voisivat olla pihalla vapaina. Ainakin toistaiseksi joutuvat tyytymään viiden metrin naruihin, joita siirrellään paikasta toiseen sen mukaan, missä päin pihaa itse oleilemme. Toisaalta se on kätevääkin, sillä silloin saa koirat helposti pois nurtsinleikkauksen (tänäänkin se oli ohjelmassa) ja tikanheiton tieltä.

Tänään oltiin koirien kanssa pihalla ihan koko päivä. Jostain siitä puoli yhdestä ilta-seitsemään. Minä ja keskimmäinen leikattiin nurmikko miehen kärrätessä hiekkaa pihan toiselta laidalta toiselle (kuorma hiekkaa, väärässä paikassa). Aloitin leikkimökkivaraston alustuksen mittaamalla alueen ja lapioimalla sammalet pohjalta. Ja sitten sitä hiekkaa kuoppaan. Seuraavaksi (ensi viikonloppuna tai joskus) pitäisi enää muistaa miten se leikkimökki oli pystytetty ennen kuin purettiin se miehen kanssa paloiksi (meille kuljettamista varten). Grillattiin juustohampurilaisia ja ehdittiin loikoilla riippumatossa ja aurinkotuoleissakin ihanasta päivästä nauttimassa. Silloin ja siinä missä tuuli ei puhaltanut, tarkesi olla bikineissä ja shortseissa.

Ei tullut lakunenillekään vilu, kun aurinko paistoi ihanasti koko päivän :) Terrierit, aina valppaina. Jopa leikin tiimellyksessä. Aina valmiina ilmoittamaan, jos pihan lähistölle tulee joku tuntematon. Koira tai ihminen. Tai pupu tai orava.

PhototasticCollage-2015-05-17-21-47-24

Vastuusta ja vastuunsiirrosta

Minua ärsyttää. Monikin seikka, mutta juuri nyt eritoten ihmisten vastuunottamattomuus. Tai vastuunsiirto. Tai vastuun puskeminen muille. Miten sen haluaakin sanoa. Olen miettinyt tätä monesti, nyt tämän aktualisoi eräs typerä koirankakkakeskustelu eräässä naamakirjan ryhmässä.

Olin näet tässä eräänä aamuna koirien kanssa aamulenkillä, kuten melkein joka aamu (siis koirat käyvät kyllä ulkona joka aamu, mutta ihan aina hihnan toisessa päässä en ole minä). Kuljin niiden kanssa metsätietä, kuten minun on tapana. Koirat kakkasivat sinne metsään, hyvän matkan päähän hiekkatiestä, kuten melkein aina. Olen opettanut ne kakkaamaan puskaan, kutakuinkin käskystä.

Mainittakoon, että jos sattuvatkin kakkaamaan liian lähelle hiekkatietä tai katujen varsille, kerään kakat, pusseja on taskussa, mutta minusta on parempi kakkojen maatua luontoon, kuin kasaantua kaatopaikoille. Ja vaikka joku käskikin minua tunkemaan tuon syyn samaan paikkaan kuin keräämättömät kakat (??), pitäydyn mielipiteessäni.

Tuona eräänä aamuna perässäni sattui tulemaan nainen, jonka mielestä tuo metsä ei ole metsä vaan puisto – luultavasti koska hänen pojallaan oli tapana leikkiä noissa metsissä. Tuo nainen kovasti ärhäkkäästi huuteli minulle: “Eksä kerää niitä kakkoja?!” Minä siihen vastasin, etten minä niitä metsästä kerää. Nainen koitti sanaharkkaa kanssani, sanoin tuntevani järjestyssäännöt, kerääväni kakat hoidetuilta alueilta ja etten ala riidellä asiasta siinä hänen kanssaan.

Tästä syntyi kyseisen henkilön avautuminen tuossa aiemmin mainitussa Facebook-ryhmässä, missä jo valmiiksi oli joku pyydellyt, että koirien kakat kerättäisiin metsiköistäkin, juuri tuohon lapsi-asiaan vedoten. Sehän on oikein hyvä ja validi syy vaikka mille vetoomuksille, ja kuka tahansa, joka kehtaa olla toista mieltä on barbaarinen idiootti. Yksinhän minäkin kyseisessä keskustelussa valtavirrasta eriävine mielipiteineni olin, vaikkeivät tasan minun koirani ole ainoat, joiden kakkaa noissa lähimetsissä on.

