Ajatuksia aikuistumisesta

Kun täällä meidänkin kotona bunkkaa kahdesta kolmeen teiniä, kukin omalla tavallansa aikuistumis- ja itsenäistymishaasteittensa kiemuroissa, joutuu vanhemmatkin koville, jos kohta teinitkin. Itsenäisyteen kasvaminen on kova koulu. Ei edes sen vuoksi, etteikö vanhemmat auliisti – ainakin meillä – olisi sitä vapauttakin antamassa, mutta kun se pirulainen kulkee käsi kädessä se vastuun kanssa ja sekös se on teineille vaikeaa.

Totta hemmetissä nuorta vituttaa, kun mutsi on jatkuvasti jankkaamassa koirien viemisestä, tiskikoneen tyhjentämisestä, huoneen siivoamisesta, suun siistimisestä, kotiintuloajoista, ja kouluunkin hittolainen komentaa, ihan joka päivä! Kyllähän sen kuuluukin alkaa jossain vaiheessa ottaa pannuun, jotta sieltä himasta joskus haluaisi lähteä pois. Se vaan on se, kun näin vanhemman näkökulmasta sitä koittaa varmistaa, että se untuvikko putoaa jaloilleen tai nousee siivilleen – ihan kuinka vaan – kun kotoa pois muuttaa.

Kotona se on niin helppoa, mennä kinumaan vanhemmilta rahaa (eri asia on, saako sitä), kun eihän se kuukausiraha mihinkään riitä. Ja mitenniin siitä seuraa sanktioita ja kuukausirahan vähennyksiä, jos ei nyt aina niitä koiria jaksakaan viedä, eikä ne tiskitkään niin huvita? Eihän niistä lautasista ollut kuin yksi minun käyttämäni! Sehän on niiden vanhempien TEHTÄVÄ antaa teinille rahaa ihan vain siitä ilosta, että teini on olemassa! Kuten yksi näistä tulevaisuudentoivoistamme taxvärkkipäivästä tuumasi: “Sä vaan annat mulle kouluun vietäväks sen 15 euroo ja mä nukun himassa.” Siis, että mitä? Teini tuli meidän toimistolle ja teki kuustuntisen päivän.

Kun sitten seuraavana aamuna ärjäisin jälleen siitä kouluun ehtimisestä, oli teinin mariseva vastaus: “Hyvähän sun on, kun teillä on niin hyvät oltavat siellä töissä, on karkkii ja limsaa ja jätskii ja kaikkee. Voinks mä vaan tulla sinne koulun sijaan?” Ei tainnut työpäivä olla tarpeeksi raskas ;) Toisaalta, siinäpähän sain taas hyvän tilaisuuden sanoa, että käy se koulusi hyvin, niin ehkäpä eräänä päivänä sinäkin voit olla työpaikassa, jossa oikeasti viihdyt!

Se on haasteellista se aikuiseksi kasvaminen, kun vanhempien seinien sisällä ottaa päähän niin paljon, että tekisi vaan mieli jäädä sänkyyn makaamaan, ja sitten se mutsi vielä sanoo, ettei sillä pelillä omilleen muuteta ennen kuin on sen kahdeksantoista, eikä äiti voi enää estää. Ei se auta selittää, että mutkun täällä ahistaa, omillani minä kyllä hoidan asiani. Se on osa sitä aikuisuutta ja henkistä kypsyyttä, että hoitaa vastuunsa silloinkin kun ei yhtään tekisi mieli koska elämä on väärin. Elämä vaan ei aina ole oikein. Oikeastaan se on aika harvoin juuri siten kuin itse haluaisi. Ja niin kauan kuin en sitä vastuunottoa täällä kotona näe, on turha haaveilla omasta tuvasta ja omasta luvasta.

