Painonhallinnan filosofiaa

Jo vuosia sitten, pian yhdeksän vuotta sitten, löysin vähä-hiilihydraattisen ruokavalion. Olin sitä edeltäneinä vuosina jo onnistunut laihduttamalla laihduttamaan raskauskilot pois, viitisentoista kiloa, ja olin kutakuinkin samassa kuosissa kuin ennen kuin aloin esikoista odottaan. Kutakuinkin samassa kuosissa, jossa olin ollut siihen (raskauteen) astisen aikuisikäni. Reilut kymmenen kiloa ihannepainostani, jota en uskonut edes voivani saavuttaa. Niin, ja hiipihän ne kilot siinä parin vuoden sisällä takaisinkin, tai siis ainakin viisi kiloa. Syksyllä 2007 olin siis itse asiassa noin 17 kilon päässä ihannepainostani.

Se ei ollut minulle mikään tietoinen valinta. Siinä vaan kävi niin. Työpaikkani alakerrassa aloitti uusi ravintola, joka tarjosi mahtavan salaattipöydän buffan yhteydessä ja huomasin täyttäväni lautaseni niillä herkullisilla kasviksilla niin ettei oikeastaan edes jäänyt tilaa kuin liha/kana-palalle ja ehkä ihan pienelle määrälle pastaa tai perunaa. En ollut koskaan nälkäinen, en koskaan kokenut jääväni mistään ruuasta paitsi, mutta aloin laihtua. Aloin miettiä miksi, ja koska toki oli karppauksesta lukenut, tajusin, että sehän se syy oli. Valinta muuttui tietoiseksi siinä vaiheessa ja vähitellen jätin kaiken pastan, perunan ja vaalean leivän pois turhakkeina.

Vuosia olin ihannepainossani plusmiinus muutama kilo. Painoni oli yrittämättä tasapainossa tasapainoisella ruokavaliolla, jossa ei ollut sijaa vehnälle, perunalle, pastalle, riisille ja sokerille kuin ihan satunnaisesti ja kohtuudella. Liikuin vuosia todella paljon, eikä minun tarvinnut vahtia syömisiäni, sillä ruokatottumukseni olivat hyvät ja liikunnan ansiosta kulutin kaiken senkin hyvän energian.

Viimeisten parin vuoden aikana painoni on alkanut hiipiä taas ylöspäin eksponentiaalisella käyrällä. Syitä voinee luetella monta: liikun nykyisin paljon vähemmän kuin ennen, hormonitasapainoni on keski-iän myllerryksessä, parin vuoden takaisen leikkauksen jälkeen on elimistössäni ollut kaikenlaista kummallista ja kilpirauhanenkin toimii vähän vajaalla. Syillä ei oikeasti ole mitään väliä. Niiden taakse on helppo mennä ja olla sitä mieltä, että en minä sille mitään voi, että paino vaan nousee. Syön niinkuin ennenkin ja silti se nousee.

Tosiasia on, etten syö ihan niinkuin ennenkin. Olen yhä syönyt aika vähä-hiilarisesti, mutta olen ollut lepsumpi karkin suhteen ja leivän suhteen ja mitä nyt kaikkea. Olen useaan otteeseen koittanut löytää sitä vanhaa tuttua tasapainoa, jossa voin syödä niitä vähän ja voida silti hyvin, mutta se ei ole tepsinyt. En ole ensinnäkään osannut pitäytyä keskitiessä vaan milloin milläkin verukkeella antanut itselleni erikoislupia. Toiseksi, edes se keskitie ei tällä hetkellä taida riittää kuin korkeintaan ylläpitämään painoa, pysäyttämään nousun. Ja se on vasta alku.

Valittaminenkaan ei juuri auta. Ihme-dieetti (saa syödä mitä vaan ja odottaa ihmettä) ei juuri auta. Pari viikkoa sitten sunnuntaiaamuna marisin taas ääneen asiasta ja mies lopulta sanoi minulle: “I can guarantee you that if you leave sugar and alcohol from your diet, you WILL lose weight.” Suivaantuneena (tiedättehän, kaikki ne itsesuggestiiviset vakuuttelut, ettei ylipainoni ole omaa syytäni sysättiin juuri syrjään ja se suututtaa) sanoin, että ok, annan sille kuukauden. Viisi viikkoa. Syntymäpäivääni saakka. Katsotaan mitä tapahtuu.

