2015 goods and bads – hyvät ja pahat

Yritin, mutten osaa enkä kykene. Aina olen jonkinlaisen katsauksen menneeseen vuoteen tehnyt. Tämä viime vuosi, mahtuuhan siihen monta hyvää hetkeä, mutta nyt pääni täyttää vain yksi ajatus: tämä oli se vuosi jolloin isoäitini kuoli. Ehkä se jo yksinään kertoo, kuinka paljon hän minulle merkitsi, merkitsee vielä kuoltuaankin. Jos nyt jotain muutakin koitan vuodesta muistaa, niin esikoisen protujuhla ja omat nelikymppiset, nuo parit bileet kesällä. Ja se viimeinen päiväni isoäitini kanssa landella kahden. Mersun kuntoon laitto ja katsastus. Erinäisistä syistä vaikea viime talvi. Isoäidin hautajaiset syyskuussa ja kummitädin isän hautajaiset marraskuussa. Loputon ikävä.

I tried, but I can’t. I’ve always done some sort of recap of the past year at this point of the year. This past year, there’s plenty of good moments, but still, right now the one thing occupying my mind is this: this was the year when grandma died. Maybe that alone tells the tale of how important she was to me, still is even dead. Trying to remember something else about this year, first things that pop to my mind are my oldest daughter’s “protujuhla” party and my own 40th birthday party. And that last day at our summerplace, just my grandma and me. Fixing our Mercedes. Last winter that was difficult for several reasons. The funerals of my grandma and my godmother’s father. The never-ending pain of missing my grandma.

ammijamä_edited

Tatuoinnit, Berliinin reissu, kivat ulkoilut… Annan nyt kuitenkin periksi. Ehkä ensi vuonna taas. Toivottavasti se on hyvä vuosi, vaihteeksi.

Tattoos, trip to Berlin, fun outings… Anyway, I give up. Maybe again next year. Hope it’s a good one, for a change.

Fabulous fifteen

Esikoinen täytti 15 puoltoista viikkoa sitten. Murrosiän puitteissa kehitys näyttää jotenkin samankaltaiselta kuin itsellänikin aikoinaan. Pahin angsti oli hellittänyt, kavereiden kanssa sählättiin ja toilailtiin ja duunailtiin kaikenlaista. Seikkailin pitkin suomenniemeä milloin junalla, milloin kuorodösällä, milloin vanhempien kavereiden autoilla ja milloin mihinkin aikaan vuorokaudesta. Pidin hauskaa. Minusta melkeinpä tuntuu, että se oli teinivuosistani paras. 16-vuotiaana jo jätin teinisäädön taakseni ja aloin seurustella itseäni kuusi vuotta vanhemman miehen kanssa, josta sittemmin tuli aviomieheni ja tytärteni isä.

Sinä vuonna kun olin 15, istuin Carrollsiissa (rolssissa) tovin jos toisenkin, kaupungissa jos toisessa. Kuljin parhaan kaverini kanssa etsimässä paikallista rolssia Lahdesta ja Tampereelta ja Jyväskylästä ja… Junailimme itsemme välillä Harjavaltaan hyvän ystävän luo, välillä ystävä junaili Helsinkiin. Kylmälän legendaariset bussit kuljettivat meitä kuoro- ja leirimatkoilla, kunnes joku viimeinkin sai niistä tarpeekseen bussin takarenkaiden irrottua nuortenleirin paluumatkalla. Minä en sillä reissulla ollut, sillä olin töissä, mutta kuulin kaiken kavereiltani.

Niin, minä olin töissä. Siihen aikaan vielä viisitoistakesäisetkin saivat töitä. Olin ollut kesän paikallisessa K-kaupassa ja jatkoin siellä talven läpi tehden 6h vuoron joka toinen lauantai + vähän enempi töitä koulun lomien aikaan. Sainpa vähän rahaa. Yksinhuoltajaäidin tytär.

Elelin aika tavallista nuoruutta, jos kohta en dokannut vaan hengasin helluntaiseurakunnan nuorten kanssa. Me tehtiin jekkuja, hengattiin ympäriinsä yötä myöti, pidettiin mekkalaa dösässä ja metrossa, herätettiin pahennusta kahviloissa, iloittiin, surtiin, ihastuttiin, rakastuttiin, oltiin niin bestiksii niin bestiksii, suututtiin ja sovittiin. Jauhettiin jatkuvasti Orbittia, jota oli aina farkkurotsin rintataskussa. Haettiin Valtsusta karjalanpiirakkaa ja nakkeja ja jäätelöä paikkaamaan syömättä jäänyttä päivällistä. Pörrättiin autollisten vanhempien kavereiden kanssa ympäri ämpäri – etenkin tietenkin sen nyt jo ex-mieheni kyydissä. Telttailtiin ja leireiltiin, hellaritapahtumissa ja lereillä tietty.

Siihen aikaanhan ei vielä ollut kännyköitäkään. Se oli kyllä sensorttista säätöä välillä se kortti/kolikkopuhelinten metsästys ja ylipäänsäkin ihmisten, etenkin mutsin, saaminen kiinni. Eihän sekään himassa päivystänyt odottamassa, satunko soittamaan ja pyytämään lupaa milloin mihinkin. Niin sitä sitten useimmiten tuli vaan mentyä. Minkäs tein, kun en saanut mutsia kii. Eikä sillon ollut nettiä ja snapchattiä ja whatsappia, vaan puhelut puhuttiin sillä yhdellä kotipuhelimella. Ja vitsi kun väliin kuumotti soittaa, kun ei ikinä tiennyt kuka siellä vastaa!

Niin, päiväkirja sen paremmin kertoo.

Kesää 1990

Väsyttää. Nukuin HUONOSTI 3½ h viime yönä: 4:30-8:00. Konfassa oli kivaa. Sosiaalisesti &henkisesti. Ääni siel vaa Pe:na meni ku laulettiin (kuoro). Samana yönä käytiin Hämikses, Hämeenlinnan pihalla pelaas futista. La:na vaa juteltii ja käytii Essolla (J kävi Parolassa). Yönsä M & K vietti [kaverin] ja mun teltassa. (Ne nukahti sinne yöseuroilla).

Eipä meil ollu Vartsikas siistii! Ekax: mä tein duunis 6h päivän. Söin koko aikana sämpylän, jäden maitoo ja mehuu ja kupin kahvii. Ei lievä nälkä. Sit kotona mä vaa vaihoin vaatteet ja menin. En jaksanu syyä ja unohin ottaa eväät. Siellä mä söin muutaman keksin, vähä hot rodei ja lätyn. Lättytaikinaan ja paistoon käytettiin Voimariinia, päivätty 21.5.-90. Toinen vaihtoehto ois ollu Flora, päivätty 020590. Hyvin menee!!! Me palettiin sulkista ja Hollya. Mä lähin vikojen, tokavikojen siis, mukana. Ja mä pääsin J:n ”rekan” kyyis Itiksee, jonne muut tuli dösäl myöhemmin. Se oli sit kivaa! Meil oli taas sit Rolssis J:n kaa lyhyt kahdenkeskinen hetki, muut oli hitaita. Myöhemmin, 5 vai 11, S ja mä mentii soittaa […] rekasta. Yleisö oli rikki. Sit mä pääsin Ikosen kyyis himaan. (Äiti ei ollu ollu himas.)

