Taistelu lumen kanssa – uusintana viiden vuoden takaa

Jo näytti siltä, että voitaisiin päästä talvesta tällä pälkähällä, mutta sehän nyt tietenkin on vain tällaisen lunta, pakkasta ja jäätä vihaavan kesäihmisen toiveajattelua. Onhan vasta helmikuun loppupuolisko, vielä on hyvinnii talvea jäljellä puoltoista kuukautta. Niinhän sitä lunta siis alkoi tänäänkin taas sataa, ihan äkkipäätään ja yllätäin.

Vein miehen aamusella O-dark and early junalle, luisuttelin alas jäistä pihatietä ja naureskelin, että ehkä pääsen siitä ylös nastojen rouhimuksien avulla. Vielä kotiin palatessani, seitsemän jälkeen, oli jäistä mutta lumetonta, ja pääsin kuin pääsinkin pihatien ylös ja könysin takaisin nukkumaan noin tunnniksi tai puoleksitoista. Kun yhdeksän aikaan raotin varovasti verhoa, järkytyin syvästi, kun lunta tuprutti minkä kerkes ja maailma oli jo muuttunut valkoiseksi jälleen.

Facebookin muistelovirrasta sitten silmiini osui tämä viiden vuoden takainen vuodatukseni lumiauroista ja parkkipaikoista. Silloin taistelin erilaisten ongelmien parissa kuin nykyisin omakotitaloasujana.

Parkkeerasin perjantai-iltana autoni kadun varteen kohtaan, jossa oli sopivasti vain noin viidentoista sentin kerros lunta. Sunnuntaina katselin lumentuloa vähän huolestuneena, mutta illalla vielä kävin kurkkaamassa, että jos ei aura-auto ehdi kasata autoni viereen lumivallia, pääsen yhä ihan kivuttomasti liikkeelle aamulla. Tie oli toki auraamattomana melkoista puuroa, mutta arvelin selviäväni siitä kuitenkin ihan hyvin, kun allani ei kuitenkaan ole takaveto-bemaria, kuten sillä naisella, jonka työnsin puurosta liikkeelle yllättävän avuliaan nuorisojoukon kanssa, vaan etuveto-Honda. Maanantaiaamuna kurkistelin verhojen lomasta, että vielä oli tie auraamatta, mutta kun nousin aamupalalta, olikin kaikki jo toisin.

Aura-auto oli käynyt. Sen sijaan että autoni ympärillä olisi ollut 40 senttiä (jep, sunnuntaina lunta tuli paljon) suht pehmeää lunta, olikin siinä kyljessäni kiinni kova lumivalli melkein auton ikkunoihin saakka. Ja lumilapio vieläkin ostoslistallani. Kävelin autoni ympäri kerran, toisenkin, pohdin mahdollisuutta ajaa ulos jalkakäytävän puolelta, mutta totesin sen liian kapeaksi. Työnsin sen sijaan repun ja käsilaukun autoon apparin puolelta ja kävin lumivallien kimppuun käsin ja jaloin, potkimalla ja kaivamalla. Miten se menikään? Ainiin. Vihaan lunta.

Ok, päivän uutisen myötä tämä on ehkä vähän korni. On aika pelottavaa, että lunta ja jäätä on katoilla niin paljon että yksi nainen jo kuoli Töölössä saatuaan jääpuikon päähänsä :( Lunta on tullut muidenkin niskaan, ja lumi on aiheuttanut kolarisuman toisensa perään ja hankaloittaa kaikkea kulkemista. Itävallassa suomalainen kuoli lumivyöryssä – kuinka monta muuta uhria lumi sielläkin on vaatinut? Lumi ei ole hauska asia, ei etenkään kaupungissa. Etenkään kun sitä on (taas!!) reippaasti yli puoli metriä (täällä pk-seudullakin)!

Olin jo voiton puolella oman autoni kanssa, kun kuulin pahaenteisen jyrinän kadulta. Nostin katseeni ja totesin kuulohavaintoni oikeaksi: sieltä lähestyi uusi lumiaura! Juuri kun olin melkein saanut kaavittua lumet pois autoni ympäriltä. Katsoin auran lähestymisä, asetuin hajareisin aitoon pohjalaiseen tappeluasentoon noin autoni takanurkan kohdille, pusersin käteni nyrkkiin ja katsoin aura-auton kuljettajaa uhkaavasti. Uskallakin pyyhkäistä tästä ohi sillä aurallasi ennen kuin olen päässyt lähtemään! Kuljettaja pysäytti auransa, nosti kädet pystyyn hytissä ja jäi katselemaan, kun käännyin takaisin lumivallin rippeiden kimppuun, nousin autooni ja surautin Hondani onnistuneesti irti lumesta ja kadulle.

Adrenaliini-rushin väistyttyä totesin taisteluni lumen kanssa aiheuttaneen minulle jälleen astmakohtauksen. Ja piippu oli tietenkin sisällä, en ollut muistanut ottaa sitä mukaan, vaikka piti. Saman kadun varteen en autoani enää olisi edes saanut parkkiin sen toisen auran jälkeen, joten ajelin läheisen kaupan parkkikselle, jätin auton siihen ja puuskutin takaisin kotiin hakemaan inhaleria. ”One of these days. The snow will be. The death of me. If I don’t. Get away,” puhisin happivajeisena miehelle, joka ei vielä ollut ehtinyt poistua himasta. Kunnon imaisu avaavaa lääkettä, hetki aloillani sisällä, ja happi alkoi taas liikkua. Kävelin takaisin autolleni ja ajelin lumisia teitä pitkin duuniin, lumikökkäreiden tärryyttäessä renkaita, kun en sitten niitä lokareita ollut huomannut putsata ennen liikkeellelähtöäni.

Kysynpä vaan arvon Espoon kaupungin päättäjiltä, miten minun olisi kuulunut toimia (jos olisin Espoossa), jos ei kerran itse saisi lumitöitä tehdäkään? Jos olisin jäänyt odottamaan, että kaupunki tekee lumityöt autoni ympäriltä, olisin kai saanut odottaa kunnes aurinko armas sulattaa lumet! Ja toisaalta, jos olisin ehtinyt lähteä ennen kuin kaupunki teki osuutensa lumitöistä, ei minun ehkä olisikaan tarvinnut huhkia ollenkaan. Ihan oikeesti, mikä hemmetin pyyntö se oikein on: ”Älkää tehkö itse lumitöitä.” Herrantähden…!