Lapset. Vastuu. Minun lapset, minun vastuu. Muiden lapset, ei minun vastuu. En puhu nyt yhteisvastuusta tapauksissa, joissa lapset tekevät vaarallisia ja/tai selkeästi kiellettyjä asioita. Puhun siitä, miten tänä päivänä tuntuu trendi olevan, että koko maailma on lasten temmellyskenttä, joka pitää pehmustaa, ettei vain meidän kullanmuru satuta itseään tai – herravarjele! – saa koirankakkaa vaatteisiinsa!

Kuinkahan monta kertaa tulin kakruna himaan koirankakkaa kengissä ja vaatteissa? Kuinkahan monta kertaa tulivat omat muksuni snadeina himaan koirankakkaa ainakin kengänpohjissa. Kuinkahan monesta metsästä kenkiin tai vaatteisiin saaduista kakoista voin edes olla varma, että se oli koiran jätös, eikä vaikkapa ketun?

Miten niitä lapsia edes voi päästää sinne metsään leikkimään? Eihän niitä metsiköitä ole pehmustettu EU-säädösten mukaisesti. Siellä voi vaikka polvi kolahtaa kiveen, päästä puhumattakaan! Minulle tästä koko koirankakkakeskustelusta tuli mieleen se isä, joka pyysi kaupunkia pehmustamaan tai poistamaan puiston puut, jotta lasten olisi turvallisempaa laskea mäkeä.

Joo, kyllä minä ymmärrän. Olisihan se vanhempana hirveän kiva, jos voisi lapsensa varjella kaikelta mahdolliselta. Mutta kun se ei ole ihan mahdollista, edes tarpeellista eikä ainakaan yhteiskunnan ja muiden ihmisten (saati puiden ja muun luonnon!) vastuulla! Lapset ovat vanhempiensa vastuu, ei kenenkään muun. Meillä jokaisella on vastuu omista lapsistamme. Eikä se tarkoita sitä, että me kaikin keinoin ja muita syyllistämällä koitamme pehmustaa ympäristön lapsillemme, vaan sitä, että opetamme lapsiamme elämään maailman vaarojen keskellä.

Jossain vaiheessa, oliko se ysikytluvulla? puhuttiin Curling-vanhemmista. Termi on sittemmin kadonnut, mutta konsepti vain pahentunut. Sen sijaan, että vanhemmat opettavat lapsensa kiipeämään puissa turvallisesti, he vaativat puiden poistoa, jottei se piltti (joka ei kuitenkaan sitä kieltoa noudata) vaan kiipeä ja putoa! Sen sijaan, että vanhemmat sanoisivat lapsilleen “voi voi, sellaista sattuu, se on elämää, laitetaan vaatteet pesukoneeseen, käy pesemässä naamasi” kun lapset kaatuvat koirankakkaan, he alkavat marista koiranomistajista, jotka eivät kerää koiriensa kakkoja (metsästä). Ja niin edelleen.

Eihän se sinällään ole mikään ihme. Tämä meidän suomalainen yhteiskuntamme opettaa, että “joku muu” on vastuussa. Valtio ohjeistaa, mitä on hyvä syödä (ja vie kansan sankoin joukoin terveyspalveluiden suurkuluttajiksi, sillä suositukset suosivat Suomen ruokateollisuutta, ei syöjää), valtio rajoittaa, ohjaa, kieltää… Mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä. Kun kansaa kohdellaan kuin viisivuotiaita, kansa alkaa käyttäytyä kuin viisivuotiaat.

And don't even get me started on parveketupakointi ja alkoholilaki ja vaikka sun mitkä muut holhouslait.

Toinen hyvä esimerkki tuosta vastuunsiirrosta on ne keltaiset nauhat arkojen koirien talutushihnoissa. Ei varmaan sinänsä mikään huono ajatus, mutta vastustan sitä, että jollakin nauhalla yritetään siirtää vastuu oman koira käytöksestä muiden ihmisten harteille. Vaikka olisi seitsemän nauhaa koiran hihnassa, kohtaamistilanteessa jokainen koirantaluttaja on vastuussa oman koiransa toimista, ei toisen.

Erään kerran kohtasimme aamulenkillä erään koiran ja sen omistajan. Hihnassa oli keltainen nauha, mitä en edes huomannut siinä aamuhämärässä, hädin tuskin hereillä ollessani. Koiran omistaja antoi koiransa löysällä hihnalla tulla kohti omiani, minkä tulkitsin merkiksi, että on ok antaa omienikin moikata. Vieras koira alkoikin huutaa hampaat irvessä ja omistaja sopottaa jotain keltaisesta nauhasta. Sen jälkeen omistana hivuttautui koiransa kanssa ohi, höpisten koiralleen: “päästiin ohi, päästiin ohi.” Ei noin!

