X, Y, Z ja muut sukupolvet

Aamun pohdinta. Milleniaalit, X- ja Y-sukupolvet ja muut kummalliset liukuvat sukupolvimääritelmät. Luin Hesarin pääkirjoitusta, jossa Aino Miikkulainen kirjoittaa:

”Ennen vuosituhannen vaihdetta syntyneet millenniaalit, joihin itsekin kuulun, taistelivat ympäristöarvojen puolesta. Nykynuorille tärkeintä on sukupuolten, etnisten taustojen ja seksuaalisten suuntautumisten tasa-arvo. ENGLANNIKSI tätä sukupolvea Z…” ja heräsin jälleen pohtimaan, että mikä sukupolvi nyt sitten on mikä.

Tiettävästi minä 70-luvun lapsena kuulun nuoriin GenX:.iin. Siskoni puolestaan milleniaaleihin, eli GenY:hyn. Lapseni kai GenZ:aan sitten, vaikka milleniaaleihinkin vielä luetaan varhain tällä vuostuhannella syntyneitä. Heistä ei kuitenkaan vielä yksikään ole työelämässä, vanhimmatkin tämän vuostuhannen lapset kun ovat tänä vuonna 17. Miikkulainen siis venyttää Y:n jonnekin 90-luvulla syntyneisiin.

Välillä mietin, mikä sukupolvet erottaa, sillä liukuviahan ne oikeastaan ovat. Mielenkiintoista matematiikkaa joskus omassakin elämässäni on tullut laskettua havaittuani, että joku kaverini on oikeasti lähempänä äitini ikää kuin minun ja vice versa. Ikä ja syntymävuosi ovat kuitenkin vain lukuja. Ihmiset identifioituvat eri syistä eri ryhmiin.

Toki trendit vellovat ja esim. 80-luvun nuori on ihan muuta kuin 90-luvun nuori. Toisaalta, itse koen itseni 80-luvun nuoreksi, vaikka useimmat ikäiseni kokevat itsensä enempi 90-luvun nuoreksi. Ja niin ees päin.

Kuinka paljon sukupolvien erossa on lopultakaan kyse muusta kuin elämäntilanteen ja iän mukanaan tuoman katsantokannan erosta? Nuoriso on kautta viimeisen vuosisadan joka vuosikymmenellä mullistanut jotain. Vanhemmat sukupolvet ovat aina olleet kauhuissaan. Tämän päivän kauhistelvat vanhemmat sukupolvet olivat mukana rock’n’roll-vallankumouksessa tai vähintäänkin hippiajassa, vaikkeivät itse hippejä olisi olleetkaan.

Maailma on nuorisokulttuurin nousun myötä ollut jatkuvassa myllerryksessä, jokaisen uuden nuorisosukupolven (sic!) ottaessa jonkin uuden vanhan arvon ravisteluun. Sukupolvien välille ei tarvitse syntyä kuilua, jos vanhempikin polvi on valmis uudelleenajattelemaan arvojaan. Kuten vaikkapa tuota pääkirjoituksen seksuaalitasa-arvoa.

Kristinusko on vuosisatojen saatossa luonut läntisen maailman arvopohjan, jota näinä individualismin ja tieteen voittokulun vuosikymmeninä on alettu murtaa ja muovata uusiksi. Hyvä niin! Ennen EI ollut paremmin. Ei, vaikka varmaan tuntui turvallisemmalta nojata johonkin järjestykseen. Maailman jäsentäminen oli helpompaa, kun oli säännöt. On vain miehiä ja naisia ja avioliitto voi olla vain heidän välillään. Piste.

Valtaväestön turvallisuudentunne ei kuitenkaan ole kovin hyvä perustelu yksilöiden alaspainamiselle ja pakottamiselle johonkin, mihin he eivät sovi. Valtaväestö ei menetä mitään – paitsi ehkä sen turvallisuudentunteensa joutuessaan jäsentämään maailmaa uudestaan – jonkun toisen saadessa vapauden olla mitä on ja tulla noteeratuksi sellaisena, tulematta tuomituksi saati poltetuksi noitana roviolla.

Avoin mieli ei katso ikää ja sukupolvea, eikä kenenkään ole pakko jämähtää. Maailma muuttuu ja hyvä niin.