Elämän ja kuoleman äärellä

Linkin Parkin keulahahmon ja laulajan, Chester Banningtonin, itsemurha koskettaa minua jostain syvältä. Muusikoita ja näyttelijöitä on viime vuosina kuollut kuin kärpäsiä, ja liian moni heistä oman käden kautta. Vaikka monen kuolema on koskettanut tavalla tai toisella, ei niistä monikaan ole mennyt ihan näin syvälle.

Silloin kun räpistelin aviokriisini ja sittemmin eroni kourissa, tuska sisintäni hetkestä ja päivästä toiseen riipien, kuuntelin Linkin Parkia paljon. Biisit olivat kuin minusta kirjoitettuja. Kuin elämäni ja tuskani auki laulettuna. Pelkästään niiden kuunteleminen, niiden tahtiin juokseminen, niiden mukana huutaminen, liennytti jollain tavoin pahaa oloani. En ollut sen kanssa yksin. Joku tiesi, miltä se tuntuu, kun sisintä revitään auki.

Mies sen kaiken takana oli Chester Bennington, toki muun Linkin Parkin kanssa, mutta lyriikat olivat pitkälti hänen tuotostaan. Jollain tapaa tuntuu kuin hän olisi pettänyt minut, turvautumalla itsemurhaan. Hänen piti kamppailla elämässä kuten minä olen kamppaillut, ja voittaa, jotta me muutkin voisimme voittaa.

Kuuntelin Linkin Parkin viimeisintä ja näinköhän viimeiseksi jäävää albumia One More Light. Koko albumi, ainakin tästä näkökulmasta, tämän jälkitietämyksen kanssa, on kuin yksi pitkä itsemurhakirje. Albumi ilmestyi noin siinä main, kun Soundgardenin Chris Cornell, Benningtonin läheinen ystävä, teki itsemurhan. Lienevätkö ystävykset puhuneet aiheesta, sillä albumin nimibiisissä Bennington laulaa: ”Who cares if one more light goes out? Well I do”. Ehkä Bennington välitti niin paljon, ettei osannut jatkaa elämää ystävänsä kuoleman jälkeen.

Kuitenkin Benningtonilla oli vaimo ja kuusi lasta. Hän oli isä. Häntä tarvittiin. Tuntuu järjettömän itsekkäältä ja raukkamaiselta heitä kohtaan ottaa oma elämä. Ketjureaktio. Kuka on seuraava? Joku lapsista? Joku ystävistä? Kornin keulahahmoa Brian Welchia on kovin sanoin haukuttu siitä, että hän meni sanomaan niin ääneen. Että hän menin sanomaan, että jo riittää nää itsemurhat! Että miettikää, minkä viestin annatte perheellenne ja faneillenne.

Lyttääjät vetoavat siihen, että ei voi ymmärtää jonkun mielenterveyden ongelmia, eikä syitä jotka itsemurhaan johtivat. Ei, ei voi tietää. Ymmärrän kyllä ahdingon, ymmärrän halun päästä pois, ja Brian Welchkin ymmärtää. Itsemurha on silti itsekäs, aina itsekäs. Jälkeen jää ihmisiä, jotka ymmärtävät, etteivät he olleet tarpeeksi. Ettei heidän rakkautensa ja tarpeensa riittänyt ankkuroimaan toista tähän elämään. No, no more sorrow. Paitsi niille, jotka jälkeen jäivät.

Toinen kuolema, joka minut pysäytti tässä viime aikoina oli Freddie Mercuryn AIDS-kuolema. Tiedän, siitä on jo reippaasti kolmatta kymmenettä vuotta, enkä silloin sen hetkellä sitä ihmeemmin pysähtynyt miettimään tai suremaan. Sellaista geneeristä ”onhan se traagista” -ajatusta enempää. Nyt tässä alkukesästä luin Mercuryn elämäkerran ja kun miehen tarina sai lihaa luiden ympärille (pun NOT intended), tuntui kuolemakin entistä traagisemmalta ja todellisemmalta ja se jäi mieleeni pyörimään toviksi.

Kirjoitin näin Facebookkiin eräänä päivänä, kuunneltuani ensin Kolmatta naista ja siirryttyäni jälleen kerran Queeniin ja etenkin niihin viimosiin biiseihin:

”Sitäkin sitten jäin miettimään, tässä Queeniin siirryttyäni, että jos homous ei olisi ollut paheksuttavaa ja ”syntiä” noin niinkun viime vuosikymmeniin saakka, olisiko sellaista hedonistista alakulttuuria syntynytkään, kuin se kymmenisen vuotta, joka päättyi äkisti tuhansiin AIDS-kuolemiin? Olisiko HIVillä kestänyt kauemmin nousta ihmiskunnan tietämykseen? Olisiko monta henkeä ollut pelastettavissa? Olisiko Freddie Mercury elänyt toisin, jos ei olisi tarvinnut salata seksuaalista suuntautumistaan?

Turhahkoa pohdintaa, mutta luin vastikään Mercuryn elämäkerran ja kun noita musavideoita pyörittää, väkisinkin tulee jotenkin sellainen regretful fiilis.

Safe sex on jo länsimainen normi, mutta vieläkin tarvitaan Priden kaltaisia tapahtumia ja vieläkin on niitä, jotka hengaa laitamilla paskalastin kanssa valmiina heittelemään sillä niitä, jotka ovat erilaisia kuin he. Suomi ensin! Heterot ensin! Minunkaltaiseni ensin!”

Mikä tekisi tästä maailmasta paremman paikan elää? Sellaisen, josta ei olisi tarvetta paeta kuolemaan? Sellaisen, jossa ei ihmiset kuolisi turhaan? Sellaisen, jossa toisia ei tuomittaisi vain siksi, että he ovat erilaisia? Jossa ei olisi väkivaltaa – fyysistä eikä henkistä. Jossa lasten olisi hyvä kasvaa ja elää.

Jossa idealisti ei törmäisi seinään jatkuvasti, eikä uutiset masentaisi. Utopia. Jos sekään.