Musiikkia ja kirjoja

Kesällä luin Anthony Kiedisin omaelämäkerran. Kerrassaan kiehtova kirja! Mieheni sitä minulle suositteli, arveli että tykkäisin ja oli aivan oikeassa. Huomasin siinä kirjaa lukiessani, että kiinnostukseni RHCP:n musiikkia kohtaan nousi hurjasti. Olen “aina” pitänyt Pepperseistä, mutten ole koskaan ostanut yhtä Best of -kompilaatiota enempää heidän albumeitaan. Miehellä oli Stadium Arcadium, jota olen aiemminkin kuunnellut, mutta kesällä sitä tuli pyöritettyä autossa oikein urakalla.

Toinen rock-muusikko, jonka musiikista olen aina pitänyt, vaikken suurfani olekaan ollut, on Dave Grohl. Hän on myös henkilönä kiehtonut ehkä siitä lähtien, kun sattumalta näin noin puolet hänen elämästään kertovasta dokumentista MTV Rockilla monen monta vuotta sitten. Niinpä samalla kun tilasin Kiedisin Scar Tissuen Amazonista, tilasin myös Grohlin elämästä kertovan kirjan This is a call. Se ei ole omaelämäkerta, vaan sen kirjoittaja on brittiläinen musiikkijournalisti, ja vaikka se on paikoin oikein mielenkiintoinen, on kirja itsessään vähän pettymys.

Eihän se lupaakaan olla mikään virallinen elämäkerta, mutta kannessa lukee “The life and times of Dave Grohl”. Tästä huolimatta kirja käy historiikin tavoin läpi niin Britannian kuin USA:nkin, eritoten DC-alueen sillä siellä Grohl kasvoi, underground rock/punk rock -sceneä 70-80-luvuilta. Ymmärrän, että se on kaikki ollut vahvasti vaikuttamassa Grohliin ja siihen, mitä hän ja Foo Fighters tänä päivänä ovat, mutta en minä sitä ihan niin juurta jaksain jaksaisi kahlata. Niinpä huomaan hyppiväni sivuja skannaten ohi, mikä sinällänsä ärsyttää itseäni.

Kunhan sen (minusta) irrelevantin genre-historian jättää omaan arvoonsa, kirja on kyllä mielenkiintoinen ja onhan siellä niitä hippusia Grohlinkin elämästä ;) Ja vaikken ole edes päässyt vielä Foo Fighters -osuuteen (Srcream on juuri hajonnut ja Grohl saanut pestin Nirvanan rumpalina), kavoin jo kaapista ne kaksi FF:n albumia, jotka jokunen vuosi sitten ostin ja otin ne mukaani ajomatkalle kohti Raumaa ja Poria viime maanantaina. Ei nekään kuuntelemattomina olleet kaappiin joutuneet, mutta olihan siitä jo tovi, kun viimeksi ovat olleet soimassa.

Sen verran tuttua huttua ne levyt kuitenkin, että siinä Turun motarilla aloin miettiä jälleen, että niin kutkuttaisi kyllä ostaa se viimeisin varsinainen studioalbumi Wasting Light, jonka äänityssessioista Grohlin autotallissa koko tuo kirja alkaa. Lounastakin tarvitsin, joten päätin kurvata Raision Myllyyn lounaalle ja pienelle Prisma-piipahdukselle. Toiveikkaana kävin levyosastolla, vaikka tiesinkin sen olevan aika long shot; eihän tässä maassa mitään uutta musiikkia (paitsi kotimaista) enää CD:llä saa. Ei ollut Wasting Lightia, mutta pari FF:n lukuisista vanhemmista albumeista kylläkin, molemmat 90-luvulta.