Sen sunnuntain vielä annoin itselleni armoa. Join vähän simaa ja illalla yhden lonkeron. Maanantaiaamuna, lupaukseni mukaan, jätin ruokavaliostani kokonaan pois sokerin (ei tarkoita esim. hedelmissä olevaa luontaista sokeria), alkoholin (ok, olen yhden pienen lasin kuivaa punkkua itselleni kerran tänä aikana suonut) ja samalla vedin vehnän, leivät ja muut valkoiset hiilarit nollalinjalle. Kuitupuolen hoitaa lusikallinen pellavarouhetta päivässä (maustamattoman jugurtin ja sokeroimattomien vadelmien kanssa) ja satunnainen ruisleipä ja siemenet, sekä se mitä pavuista ja vihreistä kasviksista tulee. Kerran on mieli tehnyt jäätelöä, mutta kun en löytänyt sokeritonta, jätin syömättä ja näin siitä seuraavana yönä unta. Muuten on ollut helppoa.

Mistä päästään viimein siihen filosofia-osuuteen. Lopultakin laihtuminen on hyvin yksinkertainen yhtälö. Syö vähemmän kuin kulutat. Jos haluat syödä enemmän, liiku enemmän jolloin kulutat enemmän. Muuta virkaa ei liikunnalla oikeastaan laihtumisen suhteen olekaan. Toki se on terveellistä ja hyväksi, kiinteyttää kroppaa ja nostaa yleiskuntoa ja lihaskuntoa ja whatnot. Mutta yksinään se ei laihduta.

Kaikki ne laihtumiskonstit ja kikat ja lääkkeet ja muut on oikeastaan kehitetty siksi, että useimmat meistä (joilla painonhallintaongelmia on) tykkää syödä enemmän kuin vartalo tykkää kuluttaa, eikä mistään haluaisi luopua. Kuten ihme-dieetissä, pitäisi saada syödä niinkuin ennenkin, joku muu maaginen keino siihen lihomisen pysäyttämiseen ja painon putoamiseen pitäisi löytää. Kun ei toi naapurin Riittakaan liho. Mulla täytyy olla jotain kropassa pielessä, kai siihen joku lääke on!

Yksi helppo tapa syödä vähemmän kuin kuluttaa on vähentää hiilihydraattien määrää ja välttää ennenkaikkea valkoista sokeria ja tärkkelystä. Niissä on montakin haittaa. Ensinnäkin ne muuntuvat elimistössä kaikkein helpoiten rasvaksi, jos ei niitä polta heti (ei, rasva ei siirry rasvana ihon alle). Toiseksi ne turvottavat. Kolmanneksi ne vaikuttavat kylläisyyskeskuksen toimintaan. Runsaasti (tai meillä joillakin jopa ihan vaan vähän) nopeita hiilihydraatteja sisältävä ruokavalio aiheuttaa sen, ettei ikinä tunne itseään kylläiseksi, joten sitä sitten vaan puputtaa ja syö lisää. Silloin kun elin vähän tiukemmin hiilarien suhteen, huomasin eron jo ihan parin päivän lepsuilun jälkeen.

Nyt kun olen ollut 2½ viikkoa tällä “dieetillä” jota sokerittomaksi kutsun, vaikka siihen paljon muutakin sisältyy, olen huomannut, miten annoskoot ovat itsekseen pienentyneet, miten minun ei jatkuvasti tee mieli syödä jotain, miten en tunne itseäni jatkuvasti nälkäiseksi, ja miten saatan lopettaa syömisen lyhyeen, koska olo on jo kylläinen. Mielitekosyöminen on poissa ja syön vain saadakseni ravintoa. Ei siis tarkoita sitä, ettenkö nauttisi yhä hyvästä ruuasta. Sitä ei vaan tarvitse olla paljon tekemään minut tyytyväiseksi. Veden juonti (mikä pistää aineenvaihduntaan liikettä) puolestaan on taas itsekseen lisääntynyt.

Muutamaan otteeseen olen rutissut, etten minä silti mitään tuloksia huomaa. Ensimmäisiin pariin viikkoon en huomannutkaan. En löytänyt vaakaani kun tämän aloitin, mutta retrospektiivisesti veikkaan, että ensimmäisten parin viikon aikana putosi ehkä pari kiloa nestettä, kun turvotus hävisi.  Viime viikolla löytyi vaakani ja siitäkin on pudonnut kilo. Siis viime viikon lukemasta, ei vaa’asta.

Painonhallinta on viime kädessä kuitenkin valintoja. Valinnat on joskus vaikeitakin, eikä ne ole samat kaikille, sillä ihmiset ovat yksilöitä, vaikka tiede tykkääkin toisin väittää (onhan helpompi muodostaa mediaaneista sääntöjä kuin tunnustaa, että variaatioita on vaikka kuinka). Tämä malli toimii itselläni, joskin vähän harmitti alkuun, ettei kultaisen keskitien sääntöni enää toiminutkaan vaan jouduin laittamaan kovat piippuun. Ei sen kuitenkaan väliä. Jos tällä tiellä jaksan pysyä, pääsen takaisin sinne missä pitäisi painoni suhteen olla. Juuri nyt en tiedä miksen jaksaisi. Hetki on oikea.