Syksyä 1990

Viime viikonloppu oli just sika-kiva. Eka oli ”pitkät” kuoroharkat lana salil (ne on yleensä kivoi), sit meiä kuoro laulo. Sit me lähettii koko lössi Jäkeen. Pikku-kööri laulo siellä. Me tultiin sieltä periaatteessa klo 12 mut just sillon (sinä yönä) siirrettii kelloi joten me tultiinki klo 11 (mä menin Isotaloille yöks). Gospel-konsertti Jäkes alko klo 10 ”iltapäivällä”.

PE mä menin kuoroharkkoihin viideks. Sit S:lle yöx pe-illan jälkeen. Aamulla sieltä suoraan duuniin. Sit kodin kauta (25 min. kotona) salille kuoroharkkoihin (ylim.). Kaupungille [kaverin] kaa (½h). Puol seittemältä Formian eessä [toista kaverii] treffaas, kattoon Days of Thunder salille. Cafikseen. Huh. Himaan. n. 30h ja 25 min. himas vaik koko ajan Hesas ja koko aika menos. Et silleen. Näin meillä. Entäs teillä (heh heh). Sit tänä aamuna pyhis alotus. T oli kadottanu kaulaliinansa ja syytti mua… Löys sen sit. Sit me tultiin kodin kautta [kaverille sen siskon] synttäreille ja taas kodin kautta salille. Siel oli Lapsikuoron äänitteen julkaisu. Sit, sit, sit. Mun elämä näkyy olevan kamalaa hosaa. Mä tarttisin vissiin parin viikon loman elämän arjesta…

Kello on approximately 02:15. Kiva aika kirjottaa, mut mun on iha pakko. LA (”eilen”) oli pyhäinpäivä ja nuorisopäivä Lahessa. Me laulettii ja tottahan siellä oli muitaki salilaisii aika liuta + muut. Mentii taas Kylmälän dösällä (dösillä). Me mentiin uudella, toinen oli n. 70-luvulta. Siit puhkes menomatkalla rengas! Salin ”Hammondi” (siis Harmooni) raahattii pakulla mekee. Kumma ku eivät saman tien ottaneet salilsta flyygeliäki! … Siel oli aamupala, ruoka, kahvit, (me käytii rollsissa), iltapala. Ei me syöty ku vähä vaa. Mut hyvät safkat siel oli (kuten aina). Palatessa uus Kylmälä pamautti ylänurkkansa salin katokseen. HEH HEH. Katos rutussa, dösässä ei pahempia vammoja. (ei ollu eka kerta ku katos on rytyssä). Kylmälä on aina Kylmälä (jos ei satu mitää, ei oo).

Yöllä [leirille tuli] liuta kuorolaisii, jotka tuli kokouksesta suoraan: Ne ja [muutama muu] meni alas saunalle viettään [yhen] synttärei. Niin, siis, eiku ei mitää. [Lerin pomo] kai ois halunnu kans, ku se keksi tyhmän jutun: matto piipun päälle, savustetaan ne ulos (ne paisto makkaraa), lumipallosade. Toinen: Pyyetää anteeks, lauletaa [synttärisankarille], lumpparei. Lumppareit ei heitetty, ku puolet vastusti. S + mä pyyettii niilt henk.koht. anteeks in case they (don’t) didn’t like the poor joke. Piti selvittää välit kuorolaisiin, muuten ei kehtais näyttää naamansa siellä.

Su:na pelattii. SIKA-pingistä ja fudista. S-p on SIKA-kivaa. Vähä ku Holly, mut pingispöytää kierretää ja on 2 mailaa vaa. Fudikses mul oli S:n kengät. Ne kastu LIKOmäriks (lunta on maassa varmaan 20 senttii ainaki). Kasvot ja kädet on naarmuilla (Pallosta). Lihakset on kipiät.

Mä puhuin tänään 2 maratoonia. Eka T:n kaa. Se tulee Uutena Vuotena Hesaan. Ehkä 14.12.ki. Sit se ehkä lähtee meiän kaa Lappiin. Sit toisen S:n kaa.

Lähettii Huttiin pizzalle. Syötiin Large Meat Lover’s ja maksettiin tietty kaikki osa. Lopulta monien laskutoimitusten jälkeen todettiin minun (maksajan) jääneen 2mk miinukselle. Tietty sil ei ollu väliä, mutta J (yllätys, yllätys!) ois välttämättä halunnu antaa mulle 3mk (pojat söi 2 palaa, me 1). En mä niitä sillon huolinu. Sit me kekattiin mennä elokuviin kattoon Kuin lintu langalla, joten eiku, muttei me tiietty mis se menee ja mihin aikaan. Me mentiin Bristoliin hakeen niit lappui ja sit mä muistin et mun tarttee soittaa äidille jos me elokuviin mennään. No mä sanoin J:lle, et mä tartten 1mk (mul ei ollut yhtään). Se anto 3.

Talvea 1990-91

Mä olin viime yön S:llä. Eilen oli oli nääs itsepäisyysjuhla partios. Siel me soitettii molempien himaan. Mä: mä meen S:lle yöks. Tuun kodin kautta, heitäthän.S: Sanna tulle meille yöx, pitäkää sauna lämpimänä!

Viime lauantaina, 22.12., neljän jälkeen tänne tuli (kutsuttuna) S ja T. J:n piti tulla, mut se ei ollu ”kuullu” tai ”tajunnu” aikaa. Niinpä sitten T. soitti sille ja sen äiti välitti T:lle viestin, että sen piti tavata J. kompassilla 17:30-18:00. T lähti ja sit ehkä vähä vail 19 ne tuli ”takas”.

Sunnuntai-iltana T tuli Hesaan! Me tultiin eiku mentiin S:lle ja mäki jäin yöx sinne. Ruvettiin nukkuun klo 05! Paitsi T, joka ei saanu unta, joten se nukahti vasta n. 05:30! Herättiin puol 10. Järkyttävää. Me tultiin meille n. klo 12 ja lähettiin sit stadiin. Mut ei me oltu siellä ku tunti ni lähettiin Itikseen. Siel oli kivaa. Me istuttiin Fruttin pöydäs 2h! Eka puol h yksin eiku kolmisin. Sit tuli T. Me oltiin siinä vielä n. 1½h ku mä ”suutuin” sille. Mä vippasin repimäni hampparipurkin kannen palaset sen päälle. Ja sit meit kolmee vietiin! T tuli sit peräs. Sit me fiksut eksyttiin. Sehän ei siis oo uutta S:lle ja mulle.

Hei vaan, minä täällä! Tänään mä koklasin, millasta näkkäristä tulee paahdettuna. Just ku mä olin ottamaisillani (siis aikomus), puhelin soi. Kun mä tulin puhelimesta (2, ehkä, min. myöhemmin), se syttyi jo tuleen. Heh heh. Minä vauhdissa jälleen. Ei se mitään. Näkkäri oli entinen, mut paahdin ei.

