Kurpitsavaunuja ja transformereita

“Kuulepas, annahan se transformeri tänne. Sinä olet tyttö, menepä tuonne leikkimään barbeilla toisten tyttöjen kanssa”, ohjasi varahoidon hoitotäti esikoistani tämän ollessa kahden vanha. Lapsi katsoi hoitajaa hämmentyneenä, muttei uskaltanut vieraalle aikuiselle sanoa vastaan vaan kiltisti siirtyi barbien pariin, vaikka mieli halasi leikkimään poikien kanssa transformereilla ja sisällä itketti.

Vieläkö joku kehtaa sanoa, ettei sukupuolineutraalista kasvatuksesta tarvitse tai edes pidä puhua? Kaipa joku kehtaa, sillä näitä roolittajiahan tässä maailmassa riittää. “Et voi leikkiä autoilla, koska olet tyttö.” “En minä sinulle nukkea osta, sinähän olet poika!” Mietitäänkö sitten seuraavaksi, miksi se himoittu sukupuolten tasa-arvo ei toteudu ja miehiä joutuu patistelemaan pitämään perhevapaita ja naisia pusketaan IT-alalle?

En ollenkaan yritä sanoa, etteivätkö miehet ja naiset, tytöt ja pojat olisi erilaisia. Ovathan he, monella tapaa! That said, se ei poista faktaa, että jokainen tyttö on omansalainen, jokainen poika omansalainen ja sitten ovat vielä he, jotka eivät oikein asetu kumpaankaan. Naisia näkyy IT-maailmassa vieläkin aika vähän ja varmaan näin tulee olemaan jatkossakin, sillä se kiinnostaa luontaisesti pienempää joukkoa tyttöjä kuin poikia. Hoiva-ammateissa jako on toisinpäin. Ja se on ok!

Ihminen ihmisenä. Lapsi lapsena. En näe mitään syytä ohjata poikia johonkin malliin ja tyttöjä toiseen. Sukupuolineutraali kasvatus ei tarkoita sen kummempaa kuin että annetaan lasten olla lapsia ja valita mielenkiintonsa kohteet itse ja tukea heitä niissä. Lopetetaan roolien tuputtaminen. En haluaisi yhdenkään lapsen ikinä joutuvan kuulemaan, että se mistä hän on kiinnostunut, on väärin, koska sukupuoli.

Esikoiseni syntyi tyttönä. Tietenkin sen mukaisesti minäkin häntä puin toisinaan myös mekkoihin. Siihen se sukupuoliroolittaminen pitkälti jäi. Koulun alkuun mennessä oli mekottaminen taakse jäänyttä elämää, ainakin jonkin aikaa, sillä lapsi ei niitä päälleen halunnut. Ostin juhlavaatteiksi hänelle mustat housut ja puseron, kuten hän itse pyysi.

Ihan pienenä kyläilimme usein erään naapurissa asuneen ystäväperheen luona. Siellä oli vajaan vuoden vanhempi tyttölapsi, joka tykkäsi niistä barbeista ja tyttömäisistä jutuista. Siellä oli myös aivan huisin hienot barbie-kurpitsavaunut hevosvaljakkoineen. Tuhkimo ja Prinssi. Lapseni tuolloin 2v alkoi himoita samanlaista settiä. Joululahjaksi sellaisen hänelle ostin. En tänä päivänä tiedä viehättikö häntä enemmän hevonen ja prinssi vai vaunu ja Tuhkimo. Tai ehkä vain koko kombo.

Koko lapsuutensa ajan esikoinen leikki ennemmin autoilla, muumeilla ja eläimillä kuin barbeilla tai nukeilla. Kyllä hän nukkevauvaakin (jonka sukupuolesta sanoi, että se on poika) satunnaisesti hoivaili ja laittoi ruokaa niin nukelle kuin nalleillekin leikkikeittiössään. Lapsi työnsi välillä nukkea tai lempipehmoaan rattaissa, välillä luukullista kuorma-autoa, joka oli lastattu eläimin tai pikkuautoin. Hevoset ja legot olivat kova juttu aivan pienestä pitäen. Dinoista esikoinen innostui viiden vanhana Hannoverin Dino-parkissa käytyämme.

En milloinkaan yrittänyt pakottaa lastani muottiin. Hän sai itse valita, millaisia leikkejä leikki ja joulu- ja synttärilahjalelut olivat toiveiden, eivät jonkun tyttö/poikastandardin mukaisia. Meillä oli parkkitaloa ja muumitaloa ja Tuhkimon kurpitsablingbling-kärrysettiä ja hurja määrä dinosauruksia. Ja kun tosikoinen alkoi leluja pyydellä, ilmestyi prinsessakamaa ja kaikenlaista vaaleanpunaista. Silloin kun lapset leikkivät Bratzeillä yhdessä, tyttöbratzeiltä alkoivat hiukset lyhentyä, sillä esikoisen mielestä miehiä oli liian vähän.

Tosikoisesta on kasvanut tyttö. Erilaisia vaiheita hänkin on käynyt läpi, mutta aina on näkynyt melko perinteinen tyttömäisyys. Meikit, käsityöt, prinsessajutut viiden vanhana, vuosikausia hoivattu vauvanukke, Barbiet ja Bratzit. Eivät ne kuitenkaan ole sulkeneet pois autoilla ja dinoilla leikkimistä, puissa kiipeilyä, tai muita “perineisiä poikien leikkejä” – molemmilla lapsillani on aina ollut sekä poikia että tyttöjä kavereinaan.

