Pisara jos viimeinenkin – kirjoitus 6 vuoden takaa

Facebook aina välillä heittelee noita muistoja seinälle. Ja kun on ollut naamakirjassa riittävän pitkään edes semi-aktiivinen, niitä riittää joka päivälle. Tämän päivän muistoista (joista naamakirja tosin tarjoili vain parin vuoden takaisia kuvia Las Palmasista, missä silloin oli mutsin elämänjämiä paketoimassa) löytyi noteihin kirjoittelemani pieni tarina siitä, mitä kuusi vuotta sitten tänään tapahtui Mazdalle(ni), joka sitten vain muutama viikko tämän jälkeen vaihtui ihquksi Honda Civiciksi (yhäkin lempiautoni kaikista, joita olen ikinä ajanut). Puoli vuotta ennen avioeroa, aikana jolloin yritin epätoivoisesti pitää kiinni siitä, että kyllä siitä avioliitosta vielä jotain tulee. Tuli siitä, tuhkaa ja kyyneleitä lopulta.

“Lähdetään nyt vaikka siitä, että on pms. Ja siihen lisätään viikonlopun valvomisesta ja alkuviikon lyhyistä öistä kertynyt väsymys. Soppa olisi valmis ihan ilman oikeita potutusaiheitakin, mutta kun soppaan lisätään normi-harmitusten päälle vielä niitäkin, keikahtaa koko kattila nurin kovin kovin helposti. Ei se yksi pisara mitään, eikä vielä toinenkaan. Mutta riittävän monta pisaraa lyhyen ajan sisään tuntuu sateelta ja aiheuttaa tulvan.

Suurin osa tämän sateen pisaroista on asioita, joista en vain voi kirjoittaa. Ei, ne eivät liity perheeseen mitenkään. Sanotaan vaikka, että ne ovat työni tämänhetkisiä stressitekijöitä. Niitä töissä aina välillä on, kuten kaikki työelämässä olevat tietää. Joskus niitä on enemmän, joskus vähemmän. Joskus ne ovat isompia, joskus pienempiä. Joskus ne rassaavat enemmän, joskus vähemmän. Juuri nyt, noh, ne rassaavat enemmän.

Soppakattilassa oli siis jo aika monta pisaraa siinä vaiheessa kun autoni päätti olla käynnistymättä. Olin hakemassa tosikoista kaverin luota synttäreiltä, vain tuosta vajaan kilometrin päästä, joten kävelläkin olisi voinut, mutta olin autolla, koska lähdin himasta niin myöhään. Ja koska se on jonkinmoinen tottumus… Oltiin tyttären kanssa autossa, autossa oli virta päällä, vaiensin stereot. Käänsin avainta starttiasentoon, jolloin stereotkin sammuivat, mitään ei tapahtunut. Startti ei inahtanutkaan.

Ajattelin ensin, että akku olisi tyhjä. Mutta kun avasi oven, sisävalo syttyi ihan kauniisti palamaan. Ajattelin myös, että koska startti on joskus reistannut ennenkin – tosin silloin aina pitänyt sellaista rahisevaa luistamisääntä – ei hätä ole tämännäköinen, pidetään pieni paussi ja yritetään uudestaan, kyllä se siitä. Mutta kuinka ollakaan, ei mitään. Kurkkasin huvikseni moottoritilaan, ainakin hihnat tarkistaakseni, siellä kaikki näytti normaalilta – ei sillä että olisin paljon hihnoja enempää sieltä osannut tutkaillakaan ;)

Tosikoisen kaverin vanhemmat tulivat silloin pihalle jo kyselemään auto-ongelmastani. Aikamme siinä ihmeteltiin ja puhuttiin, minkä seurauksena päätettiin kokeilla mäkistarttia. Enhän minä koskaan ole sellaista ennen joutunut tekemään, en aja mitään amisautoja ;) Paitsi kai nyt… haluan pari vuotta vanhan (tai tietty mieluummin uuden, mutta…) Honda Civicin! Työnnettiin auto kulman taakse alamäkeen, kakkosta silmään ja kytkintä ylös mäessä. Mutta ei mitään. Kytkin rahisi, moottori ei sanonut mitään. Ja jarrukin alkoi olla huolestuttavan raskas…

Ei siinä sitten mitään, hinaus ja huoltoon, tuumasin rullaillessani auton parkkiin pienelle hiekka-alueelle mäen alla. Onneksi oltiin kävelymatkan päässä kotoa, sillä minulla ei tietenkään ollut edes kännykkää mukana, reissunhan piti olla vain pikapyrähdys hakemaan tosikoinen himaan. Sapettihan se silti, se sellainen tämäkin tässä vielä, koko maailma on minua vastaan -tunne vyöryi uhkaavasti päälleni. Mutta vielä jaksoin vääntää vitsiä asiasta tosikoisen kaverin isälle, joka tarjoutui heittämään meidät kotiin lyhyestä matkasta huolimatta.

Tultiin kyydillä himaan, pyysin miestäni tilaamaan niin huollon kuin hinauksenkin (joka menee vakuutuksesta sentään), kun on tottuneempi noita autoasioita hoitamaan. Jotenkin saatiin siitä kunnon sanaharkka aikaiseksi – ehkä peeämässäni tai väsymykseni tai soppakattilani uhkaava täyttyminen tai ihan vaan ajatus siitä, että olen viikonlopun yksin kotona autottomana, tai mikä lie, sai minut ryöpsähtämään ja sen kattilani kaatumaan.

Mielenrauhani palauttamiseksi lähdin siitä sitten kävelylle. Poikkesin autoni luona vielä kerran starttia kokeilemassa, ei inaustakaan. Jatkoin matkaani tuonne järvenrantaan istumaan, veden äärelle luonnonrauhaan, missä laineet liplattelivat, linnut lauloivat ja kalat hyppivät pintaan. Rauhan rikkoi vain lentokoneiden tauoton pörinä yläpuolella – laskeutumiskaarros meni taas tänä iltana meidän päältä – ja miinaharavan piipitys! Isä ja pieni poika siinä etsivät rannassa aarretta tai miinaa tai mitä lie metallinpaljastimella, joka piipitti koko ajan poitsun lapiosta.

Aikani siinä istuin, merta vähän kaivaten, mutta tuo järvenrantakin teki tehtävänsä ja mieleeni palasi taas rauha ja hyvä mieli. Kaikki järjestyy, maailma ei kaadu autoon eikä mihinkään muuhunkaan. Se on vain elämää. Lähdin kävelemään kotia kohti ja matkallani poimin kimpun kukkia keittiön pöytää koristamaan.

Mutta miksi alkukesän kukat ainakin täällä päin maailmaa on 90% keltaisia?”