Ennenku me päästiin sisään, ku S oli just koklaas ovee, siihen kadun varteen ajo Musta Maija. Sieltä sano nainen, että ”Tulkaas tytöt tänne.” Sit se tarkisti meiän reput. Siel oli kuorokansiot. Tietty. Se oli rutiinitarkistus, mut huvittava. Mietittii, et jos ois puhallutettu, oisko purkasta tullu promilleja.

Siellä [studiolla] sitten istuttiin yhes huonees videoita töllääs ja limuu litkiis varmaan pari tuntii. Sit päästiin studioon ja seistiin ja istuttiin lavalla ties kuin kauan ennenku alettiin filmaan. Oli tarkotus purkittaa 2 biiii play-back-juttuna, mut vähä veny… Dösäkuski tuli klo 9 ja passitettiin takas ja tuleen uuestaan klo 10 (kai). No me oltiin valmiit YHEN biisin kaa n. puol 00 ja päätettiin sit tietty jättää toinen toiseen kertaan. Bändiki oli. Ne soitteli sitä sun tätä aina välillä. Näytettiin olevamme tosissamme laulaas, mut showattiin äänillä, ku ei kuulunu eiku siis ku sitä ei nauhotettu.

J & T ei tullu S:lle 13:30 dösällä. Ne luuli sen lähtevän 14:30. No mentiin kaikki vastaan dösää, joka lähti 14:45 mut ei ne ollu siinä. Seuraavaa dösää vastaan me mentiin [kaverin] kaa kahestaa. No ei me keritty kauaa venata (kylmissämme, letkistä tanssien lämpimix) ku nää ”talonvahdit” alkaa huutaa meitä. J oli just soittanu puhelinkiskasta Souderista. Me (S & mä) haettiin ne sieltä – kävellen. Molemmilla purkkarit. Reidet vaa jääty. Matkaa ei ollu ku n. 1½ km… Selvittii hengis takas.

[Eilen] kaikki tuntu luulevan mua joksku tietopankiks. Kaikki kyseli mult koko ajan kaikenmaailman juttuja mm. ”millaset sarvet porolla on?”

Me mentiin Salille, jossa J puolen minsan kuluttuu älykkäästi kysy: ”Lähettex Rollssiin?” Ei silti, meil oli kyllä vakaa aikomus mennä sinne mut me ei viititty kysyy, ku tiettii, et J kummiski kysyy… No meit oli tietty hirvee lössi, eikä me olla ihan hiljasii – niin siis Sörnäisten rantatiellä.

Dösä oli Kylmälän vanhin ja pienin (31 paikkaa). Samoin luultavasti kuskikin. Näytti kuulemma KGB-agentilta. Sano, että dösä kippaa… Dösästä irtos vasemmanpuoleiset 2 rengasta – takaa siis. Kuski ajo n. 100m niiet pohja laahas maata ennenku älys jarruttaa… Kivaa… Poliisit tuli paikalle. Otti bussilta kilvet ja sakotti kuskia, joka muuten oli ”vaipunut itsesääliin”: onneksi ei Antti kuollut… Dösästä oli pohja putoomas ym. Tulivat Hesaa Onni Vilppaalla.

Seuraava tarina tapahtui sitten perjantai-iltana. Tein hommat loppuun mahdollisimman nopsaan. E:n ja S:n piti tulla hakeen mut 19:15. Seison ulkona. Odotan. Vaivun epätoivoon. Kuuntelen lappuja. Odotan jälleen. Ei kuulu. Seison tunnin, kunnes mom hakee himaan. J ja T on meillä. V, E ja S ettii J:a, jolla on V:n tavarat. J soittaa olevansa [tutuilla], että mikäli kysytään… V, E & S saapuu. E näkee J:n ja ”vihjailee” sille musta. S soittaa J:lle: ”Ollaan leirikeskukses. Tuo V:n kamat”. Lähetään kyseiseen paikkaan.

Kevättä 1991

Eilen oli kivaa. Kuoro oli Nokialla. Me räpättiin… Palloiluhallissa illalla oli ”mini Joy” = Tre, me & Nokia + 3 Harjavaltalaista. Paluumatkal me naurettii sairaasti, ku P vähä haastatteli jengii (mm. Harhaanjohtaja Hakkaraista). Sit pysähdyttii Lehiksen viereiselle Essolle. Siel oli jätkii pelaas rahapelei ja ne tuijotti silmät pyöreinä ku lähes 70 tyyppii marssii n. 15 yli 00 sisään. Ne jopa ihmetteli ääneen, että ”mistä nää kaikki on tullu???” Loppumatkan, lähes 1½h, [eräät] hakkas rumpuja (ne oli osina dösäs) ja laulo. Jotkut (kuten minä) yritti nukkua, mut toiset vaa tsiigas näit ja nauro kipeesti.

Kaunis ilma tänään. Kauniimpi huomenna. Kaunein Vappuna. Se oli S:n ja mun uusin vuorokeskustelu, kun ”kiinnostus on 10”.

Perjantaina oltii ekaa kertaa Vartsikassa tänä vuonna. Moottorivene ei ollu kunnossa. Takastullessa S yritti kastella H:n, joka kiusas S:aa, mut kaikki veet tuli mun syliin. Lopulta S:kin oli märkä, ku mä kosti ja vene kallellaan, kun mä väistin, muutama sentti ois kaatunut. Sit laiturin luon hörppäs ku T ei osannu nousta veneestä…

T teki äsken J:lle joukin. Se näppäili meiän numeron ja anto luurin J:lle, joka häkelty. Heh heh.

Those were the days, my friend. We thought they’d never end…

Elämää pikkusiskon kanssa

Yksi oleellinen osa elämääni – luonnollisestikin – on aina (esimmäisiä viittä ja puolta elinvuottani lukuunottamatta) ollut pikkusiskoni. Kunhan toivuin ensijärkytyksestä (“mikä hitsi toi on ja miksi se tuli meille viemään MUN äidin huomion?!?!) aloin hoitaa ja touhuta siskoni kanssa. Ikäerosta huolimatta tai sitten sen vuoksi tehtiin paljon kaikkea yhdessä pitkälle murrosikääni. Siskoni ollessa ihan pieni leikitin häntä kaverini kanssa ja yksin. Muistan vieläkin sen puolivuotiaan siskoni hysteerisen kikatuksen tehdessäni temppuja hänelle piknik-filtillä. Kaverini kanssa rakennettiin Elsa Beskowin kirjoista lokerikko, jossa oli leluja ja sisko oli niin ilahtunut joka kerta kun hänen osoittamastaan lokerosta nousi lelu. Ja milloin mitäkin.

1910576_69008182696_7144926_n

Meillä oli tuohon aikaan, siskoni ollessa vaille kahden, kerrossänky. Ei mikään ihan pieni lasten kerrossänky vaan sellainen aikuisten kokoa oleva. Meillä oli tapana melskata yläsängyssä, älykkäästi, mutta siellä oli enemmän tilaa kuin alasängyssä, kiitos vanhan talon korkean katon. Minä olin sängyllä selälläni ja sisko heittäytyi jalkojani vasten jolloin minä pukkasin hänet selälleen sängylle. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja se oli siskon mielestä maailman paras leikki! Kerran pukkaukseni oli vähän vino ja sängyn sijaan sisko päätyikin lattialle, laidassa olleen aukon vuoksi. Ja jalkansa murtui. Itku pitkästä ilosta ja silleen. Olin murheen murtama. Olin aiheuttanut siskolleni kipua ja moneksi viikoksi kippipaapaan jalkaan.

