Hymyillen puoli-aurinkoiseen aamuun

Voisi kuvitella, että kun olen herännyt puoli seitsemältä, lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia myöhemmin ja palannut jo kotiinkin ennen kuin oma kelloni edes soi, olisin koko päivän pahalla tuulella. Tai ainakin aamun tunnit. Aikaiset aamut eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta juuri nyt elämä tuntuu noin yleisesti ottaen sen verran hyvältä, ettei sellainen pikkuseikka päässyt liiaksi ärsyttämään. Ei aikainen herätys, ei mikään sen jälkeenkään.

Automme on palannut korjaamolta. Vaihtoivat siihen osan, joka on varmaan arvokkaampi kuin koko loppuauto yhteensä, mutta mersulla on meille vielä annettavaa, joten vielä korjautettiin. Saman tien saikin olla vaihtamassa talvirenkaita alle ja tällä kertaa mies päätti jättää homman ammattilaisille, joten eilen kävi laitattamassa uudet talvirenkaat uusine vanteineen autoon. Nekin ovat varmaan muuta autoa arvokkaammat, mutta tutulta ostettiin sopuhintaan.

Tänä aamuna palattuani heittämästä miestä junalle laitoin itselleni cappucinon ja avasin koneen noin tunniksi ennen kuin oli aika alkaa suunnitella asiakkaalle lähtemistä. Laitoin toisen, tupla-latten, termosmukiin mukaan otettavaksi ja laitoin reppuuni jääkaapista MannaFrutin. Vielä ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta tiesin, että asiakkaalle päästyäni se jo maistuisi. Lähdin ajamaan kohti Espoota ja nautin siitä, että taas on auto!

Päästyäni asiakkaan parkkialueelle, laitettuani auton parkkiin, huomasin, että minullahan on vielä kahvia jäljellä. Jätin Foo Fightersit soimaan, nousin autosta termosmukini kanssa ja sytytin tupakan. Jätin auton oven auki, polttelin tupakkani, hörpin lopun kahvini ja hymyilin, vaikkei aurinko enää paistanutkaan. Meillä se paistoi. Matkalla se paistoi. Sen säteet tuntuivat jääneen minun sisälleni, eikä Espoon puolipilvisyys tuntunut masentavalta, vaan katselin pilvien kultareunoja tietäen, että siellä se aurinko on.

Mielessä väikkyy vieläkin eilen nähty uusi Tuntematon sotilas. Se oli hieno, ja senkin uhalla, että kuulostan aivan isältäni, sanon: “Jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä se.” Vaikka olisi nähnyt sen vanhan ja lukenut sen kirjan monta kertaa, kuten minä(kin) olen. Se oli vahva kokemus ja laittoi jälleen miettimään tätä meidän itsenäisyyttämme, sitä mistä olemme tähän tulleet. Miettimään isovanhempiani, joista kolme vaikeni sodasta lähes täysin, mutta neljäs kyllästi minut(kin) sillä niin, että tunnen melkein isoäitini tunteet ominani.

Voisi siis kuvitella, ettei sen elokuvan aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen hymyilyttäisi. Minua kuitenkin tänä(kin) aamun hymyilyttää, sillä se ei jättänytkään minua vellomaan sinne jonnekin, vaan muuttui siksi, mitä sen pitäisikin olla. Osa meidän historiaamme, ehkä tärkein pala modernia historiaamme. Jotain, minkä vuoksi minä voin tänään hymyillä vapaassa Suomessa ajaessani auringonpaisteessa asiakkaalle.

Kiitos, (jo edesmenneet) isovanhempani ja te kaikki muut veteraanit, että soditte meille vapauden.

 

Tulvanpuoleista

Koko lokakuun – paria kaunista aurinkoista syyspäivää lukuunottamatta – on satanut. Kodin lähellä olevasta jalkapallokentästä näyttäisi tulleen pysyvästi lammikko, jossa kasvaa jo vähän ruohoakin hiekasta. Ojat kävelyteiden varsilla tulvivat välillä enemmän välillä vähemmän. Espoon tulvista nyt puhumattakaan, mutta ne eivät ole minun elämääni vaikuttaneet.

