Paavalinuskoiset

Jos olisin nyt kirjoittamassa teologian graduani, asettaisin riman vähän korkeammalle kuin silloin parikymmentä vuotta sitten. Kirjoittaisin kattavan tutkielman kirkon – tai ehkä suorastaan useamman kirkon tai kristillisen yhteisön – dogmasta (opista) verrattuna Jeesuksen oppiin verrattuna Paavalin oppeihin, tai miten sen nyt muotoilisi. Silloin parikymmentä vuotta sitten mielenkiintoni oli sielunhoidossa ja sielunhoitajien koulutuksessa, oppimisessa. Eikä siinä mitään, se oli ihan hyvä aihe siinä elämäni vaiheessa ja sillä lienee ollut tekemistä sen kanssa, että minusta tuli se mitä nyt olen, kouluttaja ja konsultti.

Silloin parikymmentä vuotta sitten olin myös keskellä sitä kaikkea. Keskellä kristinuskoa ja helluntailaista dogmaa ja pyhää vakaumuksellisuutta. Aikoinaan minua varoiteltiin, että teologianopinnot vievät uskon. Ei minulle niin käynyt. Elämä niiden jälkeen näytti moninaisuutensa ja kristinuskon mahdottomuuden – minun mielestäni ja näkökulmastani – ja vähitellen hivuttauduin kauemmas siitä kaikesta. Ensin reunamille, vähän niinkuin vaihtopenkille istumaan. Sitten popcornin kanssa katsomoon, kunnes totesin, ettei minua kiinnosta enää sielläkään istua ja poistuin koko stadionilta.

Nyt “seurailen” kirkkoa ja helluntailaisuutta ja kaikkea sitä uskonsfääriä vähän samaan tapaan kuin maailmaa yleensäkin: selailen uutisotsikot  – joissa kristillinen historiamme ja yhä kirkon kanssa naimisissa oleva valtiomme on varsin isossa osassa, vaikkakin usein vain välillisesti – ja luen Facebook-päivityksiä ja uutisartikkeleita, kun aihe kiinnostaa. Minulla on yhä paljon kavereita helluntaipiireistä, kuoroista ja teologipiireistä. En tällä(kään) kirjoituksellani halua heistä ketään loukata, enkä kenenkään uskoa väheksyä, vaan haluaisin hiukan herätellä miettimään sitä, mikä minua kristinuskossa eniten tökkii: rakkaudettomuutta, tuomitsevuutta, armottomuutta. Sanalla sanoen asennetta.

Disclaimer #1: Eivät kaikki kristitytkään ole yhtä homogeenista massaa, vaan joukkoon mahtuu kaikenlaisia armollisesta laidasta tuomionpasuunoihin ja kaikkea siltä väliltä. Tässä kirjoituksesani yleistän jonkinlaisten mediaanin mukaan. Sohin yleiskristillistä dogmaa kepillä, joka jo itsessään on yleistys ja tieteellisen tutkimuksen puutteessa mutu-sidonnaista. Tämä on blogikirjoitus, ei väikkäri.

Rakkaus ja armo ovat kristinuskon opin keskiössä. Kristittyjen rakkain ja tärkein raamatunjae on Johannes 3:16 “Sillä niin paljon on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jotta jokaisella joka häneen uskoo, olisi iankaikkinen elämä”. Tämä tuli nyt 1938-käännöksen mukaisessa muodossa ulkomuistista. Jos olettaisimme, että kaikki olisikin niin yksinkertaista, sen pitäisi riittää. Siis sen, että löydät itsestäsi kyvyn uskoa, että Jeesus oli – anteeksi on – Jumalan poika ja kuoli ristillä syntiesi vuoksi. Asia kuitenkin monimutkaistuu heti kun olet päässyt niin pitkälle, että uskot.

Nimittäin sitten tulee mukaan kuvioon se synti ja sen välttäminen. Sillä vaikka Jeesus kuoli syntien puolesta, pitäisi sinun nyt jatkossa välttää synnin tekemistä, sillä jollakin sumealla logiikalla saatat muuten pahoittaa Jumalan mielen ja menettää tuon luvatun ristin-lunastuksen. Eh? Eikä sekään toki riitä tosi-kristityille, vaan jotta maailma olisi oikeanlainen paikka, pitäisi niidenkin, jotka eivät Jeesukseen usko, elää Jeesuksen, tai siis oikeammin Paavalin, mihin ihan kohta pääsemme, oppien mukaisesti. Muuten saat niskaasi lokaa.