Ostin ne ja hain Coffee Housesta kahvin ja ruisleivän ja matka jatkui minulle ennen kuulemattoman Foo Fightersin tahtiin (tai no, kummallakin CD:llä oli pari isompaa hittiä, jotka tietty oli tuttuja). Illemmalla sitten Porissa hotellihuoneessa avasin Amazon.co.uk:n ja etsin ostoskoriini tuon Wasting Lightin. Samalla kertaa päätin päivittää Chili Peppers -“kokoelmaamme” heidän uusimmalla albumillaan The Getaway. En ole kuunnellut sitä Youtubestakaan enkä mistään, joten kuunneltavaksi jää, pääseekö lähellekään Stadium Arcadium -tasoa. Se on minusta yksi hienoimmista rock-albumeista ever.

Amazon olisi pullollaan muitakin muusikko-elämäkertoja, mutten nyt tähän hätään tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut mistään niistä. Nämä kaksi valikoituivat lukemistooni eivät niinkään musiikkinsa (vaikka siitä tykkäänkin) vuoksi, vaan koska heidän elämänsä on ollut mielenkiintoista. Jahka saan tuon Grohl-kirjan luettua, taitaa muusikkokirjat vähäksi aikaa jäädä, mutta niin RHCP:n kuin FF:nkin musiikki on korvissani saanut aivan uutta syvyyttä noiden elämäkertojen lukemisen myötä.

Joka viikko on kirjaviikko

Jotkut jo veti herneitä nekkuun, kun ei sellaista kansainvälistä kirjaviikkoa olekaan, ei ainakaan virallisesti, ei ainakaan Suomen kalentereissa. Pelkästään jo kyseisen meemin jatkamisen voi toki hyvällä mielikuvituksella nähdä tyhmyytenä ja ignoranssina, kun ei postaaja “tiedä”, ettei sellaista ole oikeasti. Jospa joku on sellaisen viikon perustanut? Tai jospa sillä ei ole väliäkään?

Jollain oudolla tasolla kykenen ymmärtämään ajattelun: jos menet höplään pienessä, menet höplään myös isossa ja kiertopäivityksen levittäminen on automaattisesti osoitus hyväuskoisuudesta ja höplään menemisestä. Tai ainakin ignoranssista, kun et välitä, onko jokin oikeasti olemassa vai ei. Fine, minäkin olen joskus tosikko, suotakoon se itse kullekin.

Minulle on yhdentekevää onko kirjaviikkoa olemassa vai ei. Minulle joka viikko on kirjaviikko, vaikka välillä luenkin vähemmän. Välillä voimavarat kuluvat muuhun ja lukeminen tuntuu liian raskaalta. Välillä taas laiminlyön kodin ja perheen, kun en saa kirjaa käsistäni. Välillä luen viihdettä, joka vie mukanaa, välillä vähän vakavampia kirjoja, kuten elämäkertoja ja muuta sellaista non-fictionia.

Minä päätin aloittaa “Viikon sitaatti” -meemin: ota vapaavalintainen kirja hyllystäsi ja avaa satunnaiselle aukeamalle, osoita sormella satunnaista kohtaa ja kirjoita virke fb-statukseesi. Kerro myös kirja, josta sitaatti on.

Voi olla, että olen ainoa, joka sitaatteja ikinä koskaan postaa ja voi olla että kyllästyn itsekin noin ensimmäisen sitaatin jälkeen. Lue: unohdan koko asian elämän tiimellyksessä. Ei sillä väliä; rakastan kirjoja ja minusta nämä satunnaiset sitaatit ovat kiehtovia. Tässä ensimmäinen sitaatti, jonka jo naamakirjaankin kirjoitin:

Aloitan: “Se oli ainoa, joka kiinnosti häntä ja hän tiesi, että hänen levollisuudellaan ja kylmäverisyydellään pääsisi pitkälle,” – Birgit TH.Spare, Vanhan kartanon Diana

***

Same in English, the short version: some people have already got a bug up their ass about this international book week meme, since no such week officially exist.

So I decided to start a new meme: “Quote of the Week”. Pick a random book from your book shelf, open it to a random page, point your finger on a random sentence and type it in your FB status. Also, write the author and the book the quote is from.