Sisko oli kaverini, mutta käytin myös isosiskouttani väärin. Pelattiin Monopolya ja koska siskoni ei vielä osannut lukea, luki niissä yhteismaa ja sattuma -korteissa milloin ihan mitäkin, minun edukseni, tietenkin. Opin myös varsin pian, että pikkusisko tahtoi leikeissä aina saman kuin minä, joten lakkasin pian ottamasta sen “paremman” nuken, auton, milloin minkäkin, jolloin kun sisko tahtoi juuri sen, saatoin jalosti antaa sen hänelle ja poimia sitten leikkiin sen, minkä oikeasti halusin. Toisaalta ei kai ihan tyhmääkään, sillä näin oltiin kumpikin tyytyväisiä ja vältettiin monet riidat.

Mitä me sitten leikittiin? Barbeilla, poneilla, pienillä smurffeilla, nukeilla. “Orionia” (mutsi oli Orionilla tiedottajana, ja me oltiin toisinaan mukana mutsin duunissa, joten sitten tehtiin kovasti Orionin tiedotuslehtiä myös :) ), landella oravaa, “mustaahaamua” (kaverisiskosten kanssa keksitty mielikuvitusleikki), kiipeiltiin puissa ja katoilla (nukkeleikitkin landella kiipesivät puuhun), ja välillä vaan luettiin yhdessä. Lempipaikka kotona oli meidän ison kaapin päällä istuen, landella jonkin mökin katolla kököttäen. Aina mahdollisimman korkealla.

Toki minustakin monesti pikkusisko oli vaan ärsyttävä. Etenkin tunkiessaan minun ja kaverini leikkeihin. Niinpä kun esim. parhaan kaverini kanssa leikittiin “vihellyskummitus”-leikkiä (mielikuvitusleikki sekin), peloteltiin kummituksilla siskoni pysymään poissa. Teininä sitten, kun minulla oli ihan omat menoni, jäi sisko monesti kotiin itkemään, kun ilmoitin etten todellakaan ala raahata häntä mukanani rientoihini. Mutsi siitä yritti minua syyllistää, mutta hei! se on elämää. Katselen nyt omien tytärteni meininkiä ja voi miten samanlaista se onkaan! Sisko on ihan kamala, mutta kamalan rakas ja vain minä saan häntä kiusata! Esikoiseni on parikin kertaa koulun pihalla uhannut antaa turpiin jollekin, joka on tosikoista kiusannut.

Yhteen aikaan meillä oli systerin kanssa menossa sellainen pitkäaikainen jäynäsota. En enää muista mistä se alkoi, enkä mihin se loppui, mutta vuoron perään pitkän aikaa tehtiin toisillemme jäyniä, kostoksi tietenkin siitä toisen tekemästä edellisestä jäynästä. Sellaisia jäyniä, jotka ei paljastuneet ihan heti. Kuten vaikkapa kerran silppusin siskon yhden pyyhekumin johonkin lelulaatikkoon niin että kun hän yritti leikkiä Barbeilla, kaikki oli kuminpurussa. Ja sen sellaista. Eestaas. Se oli jotenkin hauskaakin!

Siskollani oli myös taipumus käydä vaatekaapillani (tietenkin, kuka pikkusisko nyt ei isosiskon vaatekaappia tonkisi!) ja laatikoillani (tietenkin, ks. edellinen) ja muutenkin tonkia tavaroitani. Tärkeät jutut, kuten päiväkirjani, kätkin lukolliseen laatikkoon, kunnes minulla ei enää ollut lukollista laatikkoa. Silloin aloin värkätä hälytysjärjestelmiä ym. systeemeitä, jotka ilmaisevat minulle, että laatikolla on käyty. Päiväkirjani olivat tietenkin lukossa, mutta jokainen tietää, että päiväkirjalukot osaa lapsikin tiirikoida auki hiusneulalla.

Muutama pieni ote ajalta, jolloin minä oli 11-13v, sisko siis 6-8v:

Oli jo aamu. Herätin [siskon] heti kun itse heräsin. Rupesimme leikkimään smurffeilla.

 

[Sisko] ja minä heräsimme Ammilassa. Olimme siellä edellisenä yönä yötä. [Sisko] ja minä leikimme. Sovimme kaikenlaisia asioita, mutta [sisko] rikkoi sopimukset. Päätin etten enää ikinä leikkisi sitä leikkiä [siskon] kanssa.

 

Heräsin siihen, että [sisko] huusi: öööööö. Se oli kuulemma niin yksinäinen. Rupesimme leikkimään mustaahaamua. Sit me kyllästyttiin ja katottiin telkkuu.

 

Mä oon huomannu kuinka usein mä muodostan aivoissani omituisia kyhäelmiä. Kuten tänään autossa: -Kato mitä mä piirrän auton ikkunaan, [sisko] sanoi. –Joo, joo. Anna mun olla rauhassa, Sanna mutisi. Häntä harmitti, kun hänet aina herätettiin unelmiensa ihanimmissa kohdissa. Kukaan ei ymmärtänyt Sannan kirjallisia taipumuksia. Hän sepusti mitä kummallisimpia tarinoita. Pian radiosta kuuluva hiljainen ja rauhallinen musiikki sai Sannan nukkumaan. Pian he olivat perillä. Sanna nukkui yhä, mutta [sisko] herätti hänet kovakouraisesti potkaisemalla häntä kylkeen.

 

Me, isi, [sisko], [isoäiti] ja minä tultiin eilen tänne [saareen]. Tääl on älykivaa. Mä oon kiertäny tän saaren muutamaan kertaan [siskon] kans. Me ollaan oltu katol. Me ollaan virvelöity…vesiheiniä.

 

Joku aika sit [sisko] ja mä otettiin äidin ripsiväriloota ja tehtiin ittellemme viikset, parrat ja tummat kulmakarvat. Saatiin äidiltä haukut. Heh heh! Mä piirsin meist kuvat:

 

2015-07-24_13-48-18

Munkan ranta on jostain syystä [siskon] ja mun lempparipaikkoja. Me oltiin tänään filtsuil siellä. Me poimittiin kiviä vedestä ja löydettiin 70mk vedestä!

 

Tänään mä halusin tietää kelluuko hula-vanne, joten mä pistin sen veteen hyppiksen toiselta puolelta ja aattelin ottaa sen kii laiturin toiselta puolelta. Sillaikaa kun se ajelehti, mä kiusasin [siskoa], ku [se] sanoi: ”Nyt se vanne karkaa.” Mä yritin ottaa sen vanteen vedestä ja meinasin pudota veteen. Mä kiljuin [siskolle], että harava, harava! Hae harava! [Se] vaan seisoi paikallaan. Mä otin kepin ja hinasin stiä vannetta rantaan päin ja aattelin, että nyt mä nostan sen vanteen ylös sieltä vedestä tällä kepillä, mutta kun mä yritin, keppi katkes. Mä sain sen kepin palan vex vedestä, mut vanne oli menny kauemmas, niiet keppi ei yltäny. Sii kepis oli naru ja mä aattelin heittää kepin ja pitää narusta kii, mut naru jäi mun käteen ja keppi meni vanteen kaa. Sillon mä sain tarpeekseni ja riisuin kengät ja sukat ja kahlasin veteen. Mä sain sekä kepin, että vanteen. Mä heitin vanteella [siskoa] ja vanne vieri takas veteen ja minä raukka perässä. Lopppujen lopux mä pääsin ylös vedestä vanteen kanssa, jolloin mä lähin ajaan [siskoa] takaa. Mä heitin vanteen keinujen luo ja menin hakeen sukkiani ja kenkiäni rannalta, jolloin [sisko] heitti vanteen rinnettä alas ja mä sain sen nipin napin kii ja sanoin, että seuraavan kerran ku sä heität mun vanteeni veteen, sä lennät itte perässä.

