Vaskikellon kirous ja muita tarinoita tien päältä

Aurinko vielä paistelee pilvien lomasta, onhan kello vasta puoli yhdeksän tänä heinäkuisena iltana. Mies voi viimein (hetkeksi) jättää kiroilun ja keskittyä vain omaan ajamiseensa päästyään viimein yhden rekan, yhden matkailuvaunun ja yhden “slow motherf*ckerin” ohi. Vaskikello jäi taakse jokin aika sitten.

Vaskikellon kirous

Matkallamme pohjoiseen oli vakaa aikomuksemme pitää kiva vähän pitempi tauko Pyhäjärven Vaslikellossa kauniita vanhoja kirkonkelloja katsellen (muuten, miksi ne on maalattu niin upeiksi vaikkei kai kukaan niitä sieltä kellotornista edes näe?!) ja päivällistä syöden. Joskus siinä viisi kilometriä ennen sitä alkoi kuitenkin sataa. Vettä tuli niin ankarasti, että mies pysähtyi tien laitaan, kun ei eteensä nähnyt noin tuulilasia pitemmälle.

Sateen laannuttua edes hieman jatkettiin matkaa sinne Vaskikellolle saakka ajatellen, että se kapea joskin raju saderintama siitä varmasti menee nopsaan ohi ja voidaan sittenkin nousta jaloittelemaan. No katit se mitään loppui! Siellä värjöteltiin sadetta pitämässä, mies tupakkakatoksessa ja minä autossa koirien kanssa. Lopulta mies palasi autoon, minä syöksyin vessaan ja ottamaan muutaman hätäisen kuvan satunnaisista kelloista. Autolle palatessani kaivoin takaluukun kylmäboxista evästä ja syötiin autossa.

Jatkettiin matkaa sateessa kohti majapaikkaamme. Kempeleellä ei enää satanut. Katseltiin sääennusteita ja tuumattiin, että tehdään se pidempi stoppi Vaskikellossa sitten paluumatkalla kun pitäisi oleman hyvä sää.

Nyt ollaan paluumatkalla. Päätettiin joskus siinä ennen Rovaniemeä skipata yö Kempeleen Moottorimajassa ja ajaa samaa kyytiä kotiin saakka. ETA noin puolilta öin, koska Rovaniemellä Joulupukin turistirysässä oltiin jo harhailtu pitempi stoppi ja kello kävi pitkästi iltapäivää. Luonnollisesti tässä sitten mieluusti pitää stopit lyhyinä jotta joskus kotio saakka päästään.

Pitkä pysähdys Vaskikellossa ei siis ollut ohjelmassa sittenkään, mutta ihan niinkuin Strömssöössä ei mennyt se lyhytkään. Mies pysähtyi kellokatoksen alle, jolloin huomautin ettei se ole mikään parkkipaikka. Nousin autosta ja menin ostamaan kahvia. Ulos palatessani näin auton ihan oikealla parkkipaikalla ja miehen koirien kanssa vähän matkan päässä.

Olin jättänyt kännykän autoon, mutta pitihän sitä nyt edes joku kuva ottaa ja instaa heittää (ja napata pokepallot Vaskikellon pokestopista), joten kävelin autolle kännykkää noutamaan. Oli minun vuoroni päästellä rumia sanoja kun yritin avata auton oven kännykän napatakseni. Auton katto ja konepelti kuhisi lentomuurahaisia, joista innokkaimmat (koiraat, arvaan) lensivät suoraan teepaitani sisään.

Hypin ja huiskin ja kirosin ja hörpin kahviani ja yritin päästä yli tunteesta että niitä murkkuja on kaikkialla – paitsi että niitä OLI vielä kaikkialla (ja siitä puheen ollen läiskäisin juuri vielä yhden jalaltani, *puistatus* ). Etenkin auton päällä. Mieskin oli siinä tullut ihmettelemään, miten päästäisiin takaisin autoon ottamatta koko armeijaa mukaamme. Hain lopulta isoimman mahdollisen limumukin sisältä ja täytin sen vedellä. Sillä mies hääti muurahaiset ovien luota niin että sain työnnettyä koirat takapenkille ja itse syöksähdettyä etupenkille.