I’ll start:

“Among those foolish pursuers of pleasure, they recon all that delight in hunting, in fowling, or gaming: of whose madness they have only heard, for they have no such things among them.” Sir Thomas More, Utopia

I might be the only one ever posting any quotes, or I might forget about this whole thing after the first post. I don’t care. I just love books and I think these random quotes are intriguing!

Some things that look like mushrooms may actually be rocks

We ended up driving about 2000km during our week in Lapland. Instead of exploring the grounds of the UK National Park close to us, we drove up to Nellim one day and visited Purnumukka and Kuttura on our last full day in Vuotso. Nellim is a remote village of less than 200 inhabitants, 40km from Ivalo (so by distance, not that remote, but in all other ways, definately), 7km from the Russian border. A pittoresque little road winds through fells and Lake Inari fjords from Ivalo to Nellim. About 2/3 of it is unpaved gravel road, but it was in a rather good shape.

Nellim has been in the news lately for a couple of reasons. One being the said road. Nellim used to be an important location for Finns in WWII, when a lot of food supplies etc. came to the country from Norway and Sweden through Nellim. Currently there is no proper road anymore between Nellim and Norway, but one has been debated over for 25 years. Also, the people of Nellim have been asking for money to pave the whole road between Ivalo and Nellim. Now, finally in June that money has been granted to the village.

I am sure one of the reasons for this is nothing less than the Wilderness Hotel, which is the second thing putting Nellim on the world map. Apparently Nellim is an excellent place for seeing the northern light in the winter time and since the old school of Nellim was abandoned some years ago and a hotel was built in its place, Nellim has been attracting a whole lot of tourists from all over the world, especially in the winter. Summer time is more or less building time for the Lapland holiday resorts, most of the tourists being Finns hiking in the wilderness or Germans touring the sites in their campers.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Winter being the main tourist season, Nellim was rather quiet the day we visited it. There were a few boats in dock (many people haul their boats to Lake Inari for some boating and camping) and some mild car traffic, and the hotel was open despite the construction work being done to expand it by 50%(!) during this summer time. There was an old Lappish man walking down the main road and a couple people at the hotel restaurant terrace, where we too sat for a beer and a sparkly water (beer for Husband, water for me) and a bowl of water for the dogs.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

That day there was hot. It was the hottest day of the whole summer so far and we happened to be in the hottest place in all of Finland that day, surprisingly enough. Officially the hottest place was Utsjoki, but the shade temperature on that patio in Nellim read 28C and another one in Ivalo announced the rare temperature of 32C as we drove by on our way back to our cabin.

There is not much to do in Nellim, really. I had seen the picture of their orthodox church in the article where I first read about Nellim, so I knew it was there and wanted to go see it for myself. I would have liked to walk there – it was only a kilometer or so from where we had parked our car – but the day was so hot that we opted for our air conditioned car instead. The church, quite typically, is on a little hill, up a dirt road from the village main habitation. A very pretty log church it was too. I took some pictures, rounding it up and we left.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

The next morning was our last day there in Vuotso. We had planned a sauna for the evening and there was packing to do in order to be able to get out of the cabin by noon the next day and so on, so no long drives – at least no really long ones – for that day. In Nellim we had been talking with another couple with a bigger dog in tow there on that hotel terrace, and they had told us about this woman reindeer slaughterer who lives in Purnumukka and has written a couple of books too. Later on I learned that there have been documentaries and articles in magazines and whatnot about her too, but I got really interested in her books – and Purnumukka, especially since it was only about 25km from where we were staying.

So on that Saturday we first drove to Purnumukka, a village of about 20 people, the village of Riitta Lehvonen, the first ever woman to have pursued the profession of a reindeer breeder and slaughterer. A woman who grew up in the city, in Turku, but moved to Lapland straight after highschool to become a wilderness guide at first. She then got married and they decided to swap money to freedom, as she puts it, and they moved to Purnumukka to a house with no running water, to begin with. And she is happy with her life now, after a whole lot of hardships, that I have not yet read about; I have only started the book about her life.