Tai toisen kerran – pahoitteluni koirapolkuesimerkeistä, mutta se on tätä elämääni nyt, lasten ollessa jo isoja – 15 asteen pakkasessa vastaamme tuli nainen, taluttaen pienehköä koiraa. Koirat moikkailivat, seistiin hetki juttelemassa, kun huomasin koiran alkavan täristä kylmästä ja totesin sen ääneenkin. Nainen sanoi: “Olisi sillä takki, mutta kun ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.” Mietin siinä kotiin kävellessämme, että toivottavasti naisella ei ole lapsia. Vai laittaisiko hän kaksivuotiaankin ulos pakkaseen ilman talvihaalaria, kun “ei se halua sitä, olisi niin vaikea pukea se.”

Vastuu, vastuuttomuus, vastuunsiirto. Jokaisella on vastuu itsestään ja omista lapsistaan ja koiristaan, kodistaan ja niin edelleen. Ja kun vanhempia on kaksi, on vastuu molemmilla. Toinen ei saa siirtää kaikkea vastuuta toiselle, koska haluaa olla se kiva vanhempi – tätä erityisesti esiintyy eron jälkeen. Eikä vanhemmat vaan voi siirtää vastuuta lapsistaan muille. Se on itsekeskeisyyttä, “koska lapset”. Yhteisen hyvän illuusioon käärittyä itsekeskeisyyttä. Se ei ole sen parempaa kuin rakkauteen kääritty manipulaatio. “Tahdon sinulle vain hyvää, koska rakastan sinua, siksi määrään elämästäsi.”

Miten se OMO-mainos menikään? Lika on hyvästä. Miten se virheistään oppiminen menikään? Miten se kasvu mukavuusalueen ulkopuolella menikään? Ja miten se seiskytluvulla syntyneiden pitäisi olla kuolleita menikään? Ei ollut turvavöitä autossa, ei kypärää pyöräillessä, saati luistellessa, ei kännyköitä, puissa kiipeiltiin, kakkaan kaaduttiin, ja mitä lie. Mutta tässä porskutetaan. Ja itketään kuin oma lapsi sai kakkaa poskeen. Ou nou.

Kirjoitin siihen alussa mainitsemaani fb-ketjuun, ettei nämä metsiköt täällä ole mitään lastensuojelualueita vaan luontoa. Luonnossa on kakkaa, luonnossa on puita (iik, vaatteet voi vaikka revetä!), luonto on luontoa, ei leikkikenttä (vaikka toki siellä on kivempi leikkiä!).

Olen kaupunkilaiskakru, asfalttipihojen kasvatti, vaikka lapsuuteni kesät landella rymysinkin. Monesti minusta tuntuu, että olen paljon enemmän luonnonlapsi kuin suurin osa niistä mukakaupunkilaisista, jotka on tänne Stadiin aikuisuutensa kynnyksellä muuttaneet. Kynin kanan, perkaan kalan, kiipeän puihin, siivoan kakat, putsaan vaikka puolikkaan lehmänruhon jos tarvis on. Se on vain elämää! Elämä on likaista.

 

Pikkukoiran ukkoperhe

Varmaan meistä aika moni on pelännyt ukkosta ainakin pienenä lapsena. Niin minäkin pelkäsin. En enää, vaikka kieltämättä, jos oikein lähellä rytisee ja paukkuu ja salamoi, herättää se pientä pelkoa vieläkin. Valistunutta pelkoa, versus lapsuuden tietämättömyyden tuoma kauhu. Kun on tietoinen tuhoista, joita ukkonen voi aiheuttaa, hiipii mieleen pieni hirvi (ouh, tää on niin mutsismi), kun se oikein päällä pyörii.

Lapsena en ymmärtänyt, mitä se ukkonen oli, ja kaikessa metelissään ja valoilmiössään ja tuntemattomuudessaan se oli pelottava. Mutsi selitti minulle jotain taivaan ukosta, joka paiskoo puita pesään ja ajaa hevosrattailla ympäriinsä, “eikä se ole ollenkaan vihainen,” vastasi äiti, kun kysyin miksi se tekee sen niin vihaisena, että kuuluu niin kova ääni.

Mitähän olisin ollut? Kolmen-neljän? Olisinkohan ymmärtänyt ukkosen tieteellisen selityksen jo silloin, jos joku olisi vaivautunut minulle kertomaan? En tiedä, mutten muista itse koskaan muuta selitystä ukkosesta omille lapsilleni tarjoilleenikaan (eikä isänsä liioin), enkä muista heidän ukkosta juuri koskaan erityisemmin pelänneenkään. Mene ja tiedä.

