Teknologiateinit ja pullamössösukupolvi ja mitä näitä nyt on

Minussa on varmaan jotain vialla, kun en kauhistele teinien kännykänkäyttöä (vaikka joskus komennankin laittamaan sen jo pois). Minussa on varmaan jotain vialla, kun en nostalgisoi omaa nuoruuttani parempana kuin se, mitä oma nuorisoni elää. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en ajattele, että lapsuuteni ilman kännyköitä ja tabletteja ja edes väri-TV:tä olisi ollut jotenkin parempi kuin SMS:n keksimisen jälkeen syntyneiden diginaativieni. Minussa on varmaan jotain vialla, kun en pidä nuorisoa jotenkin rappeutuneena ja pahana, entiteettinä joka ei osaa kunnolla suomeakaan enää puhua.

Tuon tuosta netissä – täsmemmin silmiini ne osuvat tietenkin Facebookissa – kiertää erilaisia meemejä, joissa viesti on tyyliin “olen niin onnellinen, että ehdin elää lapsuuteni/nuoruuteni ennen kuin teknologia valloitti maan” tai kuvia, joissa ihmiset on nenä kännykässä ja tekstissä paheksutaan sitä, miten ei enää osata arvostaa sitä tätä tai tuota – olkoon sitten taidetta tai ruokahetkeä tai läsnäolevia ihmisiä tai mitä nyt millonkin – ja “kaikki on lopussa”, kuten yksi esikoiseni sarkastisista mielilauseista kuuluu. Ja sitten vieläpä käy ilmi, että väitekin on tuulesta temmattu sillä kännykkäsulkeiset on osa maalaukseen perehtymistä.

Jotenkin se kai kuuluu vanhenemiseen, että jokainen uusi sukupolvi näyttää niin paljon pahemmalta kuin edellinen ja aika on kullannut muistot omasta nuoruudesta. Isoäidilläni oli tapana muistella nuoruuttaan Viipurissa ennen sotia, miten hohdokasta ja kultturellia ja jotenkin niin ylvästä se oli verrattuna vaikkapa siihen, miten nuoriso 80-luvulla eli, minun ollessani teini. En edes yritä puhua 70-luvusta jolloin olin vielä vaipoissa, saati 60-luvusta, jolloin minusta ei vielä ollut edes ajatuksentynkää. Musiikkikin oli niin erilaista, niin paljon hienostuneempaa ja kauniimpaa.

Muistaa täytyy, että niistä 70-luvun hipeistä on kasvanut yhteiskuntaa kannattelevia (ehkä välillä kummallisia ratkaisuja tekeviä) kansalaisia. Muistaa täytyy, että me 80-luvun nuoretkin ollaan jo keski-iässä, yritysmaailman kantavia voimia ja politiikassakin vahvasti (kuka siis on ja kuka ei ja missäkin). Muistaa täytyy, että tämän päivän nuoret jonain päivänä tekevät maassamme isot päätökset, meidän jo kulkiessa rollaattorien kanssa vanhainkodissa. Enkä usko, että heistä tulee sen vastuuttomampia kuin edellisistäkään nuorisosukupolvista, kännyköistä huolimatta.

Joskus joku muistaa sanoa sen vanhan kliseisen totuuden, että nuorissa on tulevaisuus. Sitä sitten voimme joukolla kauhistella, että millainen tulevaisuus, kun kerta tuommoisia ne vaan on! Kliseissä pitäytyen sanon kuitenkin, että pojasta ja tytöstä polvi paranee, ainakin sukupolvi. Minulla ainakin on todella mahtava ajatteleva ja fiksu nuoriso täällä himassa. Tekevät sitä mitä nuoret tekevät, seikkailevat pitkin maita ja mantuja, katsovat välillä liikaa telkkaria ja multitaskaavat nenä kännykässä kiinni. En silti ole huolissani heistä, en siis ainakaan näistä syistä.