Purnumukka it was then. Tiny, secluded, enticing. Not much there, obviously, apart from the scattered houses, but we did find a nice swamp with a whole lot of cloudberries. And we did see a whole lot of mushrooms that turned out to be rocks. That happened to both of us several times during the week in Lapland. The rocks there are either red with rusty iron ore or dirty yellow like porcinis. A few times I saw a huge one, and now I do mean a boulder more than a rock even, and wondered what the heck it was, as it looked like a mushroom but no way could there be such huge ones. There wasn’t. They were just rocks.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

We picked some cloudberries there. I ate them as I picked them, but since Husband doesn’t like them all that well (that might be a crime in Finland, though, not to love cloudberries and admit it), he picked as much as he could fit in his big hand and then gave them to me for a snack. We walked a bit more until we decided to hop back in the car a head out of the village. According to the village info map (yes, even this little place has one) there are some remnants of WWII right there by the road, but we didn’t manage to see them. Not that we looked too hard, only from the car window. Purnumukka was mostly burned down by the retreating Germans in the Lapland War (at the end of WWII), like so many other villages in Lapland.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

We drove out of Purnumukka and north a bit and then turned to go to the little village of Kuttura. Nothing really special about Kuttura, in fact I told Husband that we’re probably suffering the 40km of poor dirt road just to see nothing. Somehow the village had spiked my interest, mainly I suppose because it is on the Ivalo River, along (or as I read later on, the starting point of) one of the most beautiful canoe routes in all of Finland. And truly enough, Ivalo River there was beautiful. The old iron bridge crossing it to the actual village was quite nice too. A bit of a blast from the past.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

The other thing that had caught my attention was the story of Urho Kekkonen stopping there at Kuttura on one of his skiing escapades in the 1950′. I love places with stories! Legend has it that Kekkonen had asked the village people if there was something they’d like him to do for them, and they had asked him for a road – back then the only way to the place was via the river or just wilderness. Kekkonen had obliged and according to the legend the road was built loyally following the straight line Kekkonen had drawn on the map. The road is almost like it was drawn with a ruler. Almost.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

The road passes vast swampy areas on both sides of the road and I can only imagine how much work it has been to make solid road there, in the swampy lands. Nothing like Louisiana of course, but wet enough. That area is also the gold area of Lapland. There’s plenty of old gold mines and there still are places where gold is actually panned for somewhat actively. At least for the amusement of tourists – and maybe locals themselves too. Along the way down to Kuttura (and back) there is a place, the Gold Kiosk, where there was a gold panning contest going on. A gathering of the super-rednecks of the country, I’d say.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Husband was in need of some smokes so we drove up to Saariselkä for one last time. This time we made a round in the holiday village – I had no idea that the place was so big and so packed with hotels! A couple of reindeer were lazily grazing in the front yard of one and several vacationers (I assume) were lazily slurping beer in front of an Irish pub (Irish pub in Lapland!!) called O’Poro (O’Reindeer in English). I tried to visit a souvenir shop to see if I could find one of those books by Lehvonen, but the place was closed. So we drove to Kuukkeli, where Husband did find one of them for me, the Tyttöteurastaja.

2016-07-23 16.58.00_editedI immeadiately started reading the book, right there in the car on our way back to the cabin and I immediately knew I liked this Lehvonen. She is the same age as Husband, some nine years older than me, and a cool character with lots of empathy, no bullshit kind of an attitude and my kind of sense of humor. Apart from the obvious tending to reindeer and slaughtering them, she takes photographs that are made into postcards and sold in the souvenir shops of Lapland, and she sells condoms called “Aslakin rykimäsukka”, with a picture of mating reindeer on the package. I actually saw them there in Kuukkeli and was snickering because I found the idea so funky, before I knew they were a product of Lehvonen’s (well, made by a HelsinkAslakin+rykimäsukka-5i company, but sold by her, and the picture is hers).