Toki Jeesuskin puhuu synneistä ja pelastetuaan esimerkiksi aviorikoksesta syytetyn naisen kivitykseltä, kehotti naista: “Mene, äläkä enää syntiä tee”. Jeesus ei sinällänsä milloinkaan listannut syntejä itse, vaan eli sen ajan normien puitteissa. Jeesus kaveerasi niiden, kanssa, jotka fariseukset tuomitsivat syntisinä yhteiskunnan ulkopuolelle. Jeesukselta riitti rakkautta jokaiselle. Kehotus elää paremmin, olla rikkomatta yhteiskunnan normeja ja ennen kaikkea satuttamatta muita (vrt. se puoliso, jota aviorikkojanainen petti), kumpusi eräänlaisesta hippi-ajattelusta. Maailma on parempi paikka, jos kaikki rakastavat toisiaan tekevät toisilleen hyvin.

Paavali on se, joka kirjeissään alkaa listata niitä älä tee -asioita. Kristityt suu hurskaudesta vaahdoten puhuvat armosta ja siitä, miten Uusi testamentti on armon testamentti, joka lisää armon kuorrutuksen kymmenelle käskylle. Uusi rakkauden laki vanhan kovan lain tilalle. Hyvä ajatus – mutta paavalilaisesta uskosta on armo lopultakin varsin kaukana. Paavali, joka tuli suoraan sieltä fariseusten maailmasta ja käänsi takkinsa matkallaan etsimään ja tuhoamaan Jeesuksen seuraajia, tuo aimo tuulahduksen vanhaa lakia koko kristinuskoon. Sääntöjä ja kieltoja. Paavali päätti, miten kristityn tulee elää. Eikä sillä enää ollut oikeastaan Jeesuksen kanssa tekemistä kuin vähäsen.

Paavali oli ensimmäinen kristitty vallankäyttäjä. Uskonto on lopultakin vallankäyttöä: joku kertoo muille, miten tulee ajatella, miten tulee elää, miten tulee toimia. Jos et elä sääntöjen ja kieltojen mukaan oikein, saat nuhteita ja sinut erotetaan yhteisöstä. Eh? Missä Jeesus? Mitä Jeesus tekisi? Jeesus on kutistunut ristillä riippuvaksi viime käden oljenkorreksi. Paavali tuli ja otti ohjat ja vallan käsiinsä ja luotsasi jo varhaisen kristinyhteisön melkoisen juutalaiseen elintapaan: elä annettujen sääntöjen mukaan, tai et ole kelpoinen.

Siksi kirstitty yhteiskunta, siis sellainen kuin vaikka Suomi, jonka koko lainsäädäntö ja valtio perustuu valtionuskonnolle, vaalii niitä paavalilaisia sääntöjään niin tiukasti. Sillä tavoin meidät on opetettu. Et ole hyvä ihminen, jos et elä Paavalin asettamien sääntöjen mukaan. Suurin osa kansasta ei edes tiedä, mistä se kaikki juontuu. Niin vain on. Niin on opetettu. Niin on tapana. Niin sanottiin rippikoulussa, jonka kävin, koska kaikki muutkin. Ai Jeesus? Mikä vitsi! Kuka sellaista uskoo?!

Disclaimer #2: Jeesus kiistatta oli historiallinen henkilö – uskoi hänen jumaluuteensa tai on uskomatta, jonka elämästä on pari sentuhatta vuotta aikaa. Jos ajanlaskumme on oikeassa, 18 vuoden kuluttua Jeesuksen ristiinnaulitsemisesta tulee tasan se 2000 vuotta – asia, jota matemaattinen osa aivoistani ei koulussa kyennyt käsittämään. Miten joka vuosi siitä voi olla 2000 vuotta? Eikö sen pitäisi joskus olla 2001 ja 2002 ja niin edelleen. Lite ditåt, kuka niitä vuosia enää laskee, kun niitä on se pari tuhatta. Lapsen tosikkoaivoille se oli hämmentävää.

Niin, siis Jeesuksen elämästä on se parituhatta vuotta plusmiinus joku vuosikymmen ja kuolemasta siis niinikään. Siitä ristinkuolemasta, josta tuli Jeesuksen elämää tärkeämpi asia. Paavalin opit nousivat melko varhain Jeesuksen oppeja tärkeämmiksi. Jeesuksen kuolemasta tuli melko varhain hänen elämäänsä tärkeämpi. Paavalin saarnaaminen taisi kolahtaa johtajaa ja selkeitä ohjeita kaipaaviin ihmisiin paljon enemmän kuin Jeesuksen hippimäinen rakkaudenjulistus.

