Mummi revisited

Siitä on jo sellaiset kahdeksan vuotta, kun luin mummini – äidinäitini – elämäkerran. Vaikka mummini kirjoitti työkseen niin pitkiä lääketieteellisiä artikkeleita lehtiin kuin tv-näytelmien käsikirjoituksiakin, ei omaelämäkerran kirjoittaminen ollut hänelle mikään helppo tai itsestäänselvä pala, eikä hän halunnut edes tarjota kirjaa kustantamoille, vaikka hänellä niihinkin olisi suhteitakin ollut. Ensimmäinen yritelmä oli kymmenkunta liuskaa tekstiä ja sai äidiltäni ja enoltani tylyn tuomion: “C’moon, kyllä sä parempaankin pystyt!” Lopullisessa pumaskassa on nelisensataa lehteä.

Tämä elämäkerta, jonka kahdesta kopiosta toinen seisoo tuolla minun hyllyssäni, nousi tässä jälleen esiin serkkuni luettua sen “viimeinkin”. Meistä lapsenlapsista siskoni luki sen ensimmäisenä ja patisti ja patisti minua lukemaan, kunnes lopulta kirjaan tartuin. Olemme kaikki olleet vuoronperään lumoutuneita mummin elämäntarinasta, sukujuurtemme selvittelystä ja mummin valtaisan mielenkiintoisesta persoonasta. Kirja on kiehtovaa ajankuvaa, uskomattomia tarinoita ja humoristista kerrontaa.

Tuolloin kahdeksan vuotta sitten kirjoitin kirjasta postauksen Vuosisadan takaa. Nyt serkkuni kirjoitti englanniksi vähän pitemmän henkilökuvan mummista omaan blogiinsa: A Tribute to My Grandmother, A Survivor of War, and a Pioneer Science Communicator, 1950-1980. Tuota tekstiä varten serkku pyysi minua kuvaamaan hänelle muutaman kuvan kirjasta. Identtiset kappaleet eivät ihan identtisiä olleetkaan, sillä nähtävästi vain minun kappaleessani on kuvat paikallaan. Niinpä avasin kirjan pitkästä aikaa.

Meitä serkuksia yhdistää ikäeroista huolimatta se, ettei me kukaan oikein opittu tuntemaan mummia. Minä olin yhdentoista hänen kuollessaan, siskoni ja vanhin serkkuni vasta kuuden. Koko minun elinaikani mummi kamppaili imusolmukesyöpää vastaan, minkä vuoksi hän oli etenkin viimeiset vuotensa enimmäkseen aika huonossa kunnossa, paitsi kun oli vielä huonommassa.

Vasemmalla äidinäidinäiti Matilda, keskellä äidinäiti Aira, oikealla äiti Marketta ja minä

Minusta on aivan huikean mielenkiintoista ja mahtavaa, miten hienoista ihmisistä polveudun, miten mielenkiintoisista perheistä ja juurista tulen. Istun täällä isäni vanhempien rakentamassa kodissa, modernissa olohuoneessani, Ikean huonekalujen keskellä naama kohti tauluteeveetä, mutta kun käännän pääni, onkin edessäni isoäitini suunnittelema kirjastonurkkaus, jonka hyllyiltä löytyy mm. tuo mummini (painamaton) elämäkerta, isoäitini (painamattomat) muistelmat ja luontokirja, isoisoisiltäni perittyjä kirjoja, isovanhemmiltani perittyjä wanhoja Waltareita ja muuta historian siipien havinaa tuoreempien opusteni rinnalla.

Muuten, rakastan vanhojen nahkakantisten kirjojen tuoksua!

Lukeneisuus, lukeminen ja kirjoittaminen, kirjallinen lahjakkuus, kulkee suvussani monessa haarassa osin jo satojen vuosien päähän, kun 1600-luvulla Viipurissa satulaesepän poika Jacob Sigfridsson Ursinus pääsi yliopistoon ja nousi suorastaan logiikan ja fysiikan apulaisprofessoriksi. Meillä ei ole koskaan tarvinnut hävetä lukuintoaan, kuten joissain kodeissa. Niin lukemiseen kuin kirjoittamiseenkin on aina kannustettu ja uusia sukupolvia yhä kannustetaan.