Hymyillen puoli-aurinkoiseen aamuun

Voisi kuvitella, että kun olen herännyt puoli seitsemältä, lähtenyt liikkeelle kymmenen minuuttia myöhemmin ja palannut jo kotiinkin ennen kuin oma kelloni edes soi, olisin koko päivän pahalla tuulella. Tai ainakin aamun tunnit. Aikaiset aamut eivät edelleenkään ole minun juttuni, mutta juuri nyt elämä tuntuu noin yleisesti ottaen sen verran hyvältä, ettei sellainen pikkuseikka päässyt liiaksi ärsyttämään. Ei aikainen herätys, ei mikään sen jälkeenkään.

Automme on palannut korjaamolta. Vaihtoivat siihen osan, joka on varmaan arvokkaampi kuin koko loppuauto yhteensä, mutta mersulla on meille vielä annettavaa, joten vielä korjautettiin. Saman tien saikin olla vaihtamassa talvirenkaita alle ja tällä kertaa mies päätti jättää homman ammattilaisille, joten eilen kävi laitattamassa uudet talvirenkaat uusine vanteineen autoon. Nekin ovat varmaan muuta autoa arvokkaammat, mutta tutulta ostettiin sopuhintaan.

Tänä aamuna palattuani heittämästä miestä junalle laitoin itselleni cappucinon ja avasin koneen noin tunniksi ennen kuin oli aika alkaa suunnitella asiakkaalle lähtemistä. Laitoin toisen, tupla-latten, termosmukiin mukaan otettavaksi ja laitoin reppuuni jääkaapista MannaFrutin. Vielä ei tehnyt mieli aamupalaa, mutta tiesin, että asiakkaalle päästyäni se jo maistuisi. Lähdin ajamaan kohti Espoota ja nautin siitä, että taas on auto!

Päästyäni asiakkaan parkkialueelle, laitettuani auton parkkiin, huomasin, että minullahan on vielä kahvia jäljellä. Jätin Foo Fightersit soimaan, nousin autosta termosmukini kanssa ja sytytin tupakan. Jätin auton oven auki, polttelin tupakkani, hörpin lopun kahvini ja hymyilin, vaikkei aurinko enää paistanutkaan. Meillä se paistoi. Matkalla se paistoi. Sen säteet tuntuivat jääneen minun sisälleni, eikä Espoon puolipilvisyys tuntunut masentavalta, vaan katselin pilvien kultareunoja tietäen, että siellä se aurinko on.

Mielessä väikkyy vieläkin eilen nähty uusi Tuntematon sotilas. Se oli hieno, ja senkin uhalla, että kuulostan aivan isältäni, sanon: “Jokaisen suomalaisen pitäisi nähdä se.” Vaikka olisi nähnyt sen vanhan ja lukenut sen kirjan monta kertaa, kuten minä(kin) olen. Se oli vahva kokemus ja laittoi jälleen miettimään tätä meidän itsenäisyyttämme, sitä mistä olemme tähän tulleet. Miettimään isovanhempiani, joista kolme vaikeni sodasta lähes täysin, mutta neljäs kyllästi minut(kin) sillä niin, että tunnen melkein isoäitini tunteet ominani.

Voisi siis kuvitella, ettei sen elokuvan aiheuttaman tunnemyrskyn jälkeen hymyilyttäisi. Minua kuitenkin tänä(kin) aamun hymyilyttää, sillä se ei jättänytkään minua vellomaan sinne jonnekin, vaan muuttui siksi, mitä sen pitäisikin olla. Osa meidän historiaamme, ehkä tärkein pala modernia historiaamme. Jotain, minkä vuoksi minä voin tänään hymyillä vapaassa Suomessa ajaessani auringonpaisteessa asiakkaalle.

Kiitos, (jo edesmenneet) isovanhempani ja te kaikki muut veteraanit, että soditte meille vapauden.