Espoo on salaliitto

Tämän päivän piti mennä ihan toisin. Minun piti käväistä aamulla lääkärissä ja tehdä sitten ihan normaali kotityöpäivä. Päädyinkin Espooseen.

Kaikki oli aamusella ihan hyvin, niin hyvin kuin nyt kahdeksan aikaan aamulla mikään minulla on. Vieressäni oli mukillinen latte macchiatoa (tai mitä siitä nyt oli jäljellä) ja lueskelin Facebookista mitä nyt kaikkea, kuten yleensäkin siihen aikaan aamusta arkisin. Viikonloppuisinhan vielä nukun autuaasti noilla kellonlyömillä.

Vähän ennen puolta yhdeksää nousin, käväisin pikaisesti suihkussa ja vedin verkkarit jalkaan, teepaidan päälle ja lähdin terveyskeskukseen, missä minulla oli lääkärintarkastus varattuna. Mies oli eilen illalla sanonut, että iltapäivästä pitäisi viedä auto huoltoon, ja koska hän oli kipeä, jäi homma minulle. Aamulla hän alkoikin epäillä kellonaikaa ja minun ollessani jo melkein lääkärissä soitti, että se aika olikin jo puoli yhdeksältä, mutta jos saisin auton sinne ennen kymmentä, lupasivat hoitaa vielä tänään. Hampaitani kiristellen totesin, että ehtinen.

Lääkärin jälkeen lähdin siis ajamaan kohti Espoon ties mitä perämetsää, missä tämä espanjalaisten mekaanikkojen pitämä edullinen mutta erittäin ammattitaitoinen ja hyvä huolto sijaitsee. Muistelin vanhastaan, että se EI siis ole siinä Finnoontien poikkitiellä, joten jatkoin länäriä eteenpäin pykälän verran. Rampista noustessani totesin kuitenkin, ettei sekään ollut oikea tie. Jotenkin muistelin osoitteeksi Sinikalliota, laitoin sen Googlemapsiin ja käänsin nokan takaisin kohti Helsinkiä.

Epäusko kuitenkin valtasi minut ja soitin miehelle, kysyäkseni, että mikä hitsi sen paikan nimi edes oli, ja mikä osoite. Mies tarkisti osoitteen: Ruukintie 19. Hermostuksissani kuitenkin unohdin koko lailla saman tien tuon numeron ja naputtelin mapsiin Ruukintie 4 kurvatessani Finnoon rampilta ylös palatakseni taas kohti Kirkkonummea. Googlemasps ohjasi minut ylös Kivenlahden liittymästä ja ajelemaan kummalliseen suuntaan liikenneympyrästä, josta tietenkin lähdin väärään suuntaan, tei uukkarin ja löysin oikean suunnan.

Ruukintie 4:n kohdilla ihmettelin, että missä hitossa oikein olen! Paikka ei näyttänyt tutulta (kyllä, olen käynyt siinä huollossa auton kanssa monestikin; en vaan ikinä opi ajamaan sinne!), eikä sen kylttiä näkynyt missään (arvelin, että ehkä olisivat muuttaneet uuteen sijaintiin). Pysähdyin tarkistamaan osoitteen vielä itse, naputin oikean osoitteen mapsiin ja totesin olevani vain 2 minuutin päässä kohteestani.

Viiemein kymmentä vaille kymmenen olin huollon pihassa. Parikymmentä minuuttia myöhemmin kuin jos olisin löytänyt sinne seikkailematta. Jätin auton huoltoon, missä sanoivat, ettei kannata siihen jäädä odottelemaan, mutta jos kahdeltatoista tulisin hakemaan. Pari tuntia. Ei toivoakaan ehtiä kotiin ja takaisin, eikä mitään järkeäkään istua busseissa kahta tuntia. Olin verkkareissa ja ilman työkonettani ja minua vitutti armottomasti. Rutisin miehelle puhelimessa kävellessäni bussipysäkille.

Kuten sanottua, olen ollut siellä ennenkin, joten tiesin bussipysäkin generaalisen suunnan. Löysin dösän, jonka otsassa luki “Ei linjalla”. Sen ovi oli auki, kuski oli sisällä. Työnsin pääni sisään ja kysyin kuskilta: “Hei! Osaisitko kertoa, mistä löydän bussin, joka veisi minut Isoon Omenaan?”. Kuski kääntyi katsomaan minua, näki kyrsiintyneen ilmeeni ja naurahti: “No vaikka tällä, lähdetään 12 minuutin päästä.” Kysyin, saanko tulla jo sisään istumaan ja sain nyökkäyksen vastaukseksi.

Istahdin bussiin, avasin kännykästä Kindlen ja aloin lukea. Bussi lähti aikanaan ja kai ajallaan, kiemurteli pitkin Espoon sokkeloita. Havahduin välillä kirjastani katsomaan, missä olen (ei sillä, että siitä olisi ollut mitään hyötyä sinänsä), ihmisten tullessa ja mennessä ja kiitellessä tervehtiessä kuskia joka käänteessä. Jossain kohti vanha kuski poistui ja uusi tuli tilalle ja tervehti matkustajia. Stadilainen minussa oli ihan että mitvit?! Ampiainen surisi ikkunssa vierelläni.

Lopulta bussi tuli Länsiväylälle ja aloin ymmärtää, missä mennään. Hyppäsin ulos Piispansillan (tutulla, sillä minulla on asiakas siinä Omenan kupeessa) pysäkillä ja nousin Omppuun. Vastaani tuli koululaisia SPR:n nälkäpäivälippaiden kanssa. Kaivoin lompakostani harvinaiset kolikot ja sujautin lippaaseen ja suuntasin Espresso Houseen isolle lattelle (joka poltti ensihörppäyksellä kitalakeni hampaiden takaa) ja bagelille. Tsekkailin vähän sähköposteja ja facebookkia ja luin kirjaani ja tarkistin bussiyhteyden takaisin huollolle.

Tunnin ehdin istua lukemassa Kate Atkinsonin kirjaa A God in Ruins ennen kuin oli aika lähteä bussilla takaisin takametsiin. Vaikka tiesin jääväni pois vasta bussin päättärillä, katselin ihan mielenkiinnosta ikkunasta kirjan lukemisen sijaan. En tunnistanut ensimmäistäkään kohtaa, en muistanut nähneeni mitään samoja paikkoja menomatkalla. For all I know, oltaisiin voitu olla jossain ihan muualla.

Ei sillä sinänsä väliä, sillä lopulta päädyin kuitenkin sinne minne pitikin. Noukin auton huollosta, ajoin suorinta tietä (jonka sentään niin päin tunnen) Länärille ja kohti kotia. Matkalla taisi keskisormi nousta kertaalleen pystyyn jätkille, jotka ensin hännystelivät puskurissa kiinni ja sitten naureskelivat keski-ikäiselle mersua ajavalle naiselle, joka heilutteli heille keskaria. Mielentila: mess with me and I kick your ass.

Selvisin onnellisesti ulos Espoosta ja takaisin Helsinkiin. Vapise kuningas Minos! Meillä on labyrintti nimeltä Espoo!