 

In the evening we had our sauna, with the sausages again. Sauna in the winter time is wonderful when you get warm for a while in the midst of all the cold. Sauna in the summer time, um, let me rephrase that: sauna on hot summer evenings is a different kind of pleasure, when you have good “löyly” first, then come out to the still warm summer evening, sit there in the evening sun, having a cold drink and maybe taking a dip in the lake, if there is one nearby. There was a lake on the other side of the road from our cabin, but we didn’t venture there for a swim. Mainly because I had scouted it out and discovered all the vegetation one would have to walk through to go for a swim. Eww.

The next morning it was time to pack the car and head back south. We had originally planned to stay overnight at Kempele again, but before we reached Rovaniemi the plan was revised, and I canceled our reservation as we decided to make it all the way home that same day. We had a slightly longer stop there at the Santa Clause land at the Arctic Circle, but that wasn’t really my kind of place. We stopped again at Vaskikello, this time to get swarmed by flying ants (they were all over our car making it difficult to get back inside!) and once at Tähtihovi Heinola just to get out, stretch, pee, and change drivers.

2016-07-24 14.03.53

It was midnight when we got home, after 1030km and 13h of driving. It was good to be home again. The trip was good, we enjoyed it, but home is the best place in any case. Our plants had grown like hell during our week away. And the warm weathers followed us from Lapland, and it is finally sunny and hot here in Helsinki too. Last week of vacation is well on its way already. Next Monday it’s back to work again.

[More Lapland pics in Flickr]

Kiehtovia tarinoita – uusintana 7 vuoden takaa

 

Kirjoitus löytyy vanhasta SFFM:stä, päiväyksellä 7.7.2009. Silmiini se osui Facebookin muistoista – silloin muinoin ei julkaiseminen suoraan blogista toiminut kunnolla ja kopioin blogipostaukseni sinne aina kokonaan, muistiinpanoihin. Vaikka olen tuon päivän jälkeen lukenut monta kiehtovaa tarinaa lisää, nämä tässä mainitut ovat ikivihreitäni. Ehkä joukkoon nyt tosin pääsee mukaan myös Cassandra Claren viihteellinen fantasia-tuotanto (ei se kirjallisesti yllä millekään Leon Uris -tasolle, mutta tarinankerronta on mukaansatempaavaa ja maalattu maailma kiehtova) ja Hitchhiker’s Guide to the Galaxy.

Kuten olen moneen kertaan kirjoittanut, luen paljon. Tosin juuri nyt paljon ei ole niin paljon kuin toivoisin ja kuin joskus aiemmin, mutta kuitenkin. Aina on joku kirja kesken, joskus vaan ehtii lukea nopeammin, joskus hitaammin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kysellään lempikirjoja, enkä koskaan osaa vastata niihin mitään. En varsinaisesti osaa nostaa sieltä lukemieni satojen kirjojen joukosta jotain yhtä tai kahta kirjaa. Mutta on tiettyjä tarinoita, jotka jaksavat kiehtoa minua vuodesta toiseen aina yhtä paljon, useimmat sekä elokuvina että kirjoina, lukien ja katsoen kaiken niihin liittyvän.

Juuri nyt minulla on kesken kirja Rhett Butler’s People. Rinnakkaisteos Tuulen viemälle, mutten tiedä vielä, miten se suhtautuu Ripleyn jatko-osaan Scarlett. Scarlett oli kepeänlainen, ei mikään loistava jatko-osa eeppiseen alkuperäistarinaan. Rhett Butler’s People hakee ja tavoittaa alkuperäisen tunnelman paljon paremmin, joskin maalaa paljon syvemmän ajankuvan tarinallaan kuin Mitchellin alkuperäinen tarina. Vaikka pääosassa onkin rakkaustarina, on tarinan historiallinen setting vähintäänkin yhtä kiehtova, samoin kuin tarinan ihmiskuvat. Teki mieli katsoa uudestaan elokuvakin tässä lukemisen lomassa, se itketti yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta tuntui kirjaan verrattuna köykäiseltä.

