Räntää, kuhmuja ja muita ruhjeita

Mitenniin ei räntä muka ole ruhje? Se on suorastaan suuri märkivä haava sisimmässäni, kun jälleen kerran kiinnitän miehen kanssa peräkärryä auton koukuun hyisten jalkarättien tippuessa päällemme. Etenkin, kun eilen paistoi aurinko. Eilen meidän ei tarvinnut kiinnittää peräkärryä minnekään tai lastata siihen roinaa. Eilen kävimme Ikeassa ja olimme siivosti sisätiloissa. Taivaan ollessa kirkas, maan ollessa kuiva.

Tänä aamuna heräsimme siihen, että maailma oli valkoinen, asteita oli parin verran, maassa parin sentin hyhmäinen, no, hyhmä, ja taivaalta tippui lisää märkää shittiä. Sinä sunnuntaiaamuna, kun olimme päättäneet (etupihamme kiveys- ja asfaltointitöiden viimein valmisututtua viime viikolla – vastahan niiden piti olla tehtyinä heinäkuussa) vuokrata peräkärryn ja vihdoin vähän siivota autotalliamme (kun sen edessä ei enää ole hiekkakasaa). Sinä sunnuntaiaamuna, kun piti herätä jo yhdeksän pintaan – myös teinien.

Teineillä oli peräkärryurakan lisäksi täällä tänään ihan oma urakkansa, jossa minä tietenkin päädyin heitä auttamaan. Esikoinen on tässä syksyn edetessä tehnyt suuren päätöksen: hän on lopettanut lukion ja siirtyy näillä näkymin vielä ennen joulua Ypäjälle hevosopistoon opiskelemaan hevostaloutta. Melkoinen muutos meille kaikille, ja konkreettisesti se tarkoitti sellaista klassista “I’m taking your room” -tilannetta, sillä esikoisen huone oli toki se kivempi huone. Ei ole enää. Nyt tosikoinen on siinä huoneessa ja esikoinen siinä toisessa.

Tänään on siis paiskittu töitä ihan huolella. Minut on vaikea saada käyntiin, mutta kun käynnistyn, en meinaa ollenkaan lopettaa, jos on motivaatio kohdillaan. Toissailtana murtunut varvaskaan ei tahtiani hidastanut, vaikkakin sen kanssa konkkaaminen on selvästi rasittanut lihaksistoani eri tavalla kuin jos voisin kävellä normaalisti.

En minä oikeastaan tiedä, onko varpaani murtunut vai vain ruhjoutunut, mutta perhanan kipeä se on ja musta ja violetti ja ties mitä. Minä liukastelen ja kompastelen portaissa säännöllisen epäsäännöllisesti, etenkin väsyneenä. Perjantaina sattui niin hullusti, että liukastuessani portaan reunan puuluiskan takia, yksi varvas sitten kai otti hittiä seuraavasta portaasta. Yöllä sitä alkoi särkeä ja aamulla koko totuus paljastui. Normaalikenkien käytöstä ei kannattanut haaveillakaan.

Lähdin eilen kotoa sandaaleissa ja sukissa – pitäisi kai toisaalta muistaa olla iloinen, ettei silloin tullut räntää taivaan täydeltä! Mies ajoi Kaareen, mistä kävin H&M:stä ostamassa itselleni Ugg-kopiot. Ne on aivan ihanan pehmoiset ja lämpöiset, kuin taivas jaloille, kuin pehmeä pumpulinen cast murtuneen varpaan jalalle (ei en edelleenkään tiedä, koska ei lääkäri tekisi tätä teippausta kummempaa sille kuitenkaan). Tänä aamuna kosteussuojasin kengät, mutta siitä huolimatta siinä peräkärryn kanssa Shellin pihalla säätäessämme märkä hiipi saumoista kenkiin sisään. Kotona vaihdoin lantsareihin.

Tässä iltasella sitten, huseerattuani ensin pari tuntia huonekaluja siirrellen ja poran kanssa heiluen – ruuviväänninmoodissa, erinäisiä lipaston ja kaapin jalkoja piti irrottaa ja kiinnittää ja mitä nyt kaikkea – väsyneenä vielä halusin saada bustattua yhden vanhan vanerirunkoisen alakaapin, jotta senkin voisi huomenaamulla roudata sorttiasemalle. Heilautin pajavasaraa, alaselkä sanoi auts, käsivarteni nykäsivät juuri sen kriittisen verran, että vasara missasi kohteensa ja heilahti sääreeni.

Sinnillä ja silkalla raivolla hakkasin kaapin palasiksi ja kasasin palat etupihalle. Vein jotain kamaa vielä roskiinkin, golf-pallon kokoinen kuhmu jalassa, murtunut varvas toisessa, ennen kuin lopulta luovutin. Tulin sisälle, laitoin kuhmun päälle kylmähauteen pakastimesta ja kaadoin itselleni lasin viiniä. Tästä en hetkeen nouse. Paitsi ehkä täyttämään lasia ja vaihtamaan jo lämmenneen kääreen. Onneksi huomenna on etätyöpäivä.