Kuten sanottua, en itse enää usko Jeesukseen, en Jumalaan (en vaikka kirjoitin Jumalan isolla), en mihinkään muuhunkaan jumalaan. Uskon, että ympärillämme, maailmankaikkeudessamme on asioita, joita emme voi käsiittää, nähdä, tai käsin koskea. Uskon rakkauteen ja armoon ja sen puitteissa historiallinen Jeesus on eräänlainen sankarini. Ei siksi, että uskoisin hänen kuolemansa tuovan minulle ikuista elämää, vaan sen vuoksi, miten hän eli ja kohtasi toiset ihmiset.

Kumpa tässä maailmassa olisi enemmän rakkautta ja vähemmän uskontoa. En edes tarkoita uskoa – uskokoon ken haluaa ja mihin haluaa – vaan uskontoa. Järjestäytynyttä, dogmaattista uskontoa, joka sanelee sääntöjä, kieltoja ja normeja. Kumpa ihmiset lakkaisivat yrittämästä pakottaa toisia omaan uskoonsa tai uskontoonsa tai miten sen haluaakin ilmaista. Toki tiedän, että mm. Matteuksen mukaan Jeesus kehotti: “Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni kastamalla…” Kuuluisa lähetyskäsky, jonka nojalla on tehty hirveästi pahaa maailmassa. Kuka lie senkin Matteuksen teksteihin lisännyt, tekojensa pyhitykseksi.

Disclaimer #3: Ehkä Jeesus tosiaan sanoi niin, mutta se menee jo sinne evankeliumien mytologia puolelle ja edellyttää, että uskomme Jeesusksen oikeasti nouseen kuolleista. Raamatusta nyt ei kukaan enää ota selvää, sillä sehän koottiinkin nykymuotoonsa useampi sata vuotta Jeesuksen elämän jälkeen perimätiedon pohjalta. Jonkinasteisena esi-promoottorina silloin seuraava vallanhaluinen tyyppi, “ensimmäinen kristitty keisari” Konstantinus, joka alkoi ottaa kantaa harhaoppisuuksiin ja mm. julisti areiolaisuuden harhaopiksi.

Parisenkymmentä vuotta Konstantinuksen kuoleman jälkeen Aleksandrian piispa Athanasios (kyllä, jo 300-luvulla oli piispoja) sai tahtonsa läpi Karthagon kirkolliskokouksessa (kyllä, jo 300-luvulla oli kirkolliskokouksia) ja Raamattu kanonisoitiin nykymuotoonsa. Pointtina siis, että jokainen voi tämän nojalla valita, mitä Raamatusta ottaa ja mitä jättää.

Toistan silti, kumpa ihmiset uskonnosta riippumatta (katseeni kääntyy ensisijaisesti islamiin ja kristinuskoon) lakkaisivat yrittämästä pakottaa muita muotteihin. Uskonnollisiin muotteihin, aatteellisiin muotteihin, mihin tahansa muotteihin. Kumpa ihmiset voisivat olla toisilleen yhtä armollisia kuin Jeesus (jos nyt tässä siis otan pirun tavoin Raamatusta sen, mikä ajaa omaa asiaani ;) ) oli kanssakulkijoilleen. Jopa sääntö-Paavali lausui paljon siteeratussa 1. Kor 13. luvussa: “Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus.

Ihmisyyden kulmakivet. Usko – johonkin itseä suurempaan, sillä on pelottavaa olla suurin. Toivo – sillä ilman toivoa paremmasta huomisesta kuolemme epätoivoon. Rakkaus – sillä ilman sitä olisimme vain heliseviä vaskeja ja kumisevia kulkusia. Rakkaus, sillä se on lempeä ja pitkämielinen, ei kadehdi, ei kersku, ei etsi omaa etuaan vaan toisen, kärsii kaiken ja voittaa kaiken.

Kristikunta, laajasti nämä uskontovaltioiden epäuskovatkin jäsenet käsittäen, on hyvin paavalinuskoista. Käskyt ja säännöt ovat keskiössä Paavalinkin julistaman rakkauden sijaan. Lähetyskäsky otetaan niin tosissaan, että sen sijaan, että ihmisiä rakastettaisiin ja erilaisuutta hyväksyttäisiin, miekan kanssa uhaten sanotaan, että joko uskot hyvällä tai itket ja uskot. Joko teet kuten sanon tai itket ja teet. Säännöt ja kiellot, järjestys. Dogma. Milloin ne kääntyivät  ihmistä vastaan? Eikö niiden pitäisi olla ihmisen puolella?