Toinen tarina, joka minua on kiehtonut nuoresta asti, on Okalinnut. Luin sen kirjan ensimmäisen kerran joskus teininä, ja olen lukenut sen ties kuinka monta kertaa, en ole edes laskenut. Ja tietenkin olen katsonut myös kirjasta tehdyn tv-sarjan moneen kertaan, se on minulla dvd-settinäkin. Tarina on koskettanut minua monella tavalla, sen hahmoista löytyy joka kerta jotain uutta. Ja se tutustutti minut Colleen McCullough’n tuotantoon, jota olen sittemmin lukenut vaikka kuinka muutenkin. Toinen lemppareistani hänen tuotannossaan on Tim, kertomus kehitysvammaisesta pojasta, joka löytää rakkauden.

Siksi melkein hihkuin, kun näin että McCullough oli kirjoittanut jatko-osan Jane Austenin Pride and Prejudicelle, joka niinikään kuuluu minua vuosikaudet kiehtoneisiin tarinoihin. Mutta sitten luin jatko-osasta enemmän, ja petyin; kirja ei mitä ilmeisimminkään jatka Austenin tunnelmaa, vaan pilaa alkuperäisen tarinan synkemmällä kerronnalla. Tosin alkuperäinenkään tarina itsessään ei ole yhtä kummoinen kuin edellä mainitut ja olisi ehkä jäänyt samaan kategoriaan Emman ja Sense and Sensitivityn kanssa – ei sillä etteikö nekin olisi hyviä, ja olen nekin sekä lukenut että nähnyt leffana, mutta eivät ne silti ole samaa luokkaa noiden muiden kanssa – elleivät Jennifer Ehle ja iki-ihana Colin Firth olisi tehneet niin upeaa työtä kirjasta tehdyssä sarjassa. Sen sijaan kirjasta tehty uusin filmi oli minusta huono.

Näiden kuolemattomien rakkaustarinoiden lisäksi minua on nuoresta asti jaksanut viehättää tarinat Irlannista. Kaikki alkoi Leon Urisin Kolmiyhteydestä, jonka osittain päällekäin menevä jatko-osa Redemptionkuuluu lemppareihini myös. Urisin(kin) kirjoista pidän muutenkin, tarinat keski-Idästä ja toisesta maailmansodasta heräävät henkiin Urisin tuotannossa. Irlannista puolestaan olen lukenut monta muuta tarinaa näiden Urisin kirjojen jälkeen, B. J. Hoffin An Emerald Ballad -sarja yhtenä ihanimmista.

Kaikki nämä edellämainitut sijoittuvat historiassa noin 1800-luvulle paitsi Okalinnut 1900-luvun alkupuoliskolle, maantieteellisesti eri paikkoihin ja kulttuurisesti hyvin erilaisiin yhteiskuntiin. Ja se on osa niiden suolaa, se yhteiskuntakuvan maalaus. Historiassa vielä kauemmas menevät Dumas’n kirjat, joita rakastan myös. Tuotannossa on paljon tusinatavaraa, mutta sieltä kaikkien tietoisuuteen ei ole turhaan nousseet Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi. Mutta harva tietää, että Dumas itse kirjoitti molemmille tarinoille jatko-osan ja toisenkin. Siksi kaikki muskettisoturien elokuva-sequelit häiritsevät minua niin – rakastamallani D’Artagnanilla on “aitokin” jatko muskettisoturina. Olen minä silti katsonut ja hyllyynikin haalinut niitäkin leffoja yhden jos toisenkin.

