Elämäntapana lukeminen

Luin tänä aamuna Marko Hautalan kolumnin ”Kirjallisuus on selviytymiskeino”. Minua ei sinänsä kiinnosta se, lukeeko Teemu Selänne kirjoja vai ei. Minua kiinnostaa se, lukevatko omat teinini kirjoja. Esikoinen lukee paljon. Tosikoinen aika vähän, mutta ilahduin kun hänen mökkikassissaan päällimmäisenä oli kirja. Englanninkielinen kirja, jonka tilasin hänelle Amazonista aiemmin keväällä, pyynnöstä. On sitä kuulemma vähän sentään lukenut.

Tosikoisesta ei luultavasti koskaan kehkeydy sellaista intohimoista lukijaa ja kirjallisuuden ystävää kuin veljensä ja äitinsä. Tosikoisella on muita mielenkiinnon kohteita ja intohimoja. Hän on paljon liikunnallisempi kuin me esikoisen kanssa. Vähän kuitenkin aina pusken sitä lukemista hänellekin, ja kun Wilmasta luin, että kesäksi olisi lukuläksynä kaksi kirjaa, joista toinen non-fictionia, noukin hyllystäni Zlatan päiväkirjan tosikoiselle luettavaksi. Se ei ole kovin pitkä eikä raskas, mutta mielenkiintoinen.

Kuten Hautalalle, kirjat, tarinat, kirjallisuus ovat minullekin tärkeä keino selviytyä elämässä, mutta ovat ne paljon muutakin. Hetken pako arjesta – olkoon se sillä hetkellä harmaata tai kaikenkirjavaa, ikkuna muihin maailmoihin, toisenlaiseen elämään, kurkistus jonnekin ihan muualle. Viihdettä, jännitystä, uusia näkökulmia, tiedonmurusia, kirjasta riippuen.

Joskus suunnilleen kahdentoista vanhana kirjoitin päiväkirjaani, että haluaisin elää jännityskirjan sivuilla, sillä oma elämäni tuntui niin kovin tylsältä siihen verrattuna. Siinä vaiheessa olin jo kolmisen vuotta ahminut kirjoja 1-2 kirjan päivävauhdilla. Luin noiden varhaisnuoruuden ja nuoruuden vuosien aikana satoja ja taas satoja kirjoja. Yliopisto-opinnot laannuttivat intoa hieman, sillä kun luki kutakuinkin työkseen, ei meinannut enää riittää mielenkiintoa ja energiaa lukea vapaalla.

Vaikka opin lukemaan viiden vanhana, kesti jokunen vuosi ennen kuin pääsin oikein lukemisen makuun. Saatoin kyllä läksyjen teon lomassa unohtua lukemaan äikän lukukirjaa, mutta ihan varsinaisten kirjojen lukeminen antoi vielä odottaa. Sinä kesänä kun täytin yhdeksän, antoi äiti minulle ”lukuläksyksi” lukea kesän aikana viisi kirjaa. En lukenut ensimmäistäkään loppuun saakka.

Ehkä syynä oli tylsäksi kokemani kirja – Pelastuspartio Bernard ja Bianca – tai ehkä viisi kirjaa tuntui liian vaativa ensihaaste. Oli miten oli, syksyn aikana jo löysin lukuvaihteen vähän kerrassaan. Muistelen aloitelleeni Tiina-kirjoilla, tai ehkä sillä Kolmella etsivällä, joka oli omassa hyllyssäni. Eikä aikaakaan, kun jo kolusin Munkan kirjastoa ja vähän myöhemmin Töölön kirjastoa. Luin myös kaiken omasta hyllystäni (ja sitä oli vanhempieni peruilta paljon). Kaiken paitsi sen Pelastuspartion.

Samoihin aikoihin syttyi into kirjoitella omia tarinoita. Kaikki ovat kauan sitten jo kadonneet. Ehkä ihan onneksi niin.

Siinä murrosiän kynnyksellä luin myös kaiken äitini kirjahyllystä. Urisit, joista eritoten Exodus kiehtoi ja luin sen uudestaan ja uudestaan – nuorena jotenkin jaksaa ja ehtii lukea kirjojakin moneen kertaan toisin kuin nyt, kun tuntuu, että maailmassa on aivan liikaa kirjoja ja aivan liian vähän aikaa. Flemingin Bondit, joista päiväkirjaanikin kirjoitin oppineeni, miten mies tapetaan rannekellolla ja sopivalla puukoniskulla. Tai jotain. Luin Modesty Blaiset ja halusin olla kuin hän. Luin Okalinnut kerran, toisen, monta kertaa. Ja Timin myös.