Mies on joskus sanonut, että minä olen teineilleni huono esimerkki, kun teen niin paljon etätöitä. Olen itse erittäinkin eri mieltä, sillä itsepähän olen hankkinut sellaisen osaamispääoman, että olen pystynyt sellaisen työpaikan itselleni saamaan, joka tämän mahdollistaa. Totta on, että elämäni voi sivustakatsojalle näyttää sluibaamiselta, kun en toimistolle joka päivä vääntäydy, mutta työ kun ei ole paikka. Ja muuten, joka aamu vääntäydyn pystyyn tunnin pari ennen kuin minun tarvitsisi edes silmiäni aukaista, koska yhä vaan koitan auttaa teinit hereille, kun tiedän miten vaikeaa se on. Ei, siihen ei ole auttaneet koulun sanktiot eikä kodin sanktiot.

Toivon, että hiljalleen siihen auttaa, nyt ensin vanhemmalla ja sitten myöhemmin nuoremmallakin (keskimmäisellähän ei tätä ongelmaa olekaan) tietoisuus, että niin kauan kuin ei ajallaan kouluun päädy, ei ole toivoakaan omilleen muuttamisesta.

Se on nääs niin, että minä en suosi sosialismia. Heikoista ja vähäosaisista pitää pitää huoli, mutta jos yhtäkkiä kaikki alkaa olla heikkoja ja vähäosaisia “koska en saa sitä työtä minkä haluan”, “koska koulunkäynti ei sovi minulle”, “koska en vaan tiedä mitä tahdon”, “koska yhtä hyvin voin elää sossun tuella, kun se kerta on tarjolla”, on homma pahasti pielessä. Tiedän välittäneeni lapsilleni työnteon ja oman elämän vastuun arvoja. Nyt vain odotan, että he kasvavat henkisesti tarpeeksi elääkseen niiden mukaan, ja odotellessani potkin heitä persuksille, jos ei hommat muuten hoidu.

Jokaisella on vaikeat aikansa, mutta aikansa kaikella. On aika potea masennusta ja on aika päästä siitä ulos. On aika olla lapsi ja on aika kasvaa aikuiseksi. On aika elää vanhempien vastuun alla ja on aika ottaa vastuu omasta elämästään. Muuten, mitäpä luulette, että lapsilleni olisi tapahtunut, jos olisin antautunut omien ahdistusteni vietäväksi näiden vaikeiden viime vuosieni varrella ja heittäytynyt työkyvyttömänä sänkyyn makaamaan? Aika heikoilla olisivat. Tiedän minäkin jotain siitä tunteesta, että haluaisi vain nukkua, ainakin pari vuotta tai jotain. Mutta se on tehtävä, mikä on tehtävä ja sillä hyvä. Silleen tämä maailma pyörii, vaikka olisikin kurjaa.

Yksinkertaistetusti:  Velvollisuudet hoidetaan, oli se sitten ensisijainen velvollisuus kuten koulu tai työ tai toissijainen kuten koirien hoitaminen tai huoneen siivous. Eri asia on sitten se, että järjestää asiansa niin että jaksaa ne velvollisuutensa hoitaa. Huolehtii vapaa-ajastaan ja unestaan ja mahdollisesti järjestelee työnsä/opintonsa mahdollisimman vähälle stressille sen puitteissa kuin mahdollista on. Se on niinikään vastuunottoa itsestään, että tuntee rajansa ja huolehtii jaksamisestaan mahdollisuuksien rajoissa.

Avun pyytäminenkin on vastuullisuutta. Apu ei kuitenkaan tarkoita vastuuvapautta. Kuten vaikkapa jos minä pyydän muuttoapua, ei se tarkoita sitä, että minä sitten lähden kahville ja kaverit hoitaa kotini muuton (ellen ole tilannut avaimet käteen -muuttoa tai ole itse sillä tavoin syystä tai toisesta kykenemätön, etten oikeasti kykene laatikoita ja huonekaluja nostelemaan). Vastuunkanto ei tarkoita ettei ikinä tarvitsisi apua, mutta avunpyyntö ei ole vastuunsiirto. Teineille tämä on vielä vähän veteenpiirretty viiva. Minun tehtäväni on auttaa terävöittämään se.

Koskelan sanoin: “Asialliset hommat suoritetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.” (Väinö Linna, Tuntematon sotilas)