Koirien kanssa on saanut ulkoilla kävelyn jos toisenkin sateessa. Polku meidän talolta kävelytielle on mutainen ja liukas. Koirat ovat aina kuraisia kotiin palatessa. Autokin on korjaamolla, sateen ja kosteuden vuoksi kait. Perjantaina miehen ajaessa töihin autossa ilmeni jotain kummaa sähkövikaa ja kun mies oli lähdössä kotiin, ei auto ottanut startatakseen ollenkaan. Lopulta ties kuinka monennen käynnistysyrityksen jälkeen mies sai viimein auton käyntiin, mutta kaupan pihassa se ei enää inahtanutkaan.

Meidän mersu on jo vanha, ja vaikka se yleisesti ottaen toimiikin oikein hyvin, olemme ennakoineet ongelmien syntymistä liittymällä jo vuosi sitten Autoliiton jäseniksi. Perjantaina mies pääsi ensimmäistä kertaa sitten testaamaan palvelua. Tiepalvelu tuli paikalle ja yritti aikansa tutkia, mikä siinä autossa on ja mitä sille voisi tehdä. Lopulta päätyivät vain hinauttamaan auton korjaamolle, missä auto on siitä saakka seissyt. Vieläkään ei ole kukaan siellä ehtinyt katsoakaan autoa, joten minulla ei edelleenkään ole mitään ymmärrystä siitä, mikä autossa oikeasti on vikana ja kuinka paljon sen korjaaminen maksaa.

Niinhän sitä sanotaan, että kun jotain menettää, sen arvon vasta kunnolla ymmärtää. Olen niin pitkään ollut ajokortillinen ja autollinen, että tämä autottomuus tuntuu aivan kamalalta. Edellisestä autottomasta ajasta on viitisen vuotta. Silloin myin sen ihanan Civicini ja meni noin viikko ennen kuin sain sen ei-niin-ihanan Insightin tilalle. Sellaiset pienet jutut, kuten esikoisen vieminen Nurmijärvelle huomenna ja esikoisen koneen vieminen Giganttiin huollettavaksi ovatkin yhtäkkiä haasteellisempia tehtäviä ilman autoa kuin auton kanssa.

Nurmijärvelle en tietenkään voi teiniä heittää ollenkaan (isänsä kuulemma lupasi tehdä sen), mutta koneen huoltoon vieminen piti sitten hoitaa bussilla. Onneksi Forumissa on nykyään Gigantti. Se wild goose chase tosin on sitten ihan oma tarinansa. Esikoisen kone on puoltoista vuotta vanha, Gigantista ostettu, mutten ottanut siihen lisäturvaa. En arvellut sitä tarvittavan, sillä onhan meillä osaajaan kotona, jos softaongelmia tulee. Koneessa on nyt ilmennyt hurjaa hitautta ja sellainen kummallinen vika, että jos laturijohto on kiinni koneessa, videoista katoaa värit.

Lähdin siis eilen tosikoisen kanssa kone repussa Forumin Giganttiin. Ensin odotettiin pitkään palvelua ja sitten lopulta mies tiskin takana sanoi minulle, että kone voidaan lähettää huoltoon, mutta hänen mielestään kyse olisi näytön ajurista, ei ohjainkortista. En enää muista paljonko kertoi huollon veloittavan, jos tutkivat, eikä laitevikaa löydy. Ehdotti sitten, että voisin jättää koneen heille softahuoltoon, missä uudelleenasentavat sen, mutta se maksaa minulle satasen. Tuumasin, että sen nyt voin sitten tehdä itsekin.

Lähdin tosikoisen kanssa kotiin kone yhä repussa, kevyesti vittuuntuneena. Tänään sitten työpäivän jälkeen aloin valmistella esikoisen koneen uudelleenasennusta. Latasin viimeisimmän win10-version koneelleni ja yritin polttaa sen dvd:lle, joka ilmoitti olevansa sille liian suuri. Niinpä näkyi olevan: 5,7Gt. Etsin laatikon pohjalta vanhemman valmiiksi poltetun version tilalle ja työnsin dvd:n koneen asemaan.

Such a mundane task, jonka olen tehnyt niin monta kertaa. Tällä kertaa olen kuitenkin repinyt hiuksia päästäni. Ensin en löytänyt boottivalintaa. Sitten kone ei bootannut dvd:ltä valinnasta huolimatta. Kun viimein sain sen boottaamaan dvd:ltä, en päässyt alkua pitemmälle, kun kone ilmoitti: “Your computer needs repair.” No shit Sherlock! Mitähän minä yritän tässä tehdä? Ei viesti tosin siihen loppunut, antoi myös virhekoodin. Saman virhekoodin sain, kun yritin ajaa Recoveryn.