1900-luvulle sen sijaan sijoittuu myös Bodie Thoenen tuotannosta se osa, josta eniten pidän. Israelin itsenäistyminen alkoi minua kiehtoa jo Urisin Exoduksen myötä, vielä paremmin sen herätti henkiin Thoenen sarja The Zion Chronicle ja siihen liittyvä Twilight of Courage. Sen sijaan sota-ajan Eurooppaan tuo niin Urisin ihana Mila 18 jaHarmageddonkuin Thoenen löyhästi Zion Chronicleenliittyvä The Zion Covenant, joka ei yllä aivan sisarsarjan tasolle kuitenkaan. Samaiseen sota-aikaan osuu myös yksi lempielokuvistani, The Sound of Music, mutta se on ehkä enemmän Julie Andrewsin ja Andrew Lloyd Webberin musiikin ansiota kuin itse tarinan.

Onhan tuossa monta tarinaa, monta kiehtovaa aikakautta, monta kiehtovaa kirjallisuuden hahmoa. Jotta tarina jaksaisi kiehtoa minua uudestaan ja uudestaan, lukemaan sitä eri kanteilta, katsoamaan sitä elokuvina tai sarjoina, pitää siinä olla yhdistelmä tuota kaikkea: mielenkiintoiset hahmot joiden persoonan oppii tuntemaan vähän kuin hyvän ystävän, aikakausi tai yhteiskunta joka tuntuu mysteeriltä tämän päivän suomalaiselle, ja tietenkin mielenkiintoinen juoni itse tarinassa. Toiset kirjailijat sen osaavat paremmin kuin toiset. Ja toiset filmatisoinnit onnistuvat paremmin kuin toiset.

Kuumia kesäpäiviä Kiedisin seurassa

Luvatut ukkoset ja sateet eivät vielä tässä Juhannusviikonloppuna iskeneet. Juhannusaatto ei ollut mikään kuuma, mutta kuten arvelinkin, illaksi taivas selkeni, ainakin jonkin verran, tuuli tyyntyi ja sateet lakkasivat. Mies grillasi meille possunkylkiä niin että niitä syödään vielä tänäänkin. Minä lämmitin sen sauna ja istuttiin kylpytakeissa pitkät ajat pihalla saunomisen lomassa ja jälkeen. On ihanaa kun oma koti on melkein kuin mökki. Vain järvi puuttuu.

Tuosta mökkimäisyydestä olen nauttinut täysin siemauksin sitten eilen ja tänäänkin, kun lämpötila on kohonnut hellelukemiin. Eilen oli välillä taivas pilvessä, mutta sitten se aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin että välillä oli mentävä varjoon. Se oli suorastaan pistävän kuuma. UV-varoitus täällä Helsingissä tällä hetkellä onkin. Otsonikerros lienee hälyyttävän ohut. Tänään on kosteankuuma, aurinko haituvaisen pilvipeitteen takana, mutta se on ehkä vain hyvä.

Aloitin jo joku aika sitten Red Hot Chili Peppersien Anthony Kiedisin elämäkerran, josta taisin jo jonkun sanan kirjoittaa aikaisemminkin. Elämäkerrat ovat minulle nykyisellään mieluista luettavaa (no, valikoidusti), mutta aika hidasta luettavaa. Joku Evanovichin vauhtiromaani (ah, viikolla juuri ahmin viimeisimmän, The Pursuitin <3 ) tai Cassandra Clairen mukaansatempaava fantasia menee nopsaan. Elämäkerrat kaikessa mielenkiintoisuudessaan ottavat aikansa. Osin siksi, että ne harvoin tempaavat silti mukaansa. Osin siksi, että ne on yleensä raskaampaa tekstiä muutenkin.

Kiedisin Scar Tissue on tarina rock-bändistä, huume-addiktiosta ja yksilön kamppailusta emotionaalisten ja psyykkisten ongelmiensa kanssa. Addiktio on aina ongelmakäyttäytymistä, jonka tarkoitus on täyttää tyhjiö. Ja vaikka kuinka monta kertaa selviytyisi kuiville ja vannoisi siinä pysyvänsä, ei addiktiosta oikeasti pääse ennen kuin ottaa härkää sarvista ja käsittelee syyt. Kiedis kirjoitti kirjansa tilanteessa, jossa hän oli veivannut sen syklin moneen kertaan. Rehab, kamppailu selvänä pysymisestä, tipahtaminen takaisin käyttäjäksi. Sitä on addiktio. Kiedis kirjoittaa olleensa oppikirjaesimerkki addiktista.