Mutsin taivaan ukko alkoi tuolloin muutaman vuoden vanhana kyteä mielessäni, eikä aikaakaan, kun loin turvakseni kokonaisen ukkoperheen. Jos ukkoperhe kulki kanssani, ei minulle voinut tapahtua mitään ukkosellakaan. Niinpä toisen käteni ollessa äidin kädessä, toisesta piti kiinni isä-ukko. Isä-ukon toisella puolen kulki äiti-ukko, ja äiti-ukon vieressä rivissä kolme lapsi-ukkoa. Kaikki käsi kädessä.

Me oltiin aika leveä kuljetus, pienenkin lapsen mielikuvitus riitti ymmärtämään, että ainakin pari metriä leveä. Muistan eräänkin kerran, siskoni ollessa jo rattaissa joten minun on täytynyt olla silloin jo kuuden tai peräti seitsemän vanha, kuinka oltiin menossa pienestä portista sisään, ja minun täytyi oikein kääntyä vinottain siinä rattaiden vieressä, että ukkoperhekin pääsi kulkemaan. Luulen, että pian tuon jälkeen ukkoperhe viimein vaipui unholaan.

Ajallansa sitten luultavasti isoäitini kertoi minulle ukkosen oikeasta fysiikasta. Isoäidiltäni minä niitä juttuja opin. Kuten senkin, että ihminen painaa vedessä saman verran kuin itsensä kokoinen vesimassa. Muistanpa myös sen, miten sitten aikanaan koulussa ylpeänä vastasin opettajalle noin, luokan ainoana, joka tiesi tuon, ja kuinka siitä syntyikin ivanaurua, kun opettaja vähän typerästi sanoi minun olevan väärässä. Kyse on ihmisen syrjäyttämän veden massasta. Sama asia tieteellisemmin ilmaistuna. Vähän hiusten halkomista ja pienen oppilaan nöyryytys.

Takaisin ukkoseen. Minä siis en sitä yleisesti ottaen enää pelkää. Päin vastoin, useimmiten minusta on hienoa katsella salamoita ja kuunnella ryskettä. Jo joskus kouluiässä otin tavakseni alkaa laskea joka kerta salaman nähdessäni, jotta tietäisin kuinka kaukana se on. Teen sitä yhä, huomaamattani.

Nyt kuitenkin empatiani saa minut toivomaan, ettei niitä ukkosia niin kovin olisi. Tämän kesän kosteankuumien helteiden jälkeen meillä tuntuu olevan pahin ukkos-elokuu naismuistiin. Ukkosia on ollut jo monen monta ja sääennusteet lupailevat niitä päivittäin ensi viikollekin. Ja pieni barometri-Meggie pelkää, tutisee ja tärisee, silloinkin kun ukkonen on jossain kaukana. Se aistii ilmanpaineen ja pelkää.

Eihän se ole ainoa ukkosta pelkäävä koira. Isoäidin koira Della tapasi ukkosen tullessa sännätä suin päin jonnekin. Jos se oli sisällä, sen saattoi löytää sängyn alta, jos se oli ulkona eikä isoäiti huomannut ottaa sitä sisään ajoissa, se saattoi löytyä muutaman kilometrin päästä kaukonaapurin pihasta. Ja erään kerran ukkonen toi meillekin yhden karkulaisen pihaan landella.

Timmy ei korvaansa ukkoselle lotkauta. Se vaan torkkuu tai tekee mitä sitten tekeekin, eikä välitä rytinästä saati ilmanpaineen muutoksista. Mutta Meggie-parka. Se läähättää ja vapisee eikä uskalla syödä, ei nukkua. On kovat ajat pienellä, kun päivittäin on ukkosia. Miten saisi pienen koiran keksimään oman “ukkoperheensä”? ThunderShirt auttaa pahimpaan, muttei vie koko paniikkia pois.

No, elokuun ukkosia kestää aikansa. Tuulettavat kostean helleilman rippeetkin pois ja sitten on syksy. Lämpötilat jo nyt ovat kymmenisen astetta kylmemmät kuin vielä viikko sitten, vaikka aurinko paistaakin. Syysihmiset ottavat tämän riemulla vastaan, minä tunnen haikeutta ja ahdistusta. Palelukausi on aluillaan. Pimeä, kylmä, märkä. Seuraavan kerran minun on lämmin vajaan 11 kuukauden kuluttua.

Syksyn hämärien positiivisena puolena on kynttilät, punaviini ja tee. Huopa ja kirja. Ja tex-vaatteet, jotka pitävät kuivana koiralenkeillä sateessakin. Apropo. Pitää tilata Timmyllekin sade- ja villatakit.