Lopulta käynnistin Windowsin esikoisen tunnuksella ja käynnistin Windowsin asennuksen Windowsin sisältä. Ei optimaalista, but what can one do. Ainakin asennus käynnistyi siitä, mutta nyt se näyttää jumittuneen 22 prosenttiin. Voi olla että joudun vain viemään koneen Giganttiin huomenna kuitenkin. Aargh!

Espoo on salaliitto

Tämän päivän piti mennä ihan toisin. Minun piti käväistä aamulla lääkärissä ja tehdä sitten ihan normaali kotityöpäivä. Päädyinkin Espooseen.

Kaikki oli aamusella ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt kahdeksan aikaan aamulla mikään minulla on. Vieressäni oli mukillinen latte macchiatoa (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) ja lueskelin Facebookista mitä nyt kaikkea, kuten yleensäkin siihen aikaan aamusta arkisin. Viikonloppuisinhan vielä nukun autuaasti noilla kellonlyömillä.

Vähän ennen puolta yhdeksää nousin, käväisin pikaisesti suihkussa ja vedin verkkarit jalkaan, teepaidan päälle ja lähdin terveyskeskukseen, missä minulla oli lääkärintarkastus varattuna. Mies oli eilen illalla sanonut, että iltapäivästä pitäisi viedä auto huoltoon, ja koska hän oli kipeä, jäi homma minulle. Aamulla hän alkoikin epäillä kellonaikaa ja minun ollessani jo melkein lääkärissä soitti, että se aika olikin jo puoli yhdeksältä, mutta jos saisin auton sinne ennen kymmentä, lupasivat hoitaa vielä tänään. Hampaitani kiristellen totesin, että ehtinen.

Lääkärin jälkeen lähdin siis ajamaan kohti Espoon ties mitä perämetsää, missä tämä espanjalaisten mekaanikkojen pitämä edullinen mutta erittäin ammattitaitoinen ja hyvä huolto sijaitsee. Muistelin vanhastaan, että se EI siis ole siinä Finnoontien poikkitiellä, joten jatkoin länäriä eteenpäin pykälän verran. Rampista noustessani totesin kuitenkin, ettei sekään ollut oikea tie. Jotenkin muistelin osoitteeksi Sinikalliota, laitoin sen Googlemapsiin ja käänsin nokan takaisin kohti Helsinkiä.

Epäusko kuitenkin valtasi minut ja soitin miehelle, kysyäkseni, että mikä hitsi sen paikan nimi edes oli, ja mikä osoite. Mies tarkisti osoitteen: Ruukintie 19. Hermostuksissani kuitenkin unohdin koko lailla saman tien tuon numeron ja naputtelin mapsiin Ruukintie 4 kurvatessani Finnoon rampilta ylös palatakseni taas kohti Kirkkonummea. Googlemasps ohjasi minut ylös Kivenlahden liittymästä ja ajelemaan kummalliseen suuntaan liikenneympyrästä, josta tietenkin lähdin väärään suuntaan, tei uukkarin ja löysin oikean suunnan.

Ruukintie 4:n kohdilla ihmettelin, että missä hitossa oikein olen! Paikka ei näyttänyt tutulta (kyllä, olen käynyt siinä huollossa auton kanssa monestikin; en vaan ikinä opi ajamaan sinne!), eikä sen kylttiä näkynyt missään (arvelin, että ehkä olisivat muuttaneet uuteen sijaintiin). Pysähdyin tarkistamaan osoitteen vielä itse, naputin oikean osoitteen mapsiin ja totesin olevani vain 2 minuutin päässä kohteestani.

Viiemein kymmentä vaille kymmenen olin huollon pihassa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kuin jos olisin löytänyt sinne seikkailematta. Jätin auton huoltoon, missä sanoivat, ettei kannata siihen jäädä odottelemaan, mutta jos kahdeltatoista tulisin hakemaan. Pari tuntia. Ei toivoakaan ehtiä kotiin ja takaisin, eikä mitään järkeäkään istua busseissa kahta tuntia. Olin verkkareissa ja ilman työkonettani ja minua vitutti armottomasti. Rutisin miehelle puhelimessa kävellessäni bussipysäkille.