Kirja on monella tapaa karua luettavaa. Yliannostuksia, huumeita ja seksiä, rikkinäisiä kieroutuneita ihmissuhteita, ihmiselämän nurjaa puolta. Toisaalta kuitenkin punaisena lankana kulkee ystävyys, välittäminen, inhimillinen kamppailu, rakkaus. Kiedisillä on ihan mahtava mama bear, kaikesta huolimatta aina poikaansa varten. Juuri sellainen mama bear kuin minäkin haluan lapsilleni olla – ja uskon ja koen olevanikin. Kiedisillä on myös Flea, joka pysyy rinnalla kaikki hullut vuodet, senkin jälkeen kun on itse selviytynyt jotenkin fiksumpaan elämään. Kiedisillä on elämänhalu, joka saa kamppailemaan huumeista irti kerran toisensa jälkeen. Tai sai – tiettävästi viimeisin tarve sille oli 2000-luvun alussa ja sen jälkeen Anthony on kuivilla pysynytkin.

Kirja on myös monella tapaa kiehtovaa luettavaa. Miten kapinallisesta ja varhaislapsuudessaan jo jollain tapaa rikkoutuneesta pojasta tulee yksi aikamme suurimmista rock-tähdistä. Kirja valottaa monien laulujen taustaa, kertoo albumien äänityksestä, tapahtumista niiden aikana ja kiertueilla, kaikesta siitä, mikä jää suurelta yleisöltä piiloon. Onhan noita rock-tähtien elämäkertoja vaikka kuinka ja yksi, joka on ostoslistalla on Dave Grohlin This is a Call. Kiedis on kiehtova ihmisenä, samoin Dave Grohl.

Pidän Chili Peppersien musiikistakin suunnattomasti ja mielestäni Stadium Arcadium on yksi rock-historian parhaista albumeista. Pidän myös Foo Fighterseista suuresti, joskaan en ole kokenut ihan samaa huikeutta vielä yhdessäkään heidän albumissaan. , Kumpikaan yllä sille palkintokorkkeelle, jolla Muse minulle on. Musen Matt Bellamy ei kuitenkaan ainakaan vielä ole henkilönä saanut minussa heräämään suurempaa kiinnostusta. Eikä oikein kovin moni muukaan muusikko noiden edellä mainittujen Grohlin ja Kiedisin lisäksi.

Scar Tissueta on jäljellä vielä satakunta sivua. Tulee varmaankin tänään luetuksi. This is a Call ei ole vielä Amazonista tilattuna, tulee varmaan tänään tilatuksi (pitää vaan ensin kysäistä, onko miehellä jotain toiveita sieltä, niin voi niputtaa samaan pakettiin). Lukemisenpuutetta minulla ei kuitenkaan ole. Kindle-kirjoina odottaa Cassandra Clairen Lady Midnight ja C.J. Sansomin Dark Fire. Kirja-kirjoina jonossa on seuraavaksi Eric Blehmin Fearless, sitten on Don Quijotea, Name of the Rosea, jotain Anja Snellmannia (jonka nimeä en juuri nyt muista) ja mitä kaikkea. Snellmannin Antautuminen on vielä(kin) ostoslistalla, monen monen muun kanssa.

Tänään oli kuitenkin ensin vapautettava vähän luovaa energiaa ulospäin, jotta malttaa lukea. Maalailin pari kuvaa ja nyt kirjoittelen. Kirjoittelen vielä tovin – kaikenlaista projektia on meneillään. Sitten avaan taas Kiedisin kirjan.

2016-06-25 14.58.34 HDR-3