 

Mä oon vähä sekasin ja kiukkunen. Me ollaan just riidelty [siskon] kaa. Mankka pauhaa ku mikäki ja [sisko] paiskoo ovia.

Murrosikäisenä melkein kuusi vuotta nuorempi pikkusisko oli minusta enimmäkseen vain ärsytys, vaikka siihen saakka oltiin tehty ja oltu todella paljon yhdessä, kuten päiväkirjanikin todistavat. Ymmärrän siskoni tuolloisen tuskan nyt, aikuisen ja kahden tyttären äidin perspektiivistä. Siskoni katsoi ylöspäin minuun, idoliinsa, ja minä näin vain ärsyttävän kakrun, joka puhuikin ihan liikaa. Sisko oli 13 minun mennessäni naimisiin ja muuttaessa pois. Mutsi sanoi aina, että systerin murrosikä alkoi hääpäiväni iltana. Häissäni siskoni oli jotain morsiusneidon ja kaason väliltä tai yhdistelmä. Kuten minäkin sitten kuusi vuotta myöhemmin olin siskoni kaasona hänen mennessään naimisiin yhtä nuorena kuin minäkin. “Jos kerta Sanna on onnistunut, onnistun minäkin.” Molemmat olemme sittemmin eronneet noista ensimmäisistä miehistämme.

Siskon teini-iän aikaan tunsin välillä menettäväni siskoni, sillä hän paljolti sulki minut pois elämästään. Ei toki kokonaan – vietettiin yhdessä mökkiviikonloppuja ja -viikkoja hänen ja poikaystävänsä kanssa ym. – mutten tiennyt hänen elämästään muutoin paljon muuta kuin mitä äiti minulle “valitti”. Siskon kanssa oli niiin vaikeaa hänen murrosiässään. Ihan normisettiä, mutta onhan se äidille rankkaa aikaa. I know… Sittemmin aikuisena ollaan välillä eletty hyvinkin läheisiä kausia, jolloin jaoimme kaiken ja vietimme aikaa yhdessä ja vedimme pikkuhiprakat landella ja vaikka mitä, välillä ei niin läheisiä. Sisko on kuitenkin aina sisko! Siskon luo menin, kun ex-mieheni heitti minut ulos yhteisestä kodistamme (oli siihen syy, olin käyttäytynyt häntä kohtaan aika sikamaisesti; avioliittomme oli karrella). Minun luokseni siskoni tuli oman aviokriisinsä aikaan. Jos ei voi siskoonsa luottaa hädän hetkellä, kehen sitten tässä maailmassa?

Joku joskus eksyi blogiini etsiessään jotain googlesta lauseella “siskon kanssa saunassa”. That says it all :)

PhototasticCollage-2015-07-24-14-00-04

Ystäviä ja ihania juttuja

Lauantaina juhlahässäkässä en juuri ehtinyt tutustua kaikkiin niihin ihanuuksiin, joita ystäväni minulle toivat ikääntymiseni kunniaksi, saati lukea kortteja. Yksi kerrallaan sitten juhlien jälkeen availin sellofaneja ja tutkin mitä kaikkea minulle tuotiinkaan. Havaitsin siinä sitä tehdessäni, kuinka jokainen saamani lahja ja kortti jollain tapaa hienosti kuvasti sen antajaa ja ystävyyttämme, haluan muutaman sanasen sanoa jokaisesta. Siis juhliin tulleesta ystävästäni.

Juhlissani oli edustettuna koko elämäni kirjo, joten aloitetaan alusta. Ihan ensimmäinen ystäväni ikinä oli Emmi. Oltiin jotain kolmen vanhoja, kun kotona töitä tehneet äitimme veivät meidät “puistispuistoon” eli vanhan puistotädin hoiviin yhdessä varmaan usean kymmenen muunkin muksun kanssa. Kyllä, luit oikein. Yksi vanha puistotäti ja monta kymmentä alle kouluikäistä, ja vieläpä aitaamattomassa puistossa. Elettiin seiskytluvun loppupuolta. Kukaan ei ajatellut, että siinä olisi ollut mitään outoa. Aidat ja lapsimaksimit per aikuinen tulivat joskus paljon myöhemmin. Leikittiin karhu nukkuu ja laskettiin talvella mäkeä ja tehtiin lumilinnoja ja kiipeiltiin ja keinuttiin.

Jotenkin äitimme ja kolmen muunkin mukelon äidit löysivät toisensa ja perustivat ringin. Lienen maininnut sen joskus ennenkin. Joka päivä yksi äideistä haki kaikki viisi tyttöä luokseen lounaalle ja palautti puistoon iltapäiväksi. Olisiko se puistoaika ollut 2-3 tuntia aamupäivällä ja toiset iltapäivällä? Aikanansa kaikki sitten siitä menivät kuka minnekin – päiväkoteihin, kouluhin, muuttivat pois. Emmin ja minun ystävyys säilyi ja kymmenkunta vuotta oltiin kuin paita ja peppu. Oltiin kumpikin eri kielikoulussa, mutta asuttiin pitkään jopa samassa talossa. Senkin jälkeen kun Emmin perhe muutti Munkasta Pirkkolaan, pyöräilin Emmille tuon tuosta (tai menin bussilla tai sain autokyydin). Tai toistepäin. Mutta omakotitalo nyt aina voittaa kerrostalon! Vietettiin lomat yhdessä, jaettiin salaisuudet ja tehtiin kaikkea kivaa.

Emmi kirjoittikin korttiin: Mahtavaa synttäriä ensimmäiselle tosi-ystävälleni Sannalle! Erkanihan ne meidänkin tiemme siinä murrosiässä, eri koulujen, eri kavereiden, eri piirien viedessä eri suuntiin. Tosi-ystävyys kuitenkin kestää pitkätkin tauot ja vaikka yhteydenpito on enää kovin harvaa, ystävyys säilyy.

WP_20150722_001

Emmin äiti oli minulle sellainen varaäiti, jolle kerroin murheitani ja jolta hain lohtua, kun ei oma äitini ollut paikalla. Emmi toikin minulle tullessaan Jasmiinin (vai Jasmikkeen?) oksan, vanhempiensa pihalta, äitinsä tervehdyksen minulle. Se tuoksuu nyt ihanasti olohuoneessamme :)

WP_20150719_003_edited

Siinä neljäntoista vanhana ystävystyin Seijan kanssa. Elettiin ne hullut teinivuodet yhdessä, jaettiin ihastusten ja rakastusten tuskat ja ihanuudet, tehtiin yhdessä kaikenlaista hullua. Yksi iso osa yhteistä nuoruuttamme oli nuorisokuoro, jonka keikat vei meitä ympäri eteläistä Suomea. Meillä oli autoileviakin ystäviä, joten toisinaan myös saatoimme vain pyrähtää jonnekin ties minne heidän kanssaan. Ja joskus bussilla. Tai junalla katsomaan kauempana asuneita kavereita. Meillä oli aina hauskaa yhdessä!