Kuten sanottua, olen ollut siellä ennenkin, joten tiesin bussipysäkin generaalisen suunnan. Löysin dösän, jonka otsassa luki “Ei linjalla”. Sen ovi oli auki, kuski oli sisällä. Työnsin pääni sisään ja kysyin kuskilta: “Hei! Osaisitko kertoa, mistä löydän bussin, joka veisi minut Isoon Omenaan?”. Kuski kääntyi katsomaan minua, näki kyrsiintyneen ilmeeni ja naurahti: “No vaikka tällä, lähdetään 12 minuutin päästä.” Kysyin, saanko tulla jo sisään istumaan ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Istahdin bussiin, avasin kännykästä Kindlen ja aloin lukea. Bussi lähti aikanaan ja kai ajallaan, kiemurteli pitkin Espoon sokkeloita. Havahduin välillä kirjastani katsomaan, missä olen (ei sillä, että siitä olisi ollut mitään hyötyä sinänsä), ihmisten tullessa ja mennessä ja kiitellessä tervehtiessä kuskia joka käänteessä. Jossain kohti vanha kuski poistui ja uusi tuli tilalle ja tervehti matkustajia. Stadilainen minussa oli ihan että mitvit?! Ampiainen surisi ikkunssa vierelläni.

Lopulta bussi tuli Länsiväylälle ja aloin ymmärtää, missä mennään. Hyppäsin ulos Piispansillan (tutulla, sillä minulla on asiakas siinä Omenan kupeessa) pysäkillä ja nousin Omppuun. Vastaani tuli koululaisia SPR:n nälkäpäivälippaiden kanssa. Kaivoin lompakostani harvinaiset kolikot ja sujautin lippaaseen ja suuntasin Espresso Houseen isolle lattelle (joka poltti ensihörppäyksellä kitalakeni hampaiden takaa) ja bagelille. Tsekkailin vähän sähköposteja ja facebookkia ja luin kirjaani ja tarkistin bussiyhteyden takaisin huollolle.

Tunnin ehdin istua lukemassa Kate Atkinsonin kirjaa A God in Ruins ennen kuin oli aika lähteä bussilla takaisin takametsiin. Vaikka tiesin jääväni pois vasta bussin päättärillä, katselin ihan mielenkiinnosta ikkunasta kirjan lukemisen sijaan. En tunnistanut ensimmäistäkään kohtaa, en muistanut nähneeni mitään samoja paikkoja menomatkalla. For all I know, oltaisiin voitu olla jossain ihan muualla.

Ei sillä sinänsä väliä, sillä lopulta päädyin kuitenkin sinne minne pitikin. Noukin auton huollosta, ajoin suorinta tietä (jonka sentään niin päin tunnen) Länärille ja kohti kotia. Matkalla taisi keskisormi nousta kertaalleen pystyyn jätkille, jotka ensin hännystelivät puskurissa kiinni ja sitten naureskelivat keski-ikäiselle mersua ajavalle naiselle, joka heilutteli heille keskaria. Mielentila: mess with me and I kick your ass.

Selvisin onnellisesti ulos Espoosta ja takaisin Helsinkiin. Vapise kuningas Minos! Meillä on labyrintti nimeltä Espoo!

Mummi revisited

Siitä on jo sellaiset kahdeksan vuotta, kun luin mummini – äidinäitini – elämäkerran. Vaikka mummini kirjoitti työkseen niin pitkiä lääketieteellisiä artikkeleita lehtiin kuin tv-näytelmien käsikirjoituksiakin, ei omaelämäkerran kirjoittaminen ollut hänelle mikään helppo tai itsestäänselvä pala, eikä hän halunnut edes tarjota kirjaa kustantamoille, vaikka hänellä niihinkin olisi suhteitakin ollut. Ensimmäinen yritelmä oli kymmenkunta liuskaa tekstiä ja sai äidiltäni ja enoltani tylyn tuomion: “C’moon, kyllä sä parempaankin pystyt!” Lopullisessa pumaskassa on nelisensataa lehteä.

Tämä elämäkerta, jonka kahdesta kopiosta toinen seisoo tuolla minun hyllyssäni, nousi tässä jälleen esiin serkkuni luettua sen “viimeinkin”. Meistä lapsenlapsista siskoni luki sen ensimmäisenä ja patisti ja patisti minua lukemaan, kunnes lopulta kirjaan tartuin. Olemme kaikki olleet vuoronperään lumoutuneita mummin elämäntarinasta, sukujuurtemme selvittelystä ja mummin valtaisan mielenkiintoisesta persoonasta. Kirja on kiehtovaa ajankuvaa, uskomattomia tarinoita ja humoristista kerrontaa.