Olihan siinä jo alkanut sataa tihuttaakin. Mikä siinä Vaskikellossa oikein on kun ei aurinko siitä tykkää, tai ei ainakaan ole siellä samaan aikaan meidän kanssamme? Viitisen kilsaa Vaskikellosta ja taas oli aurinkoista.

Jätskitötterön metsästys

En ole koko kesänä montakaan jäätelöä syönyt, mutta tänään kun Lapin helteestä lähdettiin ajammaan kohti etelää, päätin että jostain matkan varrelta ostan jäätelön. Silmissä siinteli herkullinen tötterö, tai ehkäpä pehmis. Ei luulisi olevan liikaa vaadittu tässä jäätelönsyöjien pohjoisessa luvatussa maassa. Sodankylässä kävin kaupassa, mutta päätin jättää jätskit sinne ajatellen, että eiköhän Joulupukin turistirysässä ole jätskikoju.

Se oli turistisuudestaan huolimatta kotimatkamme valikoitu pitkä pysähdys; menomatkalla sen(kin) skippasinne sateen vuoksi. Ajelin siis sinne parkkiin ja lähdettiin aluetta ihmettelemään, kunhan oli ensin viety koirat kuselle ruohomättäälle. Siellä oli kiinalaisia, japanilaisia, saksalaisia, brittejä, whatnot, ja jokunen suomeakin puhuva.

Astuin sisälle jotenkin jouluiseen “kauppakeskukseen” etsimään sitä mitä matkaajat yleensäkin ekana kaipaavat. Kävelin ja etsin enkä löytänyt. Lopulta kysyin turhautuneena neuvoa yhden Souvenir-shopin myyjältä, joka neuvoi minulle lähimmät WC:t, aika karmaisevassa kunnossa olevat. Palasin ulos tarpeeni tehtyäni ja löysin koirat pienen tytön luota. Tyttö silitteli koiria ja koirat tykkäsivät. Mies meni vuorollaan, pieni tyttö lähti mumminsa kanssa ja joku tuppisuumies otti Meggiestä kuvan.

Käväisin yhdessä myymälässäkin, kun siellä kerta oltiin, myymälöiden ympäröiminä, ja suunnattiin takaisin autolle. Etsiskelin silmilläni jätskikojua, huonolla menestyksellä. Syöksähdin sisälle keskukseen ovesta jonka vieressä oli pingviini. Erheellistä mainontaa, ei siellä mitään jätskiä ollut. Olin nähnyt parin pikkulapsen syövän tötteröitä, mutta minä luovutin ja päätin kurvata Rovaniemen Prismalle kojun toivossa.

Ei ollut jätskikojua sielläkään. Arvoin Hesen “Pehmytin” ja jonkun tuutin välillä päätyen lopulta suklaa-Dajm-tuuttiin. En siinä ärtymykseni keskellä hogannut edes miehelle ottaa omaa, joten jaettiin tuo onneton tuutti. Käsittämättömän vaikeaa löytää jätskikojua! Sitten noin puolitoista tuntia myöhemmin näin sellaisen jossain Iin? Kemin? Simon? jossain siellä tienoilla Oulun pohjoispuolella jollain pysähdyspaikalla. Olin kuitenkin jo jädekiintiöni täyttänyt.

Vajaamielet maantiellä

Tässä kun on viikkoon kertynyt reippaasti neljättähtuhannetta kilometriä, josta suurim osa näillä maamme mahtavilla maanteillä, on muutama käytösmalli taas jaksanut hämmästyttää.

Ensinnäkin, kiihdyttäminen kun joku on ohittamassa. Onko oikeasti niin pieni ego, että ottaa tunnon päälle, että joku muu haluaa ajaa kovempaa ja menee ohi? Vai onko niin kova tarve kontrolloida takanatulijan nopeutta? Vai viiraako päässä vaan muuten, kun pitää tehdä ohittaminen toiselle liki mahdottomaksi?

Tyyliin, tyyppi ajaa 90km/h satasen alueella ja huomaa ohitusaikeeni. Tyyppi siirtyy ajamaan ihan keskiviivan tuntumaan. Lähden kuitenkin tilaisuuden tullen ohi, ja tyyppi painaa tallan pohjaan ollessani hänen vierellään. Nopeus nousee reippaasti yli sataseen. Lyön itse tallan pohjaan ja Mersun mittarissa on pian 150 ja hurautan ohi. Tämä auto kiihtyy, paremmin kuin 99% Suomen autokannasta.

