Taivaanrannanmaalari

Lapset useimmiten rakastavat piirtämistä. Eikä heitä haittaa se, ettei todellisuus ja heidän piirustuksensa aina kohtaa – päinvastoin! Lasten piirrokset ovat usein lennokkaita ja mielikuvituksellisia. Piirroksissa ei taivaskaan riitä katoksi, eikä haittaa, että taidot on vajavaiset. Jossain vaiheessa kehittyy se tietoisuus omista kyvyistä ja niiden rajallisuudesta (niille, joilla se rajallisuus on) ja piirtämisen iloon alkaa sekoittua häpeää siitä, ettei piirros olekaan niin hyvä kuin toivoisi. Sitten jo katoaa se ilokin, ja jollei koe olevansa lahjakas, koko homma useimmiten jää viimeistään siinä murrosiän tiimellyksessä.

Kokemus lahjakkuudesta on monesti toki eri asia kuin todellinen lahjakkuus. Siihen vaikuttaa paitsi oma kyky verrata omia tekeleitä toisten tekeleisiin ja siihen, mitä piirroksen tai maalauksen tulisi kuvastaa tai esittää, muiden antama palaute. Etenkin vanhemmat voivat vaikuttaa tähän kokemukseen todella paljon. Todella lahjakas saattaa tuntea itsensä epäonnistujaksi, jos vanhemmat ovat liian kriittisiä eivätkä kehu. Varsin lahjatonkin voi puolestaan tuntea itsensä sangen taitavaksi ja lahjakkaaksi, jos palaute on aina kritiikitöntä kehua.

Tämä koskee toki kaikkea. Katsokaa vaikka telkkarista noita Talent-showta: aika monille olisi jonkun pitänyt jossain matkan varrella sanoa jotain muutakin kuin että laulat niin ihanasti ennen kuin täysin nuotin vierestä laulava henkilö menee ja nolaa itsensä koko maailman edessä.

Koska tämä on minun blogini, kiertyy tämäkin tietenkin minuun.

Koko lapsuuteni kuulin äidiltäni, miten en pysyisi nuotissa vaikka elämäni riippuisi siitä. En tiedä, ehkä se olikin totta, ehkä ei, mutta kummasti minut hyväksyttiin koulun kuoroon 9-vuotiaana ja sain laulukokeesta kympin 12-vuotiaana ja lauloin koko nuoruuteni ja osan aikuisuuttani kuoroissa, joissa ei nuotin vierestä laulavaa kyllä olisi mukana pidetty. Uskon osaavani laulaa, äidistä huolimatta.

Koko ikäni olen saanut kuulla, miten hyvin osaan kirjoittaa. Positiivista palautetta on tullut niin äidiltäni kuin muiltakin ihmisiltä. Olen aina uskonut osaavani kirjoittaa hyvin. Olen ollut varsin itsekriittinen toisinaan, verraten omaa tekstiäni muiden teksteihin ja ajatellen, että “tuokin kirjoittaa niin paljon paremmin kuin minä”. Jollain ehkä terveellä tavalla koen, että lapsesta polvi paranee, sillä mielestäni esikoinen on minua lahjakkaampi kirjoittaja. Toisaalta, meillä jokaisella on tyylimme, eikä kaikki ole aina suoraan verrannollista.

Piirtämistä olen aina rakastanut, mutten muista lapsuudestani juurikaan kannustusta. Muistan lähinnä kommentteja kuten “mistä lähtien piirustus on kirjoitettu kahdella ärrällä?” (ohittaen itse piirRustuksen kokonaan), “mitä noi keltaset läikät lumessa on? koiranpissaa? hyh…” (olin inhorealisti jo pienenä), “tuo olisi hieno jos olisit kolmevuotias, sun pitäisi jo osata piirtää parempia” (kun yritin saada kerrankin äidiltäni kehuja, hänen kehuttuaan hoitolapsen piirrosta) jne. Teininä vielä piirtelin ja maalailin omaksi ilokseni ja luennoilla Yliopistossa kuvitin muistiinpanojen marginaalit pienillä eläimillä puhekuplineen. Arvannette kuitenkin, etten ole koskaan kokenut olevani lahjakas.

En minä lahjakas olekaan. Mutten maailman surkeinkaan. Piirtämisessä ja maalaamisessakin minulla on oma tyylini. Koulussa olin jopa hyvä, ja mallista osaan piirtää kohtuullisesti. Vuosikausia olen jättänyt siis piirtämisen ja maalaamisen lapsilleni, jotka molemmat ovat varsin taitavia kynänkäyttäjiä ja etenkin tosikoisen lahjakkuus piilee paitsi liikunnassa, myös piirtämisessä ja maalaamisessa. Monin verroin taitavampaa jälkeä kuin minun pensselistäni kuunaan.

Tätä tuossa erään kerran “ääneen” kirjoittelin, naamakirjassa siis erääseen kommenttiin vuodatin sitä miten haaveeni olisi maalata, mutta kun en osaa, en uskalla pensseliin tarttuakaan. Saman tien tuli kannustusta ja rohkaistuin tarpeeksi, että kävin ostamassa maalausvälineitä ja pari lehtiötä. Mikä se on se sellainen lukko ihmisessä, joka suorastaan estää maalaamasta edes omaksi iloksi? Olen ottanut asiakseni poistaa tuon lukon sisältäni. Maalaan taas.

Toinen lehtiöistä toimii maalauspäiväkirjana. Maalailen siihen päivän varrelta ajatuksia, mielikuvia, juttuja. Sillan, jonka yli ajoin. Auringon, joka niin ihanasti paistoi. Pupun, joka sai koirat menemään villeiksi. Kuvia koiristamme. En hallitse abstraktia taidetta juurikaan – lähinnä sellaista syntyy äärimmäisestä tuskasta, mutta tällä hetkellä elämässäni ei sitä ole (vaihteeksi!). Joten maalailen kuvia, vajavaisilla taidoillani. Omaksi ilokseni.

Toinen lehtiö on A5-kokoinen ja siihen maalailen kuvia, joista monilla on sloganit. Vähän samaan tapaan kuin silloin opintojen aikaan. Ajatuksia kuvina. Niitä minulla on. Ajatuksia siis. Ja olen aina tykännyt kuvittaa niitä. Pitkään vaan se lukko esti minua ikinä tarttumasta kynään, sillä lopputuloksen rujous sai ajatuksenkin muuttumaan jotenkin rumaksi. Tai niin siis aina ajattelin, palautteen perusteella.

En kai olisi minä, jollen tätäkin uusvanhaa harrastustani olisi vääntänyt blogiksikin. Syntyi Artzy Bunny – blogi johon postailen kuviani. En elättele mitään illuusioita maailmanmaineesta naivistisilla kuvillani, mutta tykkään jakaa. Jos ei niistä tykkää, jos ne on jonkun mielestä ihan kuraa, antaa olla. Jaan silti, koska ne ovat minusta kuitenkin sen arvoisia. Pieniä kurkistuksia sielunmaisemaani.

artcollage

P.S. Disclaimer: Tiedän kyllä mitä taivaanrannanmaalarilla yleisesti ottaen tarkoitetaan. Olen kyllä sellainenkin, idealistinen haaveilija. Käytin sanaa blogin otsikossa tietoisesti hivenen väärässä merkityksessä. Because I can.