Parin vanhana tosikoisen lempilelu (uninallen ohella) oli eBaysta ostamani 40cm korkea pehmeä Puuha-Pete. Ei lapsia kiinnosta “tyttöjen jutut” tai “poikien jutut”. Lapsia kiinnostavat jutut. Miksi ihmeessä me aikuiset siis yritämme väkisin tuputtaa heille jotain ikiaikaisia rooleja, joiden nojalla naisia on alistettu vuosisatoja ellei -tuhansia?

Esikoinen alkoi murrosiän kynnyksellä käyttäytyä tyttömäisemmin, halusi mekkoa ja meikkiä, kunnes 13-vuotiaana alkoi hirveä ahdistus, joka syveni lopulta masennukseksi. Porukan paine, luokan muiden tyttöjen asettamat vaatimukset, yritys kasvaa naiseksi, joka hän ei ollut. Vähän aikaa teini haki identiteettiä minun lookkiani matkimalla, kunnes vaihtoi isänsä lookin matkimiseen ja huomasi olevansa sinut sen kanssa. Eiskoiseni ei olekaan tyttö vaan poika.

Sanotaan, että oikeasti transsukupuoliset ihmiset ovat harvassa. En ota kantaa lukuihin, enkä trendeihin, mutta sen tiedän, että ihmisen tunkeminen muottiin on äärettömän vahingollista. Esikoinen oli onnellisen tietämätön sukupuolihaasteestaan aina siihen saakka, kun jokin ulkopuolinen voima yritti väkisin vääntään hänet muottiin, joka ei ollutkaan oma. Päälle vielä murrosiän aiheuttama kehodysforia, ja niin alkoi kamppailu, joka melkein vei lapseni hengen jokunen vuosi sitten. Kun lapsi ilmoitti olevansa transsukupuolinen, poika eikä tyttö, en oikeastaan edes lopulta yllättynyt.

Viikko sitten poikani, josta olen suunnattoman ylpeä, sai viimein trans-diagnoosinsa. Äidin näkökulmasta on hirveän hyvä, että nuoren transtutkimus on perusteellinen, sillä se pakottaa nuoren ajattelemaan asiaa huolella. Äidin näkökulmasta toisaalta on välillä ollut ihan hirveän raskasta seurata sitä nuoren tuskaa ja ahdistusta prosessin edetessä etanan vauhdilla. Nuorelle(kin) kuitenkin pitäisi mahdollistaa juridisen sukupuolen ja nimen vaihtaminen ja esiteineille blokkerihoito. Väärässä sukupuolessa eläminen ja jatkuva itsensä todistelu puoleen tai toiseen on nuorelle mielelle erittäin vahingollista.

Toisaalta lupa pysyviin muutoksiin, kuten hormonihoitoihin ja leikkauksiin, tulee arvioida kunnollisella prosessilla, sillä niiden vaikutuksia ei voi kääntää. Valitettavasti tänä päivänä, kuten kaiken uuden vapaustaistelun tuoksinassa, transsukupuolisuuttakin käytetään toisaalta kapinoinnin välineenä, toisaalta paikkaamaan nuoren egon saamoja haavoja ja traumoja, joilloin kyse ei olekaan oikeasti transsukupuolisuudesta ja mieli usein muuttuu myöhemmin. Mitä paremmin lapsen ja nuoren sallii olla oma itsensä, sitä vähemmän on tarvetta äärimmäisyyksiin, sitä terveempi itsetunto kehittyy ja nuori uskaltaa olla juuri sitä mitä on. Olipa se sitten tyttö, poika tai jotain siltä väliltä tai sen ohi.

Olen onnellinen poikani puolesta. Hän on päässyt masennuksestaan, hän on itsenäistynyt lähdettyään opiskelemaan hevostaloutta, missä on yksi harvoista pojista. Hän on upea nuori mies, joka ei häpeä sitä mitä on eikä yritä olla jotain mitä hän ei ole. Ei yritä olla tyttö, eikä yritä olla stereotyyppinen poika, vaan on juuri sitä mitä on, tekee juuri sitä mikä kiinnostaa – ja saa siihen ja koko elämäänsä vanhempiensa täyden tuen. Hevoset ovat hänen elämänsä ja on hienoa, että hän näyttäisi löytäneen paikkansa maailmassa hevosten parista.

“Miksi pojat ei enää ratsasta? Ennen vanhaanhan nimenomaan miehet ratsastivat eniten.” esikoinen ihmetteli aikoinaan ehkä yhdeksän vanhana eräällä ajomatkalla tallille. Niin, sanopa se. Se on roolitettu tyttöjen lajiksi viimeisen sadan vuoden aikana, miesten siirryttyä autoihin. Söpöt ponit ja muu epämaskuliininen. Voitaisiinko jo lopettaa ihmisten ja asioiden strereotypisoiminen?

[Inspired by Annuskan kirjoitus “Miten kasvattaa miesoletettu, joka ei käyttäydy kuin miesoletettu“]