Pitkästä aikaa pitkin seiniä

Joskus silloin kamalan kauan sitten, kun meitä oli firmassamme vain minä ja sen omistajaveljekset, meillä oli aitoon start-up-henkeen tapana toisinaan viettää puoli työpäivää kiipeilyseinällä, kaikki kolme yhdessä. Seinäkiipeily kun oli meille kaikille yhteinen harrastus. Siihen aikaan, monta vuotta ja noin 15 kiloa sitten, kiipeilin muutenkin aktiivisesti. Useimmiten minut löysi Tapanilan hallin seinältä vähintään kerran, useimmiten pari-kolmekin kertaa viikossa. Vein myös tyttöjäni sinne kiipeilemään silloin sun tällöin. Joskus viikottain, tai siis toisviikottain, kun olivat minulla viikkonsa.

Kiipeilyharrastus jäi siinä suunnilleen seurustelun tiimellyksessä. Kun siis nykyisen mieheni kanssa aloin seurustella. Kävin minä niihin aikoihin liidauskurssinkin, mutta sitten jotenkin kiipeilykaverit katosivat. Yksi Australiaan, toinen muuten vaan väsähti ja sitten minua ei enää niin kiinnostanut, kun mieluummin vietin vapaa-aikaani mieheni kanssa. Käytiin mekin kerran yhdessä kiipeilemässä, mutta miehen kiipeilyistä oli niin paljon jo aikaa, ettei se kipinä siinä oikein uudestaan syttynyt. Se sitten jäi ihan satunnaiseksi. Ja sitten se jäi kokonaan, sillä ihan niinkuin kaikessa, satunnainen harrastaminen on vain turhauttavaa, kun aina aloittaa vähän niinkun alusta.

Pitkään, vissiin viimeisimpään muuttoon saakka tai niille main, minulla oli kuitenkin kiipeilykassi aina pakattuna. Valmiina lähtemään seinälle. Tossut, valjaat, carabinereita, varmistin, magnesium-pussi, käsirasva. Lopulta vapautin magnesium-pölyisen kassin muuhun käyttöön, todettuani, etten minä sinne seinälle enää näytä eksyvän.

Eilen kaivoin tossut naftaliinista ja pakkasin ne kassiin teepaidan ja tanssitrikoiden kanssa. Kaikki kivat kiipeilyhousuni ovat nääs juuri sen verran tiukkoja, ettei ne enää toimi kiipeilyyn. Miten masentavaa! Huokaisin syvään etsiessäni tossuja valjaitteni alta, kun pääni läpi kiisi ajatus siitä, ettei ne valjaat varmaan tällä hetkellä edes mahtuisi päälle. Ostin aikoinaan sellaiset, joissa ei ole säätöä, varmana siitä etten enää ikinä liho. Hmm. Keski-ikä, leikkaus, laiskuus ja mitänytsitten.

Mentiin eilen työporukalla, reilu tusina meitä oli, Herttoniemen boulderointi-halliin kiipeilemään työpäivän jälkeen. Vetäessäni kiipeilytossuja jalkaan oli vähän kuin kotiin olisi tullut. Samaan aikaan muistin tietenkin, miten epämukavat ne on, kun varpaat on puristuksissa. Muistin kuitenkin senkin, miten hyvä niillä oli kiivetä, kun saa kunnon touchin jaloillakin.

Pelkäsin vähän käsivoimieni puolesta; leikkaus nappasi siitä monta pinnaa pois. Näppivoimat on aina olleen heikko kohtani, nyt vielä enemmän. Alkuun tunsinkin itseni sammakoksi seinällä, helpoimmilla reiteillä. Aika lailla pitäydyinkin noissa nelosen reiteissä, jonkun viitosenkin kiipesin, mutta ne näppivoimat. Ote lipesi aivan liian helposti, jos ei otteessa ollut kuunon muotoa mistä pitää kiinni. Siksipä kerran putosinkin sieltä melkein ylhäältä asti patjalle. Sen olisi pitänyt opettaa, että on ok hypätä alas sieltä ylhäältä. Mutta ei. Se pelotti hemmetisti. Alas kiipeäminen on muuten vaikeampaa kuin ylös.

Siihen mennessä kun tekniikka alkoi vähitellen palautua jostain sieltä body-memoryn sopukoista alkoivat kämmeneni kieltäytyä ottamasta kiinni otteista. En muistanutkaan, kuinka helliksi kämmenet alkuun tulevat. Siihenkin tottuu, vähän niinkuin fillarilla ajoon. Ensimmäisillä kerroilla joka kevät tulee peffa kipeäksi, mutta se menee ohi. Kiipeilyn jälkeen muistin myös, miksi kiipeilykassissani aina oli se käsirasva. Magnesium + otteiden suorittama kuorinta = kuivat ja karkeat kädet.

Nyt on kaikki lihakset jäykät ja kipeät – ai mikä venyttely? Siis ihan koko kroppa (en ole enää kolmissakymmenissä ;) ). Taisin todella käyttää koko kroppaani, ihan niinkuin kiipeilyssä pitääkin. Käsilihakset ovat vain yksi osa kokonaisuutta, eikä ne minulla alun jälkeen niin pahasti kipeytyneetkään siinä kiipeillessä. Kun keskivartalo ja jalat tekevät töitä myös, ei käsivarsien lihakset joudu yksinään koko painoa liikuttamaan (vaikka niillä toki iso osuus onkin!).

Kiipeilystä jäi hyvä mieli, vaikka huono kunto vähän harmittikin. Jäi sellainen kevyt kaipuu, kumpa jaksaisin aloittaa aktiivisen kiipeilyn uudestaan! Tunnen kuitenkin itseni ja tämänhetkisen tilani. Vähän aikaa ehkä jaksaisin, sitten se lopahtaisi. Niinkuin tanssi. Niinkuin pilates. Tyttäret lupasin sinne viedä tässä joku kerta. Ei sitä koskaan tiedä. Ehkä epäsäännöllinen fiiliksen mukaan meneminen voisi vaikka toimiakin. Ehkä. Tai sitten laiskuus vie voiton.