Olin kuudentoista, kun aloin seurustella lasteni isän kanssa. Menemättä syihin sen syvemmälle minä en osannut antaa tilaa ystävyydelle seurustelun ohessa ja vaikka surinkin sitä, että Seijan kanssa etäännyimme, Seijan antaessa periksi minun hengatessani poikaystävän huomattavasti vanhempien kavereiden kanssa (jotka hätinä hyväksyivät minut junnun joukkoonsa), en osannut tehdä asialle mitään. Olin vähän kaikki tai ei mitään -tyyppi. Seija toi minulle lahjakortin Suomalaiseen kirjakauppaan. Ei liene salaisuus, että rakastan kirjoja ;) Korttiin hän kirjaili Tommy Tabermanin runon:

WP_20150722_003

Niin, kyllä. Lämmittelimme ystävyyttämme uudelleen sitten aikuisina. Samanlaisenahan se ei takaisin tule, mutta ainakin pidämme taas yhteyttä, edes Facebookin välityksellä, jos kohta ei kovin usein kasvotusten ole ehditty nähdä.

Ala- ja yläasteella koulussa kaverini tulivat ja menivät. Olihan siellä pitempiaikaisina ystävinä esimerkiksi Satu, jonka perhe sitten muutti Aasiaan isän työn perässä ja unkarilanen Zsófia, joka palasi Unkariin. Kummankin kanssa oltiin jonkin aikaa yhteydessä, aikuisiälläkin vähäsen, mutta nyt he kuuluvat enää muistoihini. Lukiossa sen sijaan meitä oli sellainen viiden porukka. Pelattiin korttia välkillä ja vähän välillä tunneillakin, hengattiin jonkin verran koulun ulkopuolellakin yhdessä ja vielä opiskeluaikanakin. Heistä Paulan ja Marian kanssa olen yhteyksissä yhä. Paula asuu Saksassa, eikä yllättäen päässyt juhliini, mutta Maria tuli kauniin taidekortin kera. Sen voisi vaikka kehystää.

WP_20150722_004

Opiskeluaikani tein töitä hulluna. Siis sekä opintojeni eteen että niiden ohella. Pitkiä päiviä. En juuri opiskelijarientoihin lähtenyt, syistä että. Tutustuin toki silti moniin kanssa-teologeihini. Yksi heistä oli Elina, joka on ehkä lämpimin, iloisin ja positiivisin ihminen, jonka tunnen. Jos tarvitset hyvää pappia, Elina on sellainen. Työ ja elämä veivät Elinaa sinne ja tänne, välillä ihan Ruotsin puolelle saakka, ja pitkään ei mekään oltu missään tekemisissä. Sitten löysimme toisemme Kotimaa-lehden lukija-blogista, johon me kumpikin jossain vaiheessa vähän kirjoittelimme. Naamakirja se meidänkin ystävyyden uudelleenaktivoi. Elina toi minulle kauniin taulun, kauniilla lohdullisella tekstillä.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Susannan siveltimestä

Opintojen jälkeinen elämänvaiheeni oli toisaalta työ, toisaalta lapset. Esikoisen odotusaikaan en vielä osannut hakeutua mihinkään postituslistoihin – harmi, sillä vauva-aikana olin todella yksin ja postituslista, jonka sitten vasta paljon myöhemmin löysin, olisi tuonut hurjasti iloa ja apua yksinäisiin päiviini pienen vauvan kanssa. Tosikoisen odotusaikana seikkailin Vauvan keskustelupalstalla ja sitä kautta päädyin postituslistallekin, jossa yhteistä meille kaikille oli laskettu aika maaliskuussa 2003. Listalla oli varmaan viitisenkymmentä äitiä. Tapasimme odotusaikana muutaman kerran jollakin kokoonpanolla. Vauvojen synnyttyä meillä taisi pitkään olla treffit kuukausittain milloin kenenkin kotona. Siitä sitten lopulta jäljelle jäi noin tusinan verran äitejä, välillemme muodostui aivan omanlaisemme ystävyys. Ollaan istuttu iltaa lasten kanssa ja ilman ja käyty Tallinnassa shoppailemassa ja ihmettelemässä pesäpallipulikoita taannoisten mellakoiden jälkimainingeissa ja biletetty ja otettu vähän iisimmin. Jaettu suruja, iloja, elämää todella syvältä luodaten.

Meillä on jokaisella perheemme ja lähipiirimme, eikä enää meinata millään saada koko joukkoa kasaan kerralla. Porukka kuitenkin on ja elää, nähdään toisinaan milloin milläkin joukkiolla. Viimeksi isompi poppoo oli koolla näiden maalisvauvojemme 10-vuotissynttäreiden merkeissä. Meillä on oma suljettu Facebook-ryhmämme, jossa satunnaisen aktiivisesti jutellaan kaikesta maan ja taivaan välillä. Leikkaukseni jälkeen tämä äitiporukka keräsi minulle kassillisen kaikkea ihanaa, nyt synttäribileisiini pääsi mukaan heistä vain kaksi, Raija ja Lotta, jotka ilmoittivat olevansa delegaatio ja kirjekuoresta löytyi kaunis itse tehty kortti ja lahjakortti kauneushoitola Luminellaan. Ensi viikolla kuumakivihierontaan <3

WP_20150722_006WP_20150722_002

 

 

 

 

 

 

Työ sitten. Huolimatta siitä, että luin teologiaa, löysin itseni it-hommista, kouluttamasta. Työkavereistani juhlimassa olivat Juha ja Heidi, pariskunta, jotka ovat sekä entisiä että nykyisiä työkavereita, siis sekä entisestä että nykyisestä työpaikastani. Täsmälleen ottaen tosin vain Heidi, mutta Juhan yritys majailee samoissa toimitiloissa meidän firman kanssa, joten melkein ollaan työkavereita vieläkin. Ainakin toimistolla aina tavataan. Heidi ja Juha ovat mutkattomia ihmisiä, mukavia ja reiluja ja monella tapaa samanhenkisiä kuin minä ja mieheni, mitä ei ehkä uskoisi, jos tunsi minut (ja Juhan) silloin kymmenkunta vuotta sitten kun palasin hoitovapaalta duuniin, uuteen työpaikkaan vaikken itse työpaikkaa ollutkaan vaihtanut. Grillaus, rintamamiestalo ja rock on! He toivat minulle upean Marimekon tarjottimen, jolla on hyvä kantaa ruokatarpeita ulos kesäkeittiöön! Korttina oli lasinalunen. Mikäs sen sopivampaa ;)

WP_20150722_008SAMSUNG DIGITAL CAMERA

 

 

 

 

 

 