Äidinkielenopettajat järestään tykkäsivät minusta ja kirjoituksistani. He myös järestään usuttivat minua lukemaan Mika Waltaria. Lopulta lukiosta ulos kirjoitettuani tartuin viimein ensimmäiseen Waltariini, Sinuheen. Ostin sen suorastaan itselleni; tuolla se nököttää hyllyssäni isovanhemmiltani perimieni vähän vanhempien Waltareiden vieressä; siellä on ensimmäistä ja kolmatta ja neljättä painosta ainakin Mikael Karvajalasta ja Turms kuolemattomasta ja jostain muustakin vielä.

Luin Sinuhea tuona lukionjälkeisenä kesänä mökillä ennen naimisiinmenoa. Mökki, hyttyset ja Sinuhe.

Tosikoista odottaessani tutustuin vähän kevyempään kirjallisuuteen siskoni lainatessa minulle pinon Janet Evanovicheja. Olisikohan ollut kuusi ensimmäistä Stephanie Plumia. Olin ennenaikaisten supisteluiden kanssa sairaslomalla. Luin kirjan päivässä esikoisen ollessa (lyhennettyä päivää) perhepäivähoidossa ja katsellessa Fröbelin Palikoita haettuani hänet kotiin. Yhdistän vieläkin tietyt Fröbelien laulut noihin kirjoihin, joita samalla siinä lapsen vieressä sohvalla luin.

Lasten ollessa pieniä, en jaksanut oikein lukea mitään muuta kuin hyvin keveää viihdekirjallisuutta. Evanovicheja, Michael Palmereita, Tess Gerritseneitä, Patricia Cornwellia jne. Tosin en siitä keveydestä kaikkien osalta niin tiedä, mutta viihdettä yhtä kaikki. Leikkaukseni jälkeen kolme vuotta sitten keski-ikäistyin yhtäkkiä ja aloin lukea kirjahyllyssäni vuosia pölyä keränneitä elämäkertoja.

Siitä se sitten lähti. Elämäkerta toisensa perään, ja kun mies ehdotti, että lukisin Anthony Kiedisin elämäkerran, alkoi ketju, jonka loppua ei näy. Ikonisten ja vähän vähemmänkin ikonisten, mutta kuuluisien, ”isojen” rokkareiden elämäkertoja yhden toisensa perään. Jokainen kirja herättää kiinnostuksen seuraavaan. Kirjavirta Amazonista on jatkuva. Ja päässä on lista seuraavista.

Mies aina sanoo minulle, että uteliaisuus tappoi kissan. Sillä minä olen hyvin utelias luonne. Toisinaan se saa minut vaikeuksiin, kun uteliaisuuttani työnnän sormeni tai pääni – joskus jopa aivan kirjaimellisesti – jonnekin minne ei pitäisi. Toimin impulsiivisesti, uteliaisuuteni vauhdittamana.

Kirjat ruokkivat uteliaisuuttani sellaisella turvallisella tavalla – jos ei lasketa sitä, että todennäköisin kuolinsyyni on auton alle jääminen kännykkä kädessä, Kindle auki. Kirjat ovat ikkuna maailmoihin, joista muuten voin vain uneksia. Seikkailuihin, joihin en oikeasti itse haluaisi, vaikka näennäisesti haluaisinkin. Erilaisten ihmisten ajatuksiin ja elämään.

Juuri nyt minulla on kesken Helen Macdonaldin kirja ”H niinkuin haukka”. Ostin kirjan Akateemisen kirja-alesta. Kirjan kansi tuijotti minua pöydältä vaativasti. Nostin kirjan käteeni ja luin takakannen. Tuumasin, että ehkä. Kiertelin vähän ja palasin kirjan luo. Nostin sen uudelleen käsiini, laskin jälleen alas ja kiertelin vielä vähän. Palasin kuitenkin aina vain takaisin kirjan luo. Siinä oli jotakin outoa vetovoimaa. Eikä se oli tuottanut pettymystä. Kirja on erittäin kiehtovasti, hienolla tavalla kirjoitettu.

”Minulla oli tapana lukea […] T.H. Whitea. The Once and Future Kingiä. […] Otin sen mukaan luin sitä meno- ja paluumatkalla,” vastasi eläkkeelle jäänyt U-2-vakoilulentäjä Macdonaldin kysymykseen, eikö 9-12 tunnin yksinlennot olleet kammottavia. Kyllä, kirjallisuus on selviytymiskeino. Ja The Once and Future King on ostoslistallani ;)