Tuolloin kahdeksan vuotta sitten kirjoitin kirjasta postauksen Vuosisadan takaa. Nyt serkkuni kirjoitti englanniksi vähän pitemmän henkilökuvan mummista omaan blogiinsa: A Tribute to My Grandmother, A Survivor of War, and a Pioneer Science Communicator, 1950-1980. Tuota tekstiä varten serkku pyysi minua kuvaamaan hänelle muutaman kuvan kirjasta. Identtiset kappaleet eivät ihan identtisiä olleetkaan, sillä nähtävästi vain minun kappaleessani on kuvat paikallaan. Niinpä avasin kirjan pitkästä aikaa.

Meitä serkuksia yhdistää ikäeroista huolimatta se, ettei me kukaan oikein opittu tuntemaan mummia. Minä olin yhdentoista hänen kuollessaan, siskoni ja vanhin serkkuni vasta kuuden. Koko minun elinaikani mummi kamppaili imusolmukesyöpää vastaan, minkä vuoksi hän oli etenkin viimeiset vuotensa enimmäkseen aika huonossa kunnossa, paitsi kun oli vielä huonommassa.

Vasemmalla äidinäidinäiti Matilda, keskellä äidinäiti Aira, oikealla äiti Marketta ja minä

Minusta on aivan huikean mielenkiintoista ja mahtavaa, miten hienoista ihmisistä polveudun, miten mielenkiintoisista perheistä ja juurista tulen. Istun täällä isäni vanhempien rakentamassa kodissa, modernissa olohuoneessani, Ikean huonekalujen keskellä naama kohti tauluteeveetä, mutta kun käännän pääni, onkin edessäni isoäitini suunnittelema kirjastonurkkaus, jonka hyllyiltä löytyy mm. tuo mummini (painamaton) elämäkerta, isoäitini (painamattomat) muistelmat ja luontokirja, isoisoisiltäni perittyjä kirjoja, isovanhemmiltani perittyjä wanhoja Waltareita ja muuta historian siipien havinaa tuoreempien opusteni rinnalla.

Muuten, rakastan vanhojen nahkakantisten kirjojen tuoksua!

Lukeneisuus, lukeminen ja kirjoittaminen, kirjallinen lahjakkuus, kulkee suvussani monessa haarassa osin jo satojen vuosien päähän, kun 1600-luvulla Viipurissa satulaesepän poika Jacob Sigfridsson Ursinus pääsi yliopistoon ja nousi suorastaan logiikan ja fysiikan apulaisprofessoriksi. Meillä ei ole koskaan tarvinnut hävetä lukuintoaan, kuten joissain kodeissa. Niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on aina kannustettu ja uusia sukupolvia yhä kannustetaan.

Jos käärisin itseni pumpuliin

Työpäivä oli puolessa välissä, kun kaivoin repustani sakset ja kävelin niiden kanssa naistenhuoneeseen. Lukitsin oven perässäni, riisuin ensimmäistä kertaa päälläni olleen mekkoni ja aloin nipsiä mekon niskasta merkkiä pois. Ei riitä, että leikkaa irti lapun. Sen jälkeen pitää vielä nyrsiä kaikki jäljelle jääneet reunat ja toivoa, ettei samalla ripsi saumaa rikki. Miksi niiden lappujen reunojen pitää olla kovaa muovilankaa, joka pistelee ihoa?

Oikeastaan sana “erityisherkkä” ärsyttää. Se on niin hip ja pop ja trendikästä. Herkkyyttä pidettiin ennen vanhaan heikkoutena. Nyt siitä yritetään leipoa vahvuutta. On hienoa uskaltaa sanoa olevansa erityisherkkä, tässä maailmassa, jossa kovat arvot vallitsevat. On toki hyvä, että siitä puhutaan. On hyvä, että puhutaan asioista ja tehdään niitä ymmärretyiksi ja hyväksytyiksi. Vähän niinkuin seksuaalivähemmistöjenkin oikeudet. Kun niitä on, ei niistä enää tarvitse pitää meteliä.