Tanssi StepUpilla on kuulunut elämääni jonkun kymmenen vuotta, vaikkakin avioeron jälkeen sen harrastaminen on ollut enempi tai vähempi satunnaista milloin mistäkin hyvästä syystä. Tauolla se on nytkin. Tanssikavereitani oli juhlimassa kanssani kolme. Laura, Laura ja Niina. Lauroista toinen oli naisista ainoa saunoja. Istuttiin siis tovi löylyissä catching up – vietettiin aikaa yhdessä enempikin avioliittoni viimeisinä vuosina. Muistanpa mm. yhden Halloweenin, jolloin minä, Laura ja Lauran pari muuta kaveria vedettiin teatterimaalit naamaan ja lähdettiin Stadin yöhön Halloweenia viettämään. Toinen Lauroista on myös aiemmin mainittu äitikaveri, mutta tuli juhliin oman kukkakimpun ja Fresita-pullon kanssa. Tai siis antoi molemmat minulle ;)

WP_20150719_004_edited

Tanssikavereista kolmas oli Niina, jonka kanssa on jaettu parisuhdepulmia ja elämän oikeita ja nurjia. Niina on todellinen sissi. Hänellä on elämässään ollut niin paljon koettelemusta, että kaikki omani jäävät mennen tullen varjoon. Silti Niina hymyilee, pelaa pesistä ja jaksaa välittää muista ihmisistä aidosti ja lämpimästi. Niina toi minulle aivan ihanan Ystävyyden Enkelin, jolla on koiranpentu sylissään.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Juhlissani ei tällä kertaa ollut ex-sukuani, vaikka he ovatkin olleet osa elämääni sieltä teinivuosistani lähtien ja etenkin ex-mieheni sisko ja tämän ex-mies ovat aina olleet ystäviäni. Nothing personal, tein tällä kertaa tällaisen rajanvedon. Oma siskoni sen sijaan oli juhlimassa, isäni ja isoäitini niinikään jätin tällä kertaa rannalle (heidän kanssaan vietettiin synttäreitäni pienimuotoisesti erikseen). Systerillä on ollut aika kiireinen viikko lastensa sairastaessa vuoronperään. Sain lämpimän rutistuksen ja “saat lahjan myöhemmin”.

Noin niinkun muun suvun puolesta bileisiin tuli kummitätini Oissi miehensä Paulin ja Torsti-koiransa kanssa. Kummitäti ojensi minulle Pentikin kynttilälyhdyn ja huovan sanoin: “Unohdin värivalinnoissa että olet 40, et 4.” Kummitätini on maailman paras <3 Ensi viikonloppuna mennään heidän landelle viikonlopuksi. Hän huolehtii siellä dementoituneesta isästään.

SAMSUNG DIGITAL CAMERASAMSUNG DIGITAL CAMERA

 

 

 

 

 

 

Illemmalla tulivat myös kummitätini poika vaimoineen. John oli minulle kuin pikkuveli tai vähintään serkku silloin kun kasvettiin. Vaimonsa Leena on myös minulle tuttu jo nuoruudesta. Leena on toiminnan ihminen. Hän huomaa viedä koirat ulos vaikka kesken juhlien ja pelastaa sammuneen juhlavieraan veskistä jonnekin nukkumaan. Heidän paketistaan löytyi skumppapullon lisäksi Denta Sticksejä koirille :) Myöhemmin illalla muiden jo lähdettyä John ja Paul hakivat kitaransa ja soittivat ja lauloivat varmaan tunnin verran duettona. Siinä tuli jo lapsuuskin mieleen, Paulin soittaessa ja laulaessa.

Viimeisimpänä muttei vähäisimpänä mieheni ystävä Sampsa, joka tuli vähän aikaisemmin lauantaina ja jeesasi järkkäilyissä sekä miestäni grillaus- ja saunanlaittohommissa, sekä lähti vasta sunnuntaina jelpittyään pihan raivauksessa. Olen tuntenut Sampsan vasta muutaman vuoden, tavannut vain muutaman kerran, mutta arvostan. Hän on yksi mieheni parhaista ystävistä jo pitkältä ajalta. Sampsa toi komean kukkapuketin ja synttäritervehdyksen myös vaimoltaan, jota tosin en ole koskaan tavannut.

SAMSUNG DIGITAL CAMERA

Tikulla silmään

Olin jo pitkään suunnitlellut digiroivani päiväkirjani – so. kirjoittavani ne Word-dokumenteiksi. Eihän sellaiseen puuhaan koskaan ole aikaa, ei etenkään, kun urakka ei ole yksi tai kaksi nuoruuden päiväkirjaa, vaan niitä on tässä elämän varrella kertynyt jo jotain 16 vai 18 vai kuinkahan mones minulla on menossa paraikaa? Juu, kirjoitan päiväkirjaa vieläkin. Aika harvakseltaan, mutta isommissa käänteissä sitten enempikin kerralla. Lomaprojektiksi se on kuitenkin vallan erinomainen, etenkin kun olen yli puolet lomastani ihan keskenäni. Miehellä on lomaa peräti 8 päivää ja tytöt nyt on milloin missäkin.

Sääkin on suosinut tällaista kirjoitteluaktiviteettia. Jos olisikin ihanan lämmintä ja aurinkoista, tuskin istuisin päivär pirkär läppäri sylissä transscibaamassa päiväkirjojani, mutta kun on ollut pilvistäja ja koleeta, olen ihan tyytyväisenä sisällä naputellut menemään. Piirrokset ja kuvat olen kuvannut kännykällä ja lisäillyt tekstin sekaan.Vallan mainiota puuhaa :D Ja yhtäkkiä vanhat kaverit ja nuoruuden puuhat on päässeet uniinikin. Miten teini minä olinkaan jo vaille 12-vuotiaana. Miten mainiota on ollut lukea meidän todella paljon aktiivisemmasta perhe-elämästä kuin mitä me nyt vietetään. Me ollaan paljon enemmän kotikissoja kaikki kuin lapsuudenperheeni.

Aloitin aikoinaan päiväkirjan kirjoittamisen jouluna 1984. Olin silloin 9-vuotias.

Aamulla kun heräsin olin pirteä kuin peipponen. Odotin kiihkeäsi mummilaan menoa. Välillä kun olin yksin mieleeni tuli Juha. Siinä ajatellessani tuli mieleeni uni (rakkausuni) jonka näin edellisenä yönä. Sitten menimme mummilaan. (Sara oli vähä kipeä.) Isi ja minä kävimme hautausmaalla noin neljältä. Sitten koko perhe meni Ammilaan. Sain paljon lahjoja.

Piirtelin alle kuvan – piirtelin pitkään jotain jokaisen etnryni perään.

WP_20150709_001

Siinä vuosien 1985 ja 1986 aikana kirjoittelin satunnaisesti, vähän niinkuin nykyisinkin. Isoimmissa käänteissä. Vuoden 1987 kynnyksellä, 31.12.1986 päätin alkaa kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä. Puolisen vuotta niin teinkin. Aina jonnekin kesäkuun lopulle saakka. Aluksi se oli sellaista sitten teimme sitä ja tätä, enempää en muista -tekstiä, mutta sitten löysin äitini vanhat päiväkirjat. Luin niitä ja vertasin ja ihastuin siihen, miten kauniisti mutsi 13-vuotiaana kirjoitti. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei päiväkirjan tarvitse olla joku recital päivän tapahtumista vaan ajatuksia ja kaikenlaista!

