Itsenäisyydestä

Itsenäinen Suomi täyttää tänään 100 vuotta – mitä tietenkään yksikään suomalainen ei voi olla tietämättä. Maa ainakin täällä Helsingissä on viime yönä peittynyt uuteen puhtoiseen lumivaippaa ja lämpötila on juuri sen yhden karvan verran pakkasen puolella, että lumi ainakin tämän päivää pysyykin maassa sotkeutumatta kaikkialla sen alla vellovaan syksyn sateiden aikaan saamaan mutaan. Päivä on suorastaan valoisa, ehkä vielä tunnin verran.

Media ja sosiaalinen media on täynnä erilaisia kirjoituksia siitä, mitä on olla suomalainen, millainen on Suomi tänä päivänä, keitä me suomalaiset olemme, miksi on hyvä tänä päivänä asua Suomessa. Lueskelin aamusella 100 kohdan listaa, jonka Suomessa asuva britti oli kirjoittanut, listaten syitä, miksi Suomi on hänestä “the most kick-ass country in the world“. Aika moni kohta nauratti, aika moni kohta oli osuva. Suomi on enimmäkseen mainio maa asua, omine quirkeineen ja muineen. Vaikken tästä talven kylmästä pimeydestä pidäkään. Enkä oikein lumestakaan isommin.

Minäkin toisinaan mietin, miksi asun Suomessa. Syyt ovat aika toisenlaiset kuin niillä, jotka ovat tänne omasta halustaan (tai rakkauden perässä) tulleet. Minä asun Suomessa ensisijaisesti siksi, että tänne satuin syntymään, eikä oikein ole ollut mahdollisuutta poiskaan muuttaa. Vielä. En minä sillä, että arvelisin ruohon olevan muualla maailmassa mitenkään vihreämpää kuin Suomessa, paitsi ihan konkreettisesti. Haluaisin jonnekin, missä ruohon on vihreää talvellakin, eikä minun tarvitsisi enää milloinkaan kääriytyä untuvatakkiin.

Minut on kasvatettu kunnioittamaan ja rakastamaan itsenäistä Suomea, isänmaatani. Vaikka joskus muuttaisin jonnekin lämpimään, olen aina suomalainen. Samaan aikaan tiedän, että osa minusta haluaa identifioitua toisin. Kun palaan Suomeen ulkomaan reissulta, minulla on vielä lentokoneessa hurja tarve olla olematta suomalainen. En halua olla osa sitä outoa massaa, joka palaa kotiin kuin lehmälauma. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että palaan kotiin lentäessäni Suomeen. Ne on ehkä kaksi vähän eri asiaa.

Tässä näiden EU-vuosikymmenten aikana sitä on toisinaan pysähtynyt miettimään, kuinka itsenäisiä oikeastaan olemme EU:n sanellessa säädöksillään elämäämme. Toisaalta, heti seuraavaan hengenvetoon joudun aina kysymään, kuinka itsenäisiä me oikeastaan olimme sitä ennen, Neuvostoliiton sanellessa elämäämme vähän toisella taktiikalla. Jollain tapaa olemme koko itsenäisyytemme ajan olleet kuin vanhempiensa kotona asuva nipin napin aikuistunut lapsi. Itsenäisiä, mutta ihan kaikkia sääntöjä ei vieläkään pääse itse sanelemaan.

Hyvin tämä maa on luotsattu läpi ensimmäisen itsenäisyyden vuosisadan siitäkin huolimatta. Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet jopa oppia olemaan vähän vähemmän anteeksipyyteleviä olemassa olostamme. On totta, että olemme pieni maa Euroopan laidalla, mutta meillä on maailmalle paljon annettavaa – ja olemme jo paljon antaneetkin. Kyllä tästä on ihan hyvä ponnistaa toiseen itsenäiseen vuosisataan.

Tänään sattui Hesarissa silmiini parikin artikkelia suomalaisista nuorista. Toiseen oli haastateltu neljää elämässään menestynyttä nuorta aikuista, toisessa puhuttiin yksinäisyyden aiheuttamasta syrjäytymisestä. Niin erilaisia tarinoita, samassa maassa, näennäisesti samoilla mahdollisuuksilla. Ei, me kaikki emme synny samoin edellytyksin, edes Suomessa. Ei se oikeastaan ole mahdollistakaan, sillä ulkoiset tekijät ovat vain osa kokonaisuutta. Hienoa Suomessa on se, että pääsääntöisesti yksilö voi käyttää koko potentiaalinsa, jos motivaatiota vain riittää.

Näin tenien mutsina sitä toisaalta seurailee tuon kasvavan sukupolvensa hapuilua tässä maailmassa, kun he etsivät paikkaansa, miettivät, mitä elämältään haluavat. Minulla ei ole heille korkealentoisia – tai edes matalalentoisia – tavoitteita. Toivon vain, että he löytävät oman tiensä ja ovat onnellisia elämässään.

Tosikoisen haaveet lentelevät tällä hetkellä melko korkealla ja tyttö on alkanut seurailla kouluarvosanojaan tarkemmin, jotta voisi haaveensa toteuttaa. Nostan hattua! Suunnitelmat voivat muuttua vielä monta kertaa, mutta on hienoa, että on jotain mihin tähdätä.

Esikoisen haaveet ja suunnitelmat ovat muuttuneet viimeisten vuosien aikana monta kertaa, mutta lopultakin taitaa olla niin, että rohkeus tarttua siihen, mikä on mielen pohjalla siintänyt jo vuosia, on puuttunut. Tämän syksyn aikana ajatus on muuttunut todellisuudeksi, kun poika otti yhteyttä Ypäjän Hevosopistoon ja päätti lopettaa päämäärättömäksi kokeneensa lukiossa haahuilun.

Sunnuntaina vien lapseni muuttokuormineen sinne keskelle ei mitään, puolentoista tunnin ajomatkan, mutta noin kolmen tunnin bussimatkan päähän kotoa. Itsenäistymisen ensiaskeleita pienen ihmisen tasolla. Äitiä jännittää varmaan enemmän kuin nuorta, aivan kuten silloin kun vei lapsia ensimmäisiä päiviä päivähoitoon. Ystävät ovat lohduttaneet, että kyllä elämä kantaa.

Kyllä se varmasti kantaakin, ja oikeasti olen hirveän ylpeä, että olen kasvattanut tuollaisen upean nuoren, joka nyt lähtee maailmalle siipiään kokeilemaan. Minä puhkun tuulta niiden alle, minkä voin ja otan aina vastaan, jos lapsi putoaakin vielä alas. Toivon, että kaikki menee hyvin ja että koulu vastaa odotuksia.

Tänään nostan maljan satavuotiaalle itsenäiselle Suomelle ja 17-vuotiaalle itsenäistyvälle esikoiselleni. Kippis ja skål ja cheers!