Muistatteko puhelinkopit, korttipuhelimet ja puhelinkortit, jotka oli aina tyhjät kun piti jonnekin soittaa? Muistatteko kieli vyön alla ravaamisen, oharit ja muut, kun ei millään saanut kaverille sanaa, että jotain tapahtui (vaikkapa se kuuluisa VR oli myöhässä) enkä pääsekään sovittuun aikaan sovittuun paikkaan? Oliko se muka kivempaa kuin se, että voi heittää kaverille WAPissä viestin, että hei, tulossa oon, mut… tai että sori en nyt pääsekään, koska…? Kun ei voinut soittaa kaverille ja kysyä, mikä maksaa ja missä luuraat, kun ei kohtaamispaikalla ja -hetkellä tyyppiä näy. Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko siskon (tai äidin tai omasi) maraton-puhelut kaverin kanssa kodin ainoalla lankapuhelimella silloin kun ei voinut olla kaverin kanssa? Muistatteko sen haaveen saada edes oma puhelinlaite omaan huoneeseen, omasta linjasta harva uskalsi haaveillakaan? Muistatteko sen turhautumisen, kun yritit soittaa kaverille ja linja tuuttasi varattua, ja tuuttasi varattua ja…? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että jokaisella on oma kännykkä, jolla voi puhua, viestiä, whatnot? Oliko se oikeasti kivempaa kuin se, että voi jutella rauhassa omassa huoneessa millon tykkää? Käsi sydämellä, oliko?

Muistatteko kaukana asuvat kaverit ja kirjeenvaihdon? Olihan se tavallaan hohdokasta ja hienoa saada kirjeitä, mutta hitto vieköön se vastauksen odottaminen oli tuskaista! Muistatteko kaverin, jolla ei edes ollut himassa lankapuhelinta, ja olitte vain kirjeiden varassa? Muistatteko sen kaverin, joka väsähti kirjoittamiseen ja kirjoitit kirjeen ja toisen ja kolmannen saamatta ikinä vastausta? Oliko se sitten kivempaa kuin voida jutella kasvotusten Skypessä kaukana asuvien kavereiden kanssa. Käsi sydämellä, oliko?

Yritän vain sanoa, että jokaisessa aikakaudessa on hyvät puolensa – olihan se mageeta säätää fillareilla pitkin gartsoja ja kirjottaa niitä kirjeitä ja ennen kaikkea saada niitä, olla vapaa mutsista ja faijasta, kun ei ne voineet soittaa perään, että missä pirussa olet – ja huonot puolensa – jos unohdit kotiintuloajan, se tiesi melkoista sapiskaa, eikä kavereita tavoittanut jos eivät olleet himassa, ja niin edelleen, johan niitä tuossa yllä luettelin. Ei vanha ollut sen parempi kuin nykyinen, vain erilainen. Eikä entisajan nuoret olleet sen parempi kuin nykyiset, vain aikansa kasvatteja ja erilaisia.

Vierivä kivi ei sammaloidu – jos nyt tässä vielä haen näitä kliseitä tähän. Nuoriso, jokainen sukupolvi kerrallaan, pitää huolen siitä, että yhteiskunta elää. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä stabiilimmaksi elämänsä haluaisia ja ehkäpä siksi nuorison erilainen kulttuuri tuntuu uhkalta. Kieli elää, koska jokainen nuorisukupolvi kehittää sitä eteenpäin. Yhteiskunta muuttuu – kenen mielestä parempaan, kenen mielestä pahempaan päin – koska nuoret kyseenalaistavat vanhempien arvot, ajattelevat itse ja pyrkivät muuttamaan epäkohtia. Jos ei yhteiskunta muutu, se kuolee. Sitäkö me halutaan?

Me, tai kuka sitten ikinä. Minussa on jotain vikaa, sillä kuuntelen samaa musaa kuin nuorisoni (no, en kaikilta osin, mutta osin). Minussa on jotain vikaa, kun annan oman kielenkäyttöni muuttua teinieni mukana. Minussa on jotain vikaa, sillä en pidä nuorisoa ja muutosta uhkana, vaan ajan pitkälti samoja asioita kuin nuoreni ja rakastan uudistuvaa kielenkäyttöä (paitsi alkaa tekemään ja pystyä juosta – niitä rakenteita en voi sietää ;) ). Minusta tuntuu, ettei osa minusta ole koskaan kasvanut aikuiseksi, vaikka osa onkin.

Jollain tapaa tämä kaikki istuu vaan yleiseen elämänfilosofiaani. Elä ja anna elää. Suvaitse ja hyväksy, vaikket ymmärtäisikään. Toki luotsailen nuoriani kohti hyvää ja oion asioita, jotka ovat menossa selkeästi vikateille. Pyrin kasvattamaan heistä vastuullisia kansalaisia, enkä hetkeäkään epäile, etteikö niin kävisi, oli heidän tiensä muuten mikä tahansa. Rakkautta, tukea ja vuorokeskustelua. Yhteiseloa – vanhat, nuoret ja kaikki siltä väliltä. Voimme kaikki oppia toisiltamme, ikään katsomatta.