Ai miksi piti sitten mennä ohi? No koska jos palaan takaisin tyypin taa, jatkaa hän nopeuteni kontrolloimista ysikympin ajollaan.

Toiseksi, pitkillä valoilla protestoiminen. Olen siis ohittanut tyypin, vaikkei hän siitä pidäkään. Mitä tekee tyyppi? Napsauttaa pitkät valot päälle! Tuntuu olevan todella yleistä! Taaskaan ei mene tämän tädin kaaliin. Ensinnäkään, ei se hirveästi edes häiritse. Toiseksi, rykäisen sitten vähän enempi kaulaa. Harva jaksaa pitkään roikkua pärsuksissa kii. Niitäkin toki löytyy.

Kolmanneksi, ohituskaistakäyttäytyminen. Ihan käsittämätöntä kaistapäisyyttä sekin, miten moni ohituskaistatiellä matelee muuten, mutta kun tulee se ohituskaista, painetaan taas kaasu pohjaan, ettei vaan kukaan pääse ohi. Oma lukunsa on sitten ne tyypit, jotka vaihtaa edessäsi ohituskaistalle ja jää sitten jumiimaan  seuraavan auton viereen kunnes on pakko vaihtaa kaistaa takaisin.

Niin ja sitten oli vielä se yksi tyyppi, joka ajoi hiljaa jolloin mies ohitti hänet, minkä jälkeen tyyppiä alkoi vituttaa niin että tuli roikkumaan puskuriin ja tovin päästä ohitti meidät. Ei siinä muuten mitään, mutta hiljensipä sitten taas niin että jäi seuraavaan kunnolla kaulaa, vaikka me oltiin jo ohitusetäisyydellä ennenkuin tuo jästi tuli siihen eteen keikkumaan. Itse olisin ohittanut uudestaan, ihan piruuttani, joten oli ehkä hyvä, että oli mies ratissa; ei lähtenyt provosoitumaan.

Pokemonit ja muut karvaiset otukset GO

Hivenen huvittuneena olen seuraillut tätä mediamässytystä Pokémon GOsta ja käynyt siitä(kin) vielä mielenkiintoisempia keskusteluja mieheni kanssa, joka on sitä mieltä että peli on vaarallinen ja idioottimainen, tosin paljolti eri syistä kuin media toitottaa. En mene siihen kaikkeen nyt, vaan tyydyn toteamaan että siitäkin huolimatta minäkin sitä pelailen koska se on minusta hubaa. Toistaiseksi se ei ole sentään perherauhaa uhannut ;)

Lapissa ei kamalasti Pokemoneja bongaa, vaikka sielläkin pokestoppeja on joka turistikohteessa ja ainakin Ivalossa ainakin kaksi. Muita karvaisia (jaa, ei poket ehkä ole karvaisia, ei ainakaan kaikki, vaikka ne sellaisiksi miellänkin) otuksia siellä voi bongata kyllä sitäkin enemmän. Poroja tietenkin etunenässä, teillä, metsissä, keskellä Saariselän hotellialuetta, you name it. Nähtiinpä kuitenkin yksi hiirikin vilistämässä tietä pitkin, ja paluumatkalla vähän Sodankylästä etelään yksi metsästyskoira haahuilu keskellä tietä. Toivottavasti löysi kotiinsa tai omistajansa tai toistepäin.

Meidän omat karvaturrit on puolestaan tallessa auton takapenkillä, vaikkei ihan heti uskois; niin hiljaa tuolla nukkuvat että hetki sitten piti ihan tarkistaa että varmasti ovat vielä mukana. Kumpikaan ei ole ollut mikään hyvä automatkaaja, Meggie superhuono ja Timmy satunnaisesti ok. Vähän pelkäsin mitä tästä reissusta niiden kanssa tulee, mutta niin vaan oppivat viimein relaamaan autossa! Nyt ovat oikein helppoa matkaseuraa!

***

240 kilsaa kotiin, Jyväskylä ohitettu.

[Lappikuvia in Flickr]