Pidinpä termistä tai en, olen ollut erityisherkkä kauan ennen kuin koko termiä oli olemassa. Kauan ennen kuin kukaan siitä puhui. Erityisherkkyys on terminä neutraalimpi kuin yliherkkyys, vaikka teknisesti ottaen se on nimenomaan yliherkkyyttä. Sitä, että pienetkin asiat ärsyttävät. Ihoa, nenää, korvia, tajuntaa. Kosketukset, äänet, hajut, sanat.

Lapsena äiti puki minulle haalarin alle villapuvun ettei tule kylmä. Vihasin villapukua, koska se kutitti. Kutitti, vaikka alla oli pitkähihaista ja -lahkeista. Isoäiti kutoi minulle villapuseroita ja urheasti niitä käytin – olihan villaan lapsesta saakka totutettu – kutinasta huolimatta. Omat lapseni puin fleeceen, sillä luonnollisesti ajattelin villan kutittavan heitäkin. Saatoin olla oikeassakin. En ole fleecen tulon jälkeen villaan koskenutkaan. Villasukkia lukuunottamatta; jostain syystä jaloissa villa ei kutita.

Viikonloppuna Ikeassa oli synttärit. Siitäkin huolimatta (joskin myös asiasta etukäteen tietämättöminä) käytiin siellä molempina päivinä, sillä tarvittiin asioita. Väkeä oli aivan hirveästi ja normaalihälyn lisäksi siellä oli DJ musiikkimasiinansa kanssa. Päätä alkoi välittömästi särkeä. Eikä asiaa helpottanut kynttiläosasto, jonka esanssinen hajukakofonia tavoittaa vähän kauempaakin, kun yrittää kävellä ohi itsepalveluvaraston puolelle.

Ei kaikki erityisherkätkään ole samalla tavalla yliherkkiä. Minäkään en ole ollut koko elämääni yhtä yliherkkä. Toisen raskauden aikana alkoi hajusteyliherkkyys. Akustikusneurinoomaleikkauksen aiheuttaman toispuoleiskuurouden myötä ääniyliherkkyys on pahentunut. Etenkin hälinäyliherkkyys. Silmäni ovat aina olleet valoherkät, ihoni aina ärsytysherkkä. Toisen ihmisen kosketus ei silti tunnu pahalta. Kyljessäni on kohta, joka stimuloituu pienestäkin kosketuksesta ja sen jälkeen riittää, että vaikkapa toisen käsi on parin sentin päässä. Se kosketus tuntuu jo niin voimakkaalta, että se sattuu.

Olen myös introvertti. Kaikki introvertit eivät ole erityisherkkiä, eikä varmaan kaikki erityisherkät ole introverttejä. Tai ehkä ovatkin, en tiedä. Toimistopäivän jälkeen tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Haluan istua kirjastonurkkaukseen fatboyhin ja lukea tai kirjoittaa tai tehdä jotain muuta ihan kaikessa hiljaisuudessa. Se on perheenäidille aika haasteellista, joten saatan kivahtaa tai suorastaan ärähtää, jos minulta vaaditaan jotain silloin kun yritän saada hetken yksin.

Joskus tuntuu siltä, että haluaisin kääriä itseni pumpuliin. Pelkään vaan, että sekin kutittaisi pitemmän päälle. Öljyttyyn pumpuliin? Johonkin, mikä ei kutita, johonkin missä on hiljaista, missä on pehmoista ja turvallista. Johonkin, missä mikään ei satuta. Ei sanat, ei karkeat vaatteet, ei terävät äänet eikä hälinä. On turha sanoa herkälle: “kasvata kovempi nahka”. Ei se niin vaan kasva.

Toisaalta tuosta ärsyttävästä (sic!) neuvosta on herkän hyvä ottaa jonkinlainen vaari, sillä herkkyydestäkin huolimatta meidänkin on kyettävä elämään tässä ärsykkeitä tulvivassa maailmassa. On opittava sulkemaan pois ylimääräiset ärsykkeet ja pärjäämään niiden kanssa. Kuka mitenkin. Itselleni musiikinkuuntelu ja lukeminen ovat parhaat tavat sulkea pois edes osa ärsykkeistä.

Vaatteiden lappujen tai pesuainejäämien ärsytyksiin ei musiikki ja kirjat paljon auta.

[Aika hyvä artikkeli erityisherkkyydestä, erityisherkkyystesti]