Vesieristettä, lakkamaalia ja Gilmoren tyttöjä

Keittiöremppa on yhä kesken. Joskus tuossa pari viikkoa sitten tai niillä main, Bauhausissa, tajusin, että täällä meidän on kyllä tehtävä homma oikeaoppisesti vesieristeineen päivineen, toisin kuin purkutuomion alla olleessa rintamamiestalokodissamme. Bauhausista on siten kotiin kannettu paitsi parkettia ja seinälaattoja, myös vesieristettä, maaliliuotinta, laattaliimaa, erilaisia laasteja ja mitä nyt kaikkea.

Remontit tuppaavat stressaamaan minut hengiltä. Etenkin tällaiset isomman mittakaavan remontit (vaikkei edes tarvitse tehdä putki- ja sähkötöitä ensin). On niin monta vaihetta, että overwhelmaannun. Mies joutuu tuon tuosta ravistelemaan minua, että hei! yksi vaihe kerrallaan. Aika paljon koitan pysyä poissa koko hommasta – poissa silmistä, poissa mielestä – ja antaa tosikoisen tehdä. Hän sekä tykkää hommasta että saa siitä palkkaa.

Viikko sitten tsemppasin kuitenkin sen vesieristeen kanssa, paikkailtuamme yhdessä miehen kanssa ensin kolon jos miljoonannen (nää naulat! välillä olen miettinyt, kulkiko isoäiti vasaran ja naulojen kanssa ympäri taloa ihan vaan terapiamielessä tai jotain). Maalailin vesieristettä seiniin ja lattiaan, sinne minne tulee allas ja hella. Eilen tartuin maalipensseliin ja miehen vaihtaessa talvirenkaita maalasin ikkunanpuitteisiin ja vanhan kiinteän kaapin oviin ja karmeihin uuden maalikerroksen. Äitienpäivästä huolimatta.

Äitienpäivä ei minulle ole enää vuosiin ollut sen kummempi päivä kuin muukaan sunnuntai. Tänä vuonna se kaiken lisäksi osui äitini kuoleman kolmevuotisvuosipäivälle. Aloitin aamuni itkemällä. Suhteeni äidin kanssa ei ollut maailman paras ja helpoin. 364 päivää vuodesta puin sen (ja paradoksaalisesti äitini kuoleman) minulle aiheuttamia ongelmia, mutta Äitienpäivänä, oli se sitten vuosipäivä tai vaan siinä lähellä päivä, suren. Ikävöin. Oli Äitienpäivä kolme vuotta sitten, kun viimeisen kerran äidin kanssa puhuin, Skypessä. Äiti oli väsynyt.

Äitienpäivänä itken sitä(kin), ettei minulla ole enää äitiä, jolle toivottaa hyvää Äitienpäivää. Isoäitini kuolemasta tulee elokuussa kaksi vuotta. Olen perhekuntani vanhin nainen (suorassa polvessa, isäni vaimo ja setäni vaimo ovat toki elossa). Eilen oli ehkä hivenen vaikeaa olla täällä, isovanhempieni kodissa. Kaikkien muistojen keskellä. Onhan tämä nyt meidän näköisemme, mikä asiaa helpottaa, mutta silti.

2017-05-03 16.34.28-1

Siinä ikäväni keskellä suivaannuin jostain mitättömästä ja lähdin kävelemään. Suunnitelmani oli kävellä Munkan rantaan istumaan, nuoruuteni lempipaikkaan. Adrenaliinirushini kuitenkin hyytyi ennen kuin olin edes oikealla puolen moottoritietä, joten lopulta vain nojailin hetken puuhun moottoritien hurinaa kuunnellen ja palasin omaan pihaan aurinkoon lukemaan. Oli ensimmäinen oikeasti lämmin kevätpäivä. Eikä minulla ole paikkaa riippumatolleni täällä.

Teki hyvää kävellä ja olla ulkona. Ja vähän maalatakin. Perjantaiaamuna heräsin kuumeisena ja vietin koko päivän torkkuen ja katsellen Gilmore Girlseja. Samoissa merkeissä kului lauantai. Eilen en tuntenut itseäni enää ollenkaan flunssaiseksi, ennen kuin melkein iltasella. Tänä aamuna ei olo taaskaan ole kovin kaksinen, mutta pakkohan tässä on töitä tehdä. Duactia, Buranaa, C-vitamiinia ja sinkkiä, D-vitamiinia ja aamukävely koirien kanssa tuolla harmaassa. Kai se tästä. Onneksi voin ottaa iisisti vielä tänään täällä kotona. Huomenna asiakkaalle taas.

Tämän päivän harmaudesta huolimatta luonto vihertää viimein. Kaikkialla ympärillämme kukkivat valkovuokot, tulppaanit, narsissit ja kaikenlaiset muut kukat, joita en edes tunnista. Isoäitini aina hehkutti tämän paikan luontoa. Paloheinässä häntä viimein ymmärsin. Täällä on ehkä kerrostaloja ja muuta, mutta meidän nurkalla metsikköä ja kukkia ja lintuja ja siilejä ja… Luontoa <3

2017-05-14 11.08.28