Tänään tultuani kotiin koulusta mä löysin äidin vanhoja päiväkirjoja pari kappaletta. Mä luin joitain kohtia niistä. Sit mä vertasin niitä omaani. Mä huomasin, että nykynuoret ei osaa ajatella! Meiän 70-80-lukujen ajatukset on tietokoneissa ei aivoissa. Munki päiväkirjassa lukee vaan että sit sitä, sen jälkeen, sitte, sit, sen jälkeen…! Äiti kerto ajatuksensa aivan ihanasti.

Aika koomista sinänsä, että kirjoitan tietokoneista, jollaista meillä ei edes ollut! Olin tuohon mennessä pelaillut joskus kaverin commodorella ja piirrellyt jollain varhaisella MäcLinnunpöntöllä. Mutsilla oli duunissa tietokone, jolla olin kait jotain koulutöitä joskus puhtaaksi kirjoittanut. Elektroniikkapelit oli minulle tietotekniikan huipentuma. Mutta voi miten ylpeä kuitenkin olinkaan sukupolvestani. Viittaan niin monesti “nykynuoriin” päiväkirjoissani, ikäpolveeni, nykyteineihin. Musitan joskus sanoneeni mutsillekin, miten seiskytluvun diskokaan ei ollut mitään verrattuna meidän kahekskytluvun diskoon. Mä olin niin eighties girl.

Luonnollisestikin aika paljon kirjoitukseni tuohon aikaan pyörivät koulun ja koulukavereiden ympärillä, ja tietty ihastusteni ympärillä. Tuossa yhdentoista vanhana jo olin hylännyt oman ikäluokkani pojat ja ihastunut ensin jonkun aikaa 14-vuotiaaseen ja sittemmin useamman vuoden ajan onnettoman rakastunut itseäni neljä vuotta vanhempaan poikaan. Aina siihen saakka kun tyttöjeni itseäni kuusi vuotta vanhempi isä tuli ja pyyhkäisi jalat altani ollessani 14. Niin pitkällä en kuitenkaan vielä päiväkijojen kirjoittamisessa ole. En ole saanut vielä sitä tokaakaan loppuun; olen vasta juuri 12 täyttänyt ja elelen kasaria parhaimmillaan. Me saatiin tv-pääten, jonka mukana tuli KAUKOSÄÄDIN!

Mä kuuntelen Melii ja Kimii ku isi ei ottanu mankkaa saareen mukaan (siin mankas ei oo pattereita). Viime art tunnil me (meiän pöytä) ryhmä vapaa-työnä avattu ja crushattu fried beans purkki, josta pursuaa beans ja nestettä. Me piirrettiin A2:selle. Toissapäivänä me saatiin kotipääte. Meil on nyt 10 kanavaa. 1,2,3, Sky, TV5-ranskalainen, super, viihde, HTV ja Elokuva-kanava, Tallinna + screen sport negatiivikuva. Ku viitoselt ei tuu mitään, siel näkyy tärisevä Children’s Channel. Sillonku kotipääte on päällä, meil on kaukosäädin!

Elämän suuria kriisejä noina vielä kovin viattomina aikoinani oli mm. landelle ilmestynyt sinilevä, elämän epäreiluus niin opettajien taholta kuin kavereidenkin, ja vuodatin päiväkirjaani kaikkia niitä juttuja, mitä mutsi päälleni kaatoi. Sellaista, mitä ei äitien pitäisi tyttärilleen vuodattaa, ehkä ikinä, muttei ainakaan keskenkasvuiselle lapselleen. Välillä äidyin pohdiskelemaan myös syntyjä syviä niin maailman pahuudesta kuin tulevaisuudestanikin. Selvät oli sävelet silloin. Melkeinhän on haaveeni toteutuneetkin, vaikken kirjailija vieläkään olekaan. Vielä minä joskus…!

Miksköhän maailma on täynnä pahuutta? Ehkä siks ku siellä asuu ihmisiä. Miksköhän ihmiset on pahoja? Siks ku ne on syntyperäsiä paholaisia. Miks? Ku ihminen on entinen apina. Miks? – maailma on täynnä kysymyksiä?
***
Pimeä on henkien aikaa ja rakkaus yhdistää silloin henget yhteen.
***
[Haluan] mennä onnellisiin naimisiin, saada kaks enkelimäistä muksuu (poika ja tyttö) ja tulla KIRJAILIJAKSI!

Olin tuolloin 11-12-vuotiaana melkoinen romantikko. Luin tyttökijroja (ja etsiväkirjoja, ja scifiä ja mitä tahansa nuortenkirjoja mitä kirjastosta löysin) ja haaveilin elämästä 1800-luvun lopulla:

Ikkunaa koristivat siniset ja valkokukkaiset uutimet. Huoneessa oli valkoiset omenilla koristetut seinäpaperit. Siellä oli pehmeä vuode, pieni pöytä ja pehmustettu korituoli.
tai:
Ainoa valaistus oli himmeä takkatuli.

Elellin paljon haavemaailmassani, siellä missä ihastukseni oli minun ja minä hänen, teimme kaikenlaista yhdessä ja välillä puhkesimme laulamaan. Elämäni haaveissani oli yhtä musikaalia. Siinä välissä ehdin toki elää ihan oikeaakin elämää. Viettää aikaa kavereideni kanssa – etenkin kesälomalla – ja hullutella ja tehdä kaikkea, mitä (esi)teinit siihen aikaan tekivät. Flirttailla kundien kanssa, pelata sulkista, käydä uimassa ja elokuvissa ja mitä nyt kaikkea. Ja lukea, lukea ja lukea!

Ku Maija, Liisa ja minä oltiin oltu surffailemas, ne pojat oli yöllä kirjottanu surffilautaa (vesiliukosel kynäl) Moi nöpöt! T. kax poikaa! Nyt ne oli kirjottanu jotain muuta. Ne vakoilee meitä. Ne tulee tosi usein veneel tai pyöräl peräs tai vastaan.

Tiedättekö, mikä on kaikkein parasta siinä, että päiväkirjat on word-tiedostoina? Niistä pystyy hakemaan! Olen niin monesti etsinyt niistä jotain löytämättä, etten edes tiedä kuinka monta kertaa. Olen vain tiennyt kirjoittaneeni joskus jostain tietystä aiheesta, muistanut summittaisesti milloin, mutten ole löytänyt kohtaa päiväkirjoistani. Kunhan saan urakan tehtyä kokonaan, minulla on hakumahdollisuus koko menneisyyteeni :D Call me strange, mutta tykkään palata ajassa taaksepäin toisinaan. Lukea vanhoja päiväkirjojani, katsella vanhoja kuviani, muistaa millaista elämä oli olelssani tytärteni ikäinen, ollessani nuori ja huoleton. Olen kaikissa elämäni isommissa käänteissä – naimisiin mennessä, esikoisen odotusaikana, avioeron aikaan nyt ainakin – lukenut ne läpi kokonaan. Katsonut taaksepäin, mistä olen siihen pisteeseen tullut.

Tikulla minua silmään, mutta tykkää muistella menneitä toisinaan.

WP_20150714_003_edited