Musiikkia ja kirjoja

Kesällä luin Anthony Kiedisin omaelämäkerran. Kerrassaan kiehtova kirja! Mieheni sitä minulle suositteli, arveli että tykkäisin ja oli aivan oikeassa. Huomasin siinä kirjaa lukiessani, että kiinnostukseni RHCP:n musiikkia kohtaan nousi hurjasti. Olen “aina” pitänyt Pepperseistä, mutten ole koskaan ostanut yhtä Best of -kompilaatiota enempää heidän albumeitaan. Miehellä oli Stadium Arcadium, jota olen aiemminkin kuunnellut, mutta kesällä sitä tuli pyöritettyä autossa oikein urakalla.

Toinen rock-muusikko, jonka musiikista olen aina pitänyt, vaikken suurfani olekaan ollut, on Dave Grohl. Hän on myös henkilönä kiehtonut ehkä siitä lähtien, kun sattumalta näin noin puolet hänen elämästään kertovasta dokumentista MTV Rockilla monen monta vuotta sitten. Niinpä samalla kun tilasin Kiedisin Scar Tissuen Amazonista, tilasin myös Grohlin elämästä kertovan kirjan This is a call. Se ei ole omaelämäkerta, vaan sen kirjoittaja on brittiläinen musiikkijournalisti, ja vaikka se on paikoin oikein mielenkiintoinen, on kirja itsessään vähän pettymys.

Eihän se lupaakaan olla mikään virallinen elämäkerta, mutta kannessa lukee “The life and times of Dave Grohl”. Tästä huolimatta kirja käy historiikin tavoin läpi niin Britannian kuin USA:nkin, eritoten DC-alueen sillä siellä Grohl kasvoi, underground rock/punk rock -sceneä 70-80-luvuilta. Ymmärrän, että se on kaikki ollut vahvasti vaikuttamassa Grohliin ja siihen, mitä hän ja Foo Fighters tänä päivänä ovat, mutta en minä sitä ihan niin juurta jaksain jaksaisi kahlata. Niinpä huomaan hyppiväni sivuja skannaten ohi, mikä sinällänsä ärsyttää itseäni.

Kunhan sen (minusta) irrelevantin genre-historian jättää omaan arvoonsa, kirja on kyllä mielenkiintoinen ja onhan siellä niitä hippusia Grohlinkin elämästä ;) Ja vaikken ole edes päässyt vielä Foo Fighters -osuuteen (Srcream on juuri hajonnut ja Grohl saanut pestin Nirvanan rumpalina), kavoin jo kaapista ne kaksi FF:n albumia, jotka jokunen vuosi sitten ostin ja otin ne mukaani ajomatkalle kohti Raumaa ja Poria viime maanantaina. Ei nekään kuuntelemattomina olleet kaappiin joutuneet, mutta olihan siitä jo tovi, kun viimeksi ovat olleet soimassa.

Sen verran tuttua huttua ne levyt kuitenkin, että siinä Turun motarilla aloin miettiä jälleen, että niin kutkuttaisi kyllä ostaa se viimeisin varsinainen studioalbumi Wasting Light, jonka äänityssessioista Grohlin autotallissa koko tuo kirja alkaa. Lounastakin tarvitsin, joten päätin kurvata Raision Myllyyn lounaalle ja pienelle Prisma-piipahdukselle. Toiveikkaana kävin levyosastolla, vaikka tiesinkin sen olevan aika long shot; eihän tässä maassa mitään uutta musiikkia (paitsi kotimaista) enää CD:llä saa. Ei ollut Wasting Lightia, mutta pari FF:n lukuisista vanhemmista albumeista kylläkin, molemmat 90-luvulta.

Ostin ne ja hain Coffee Housesta kahvin ja ruisleivän ja matka jatkui minulle ennen kuulemattoman Foo Fightersin tahtiin (tai no, kummallakin CD:llä oli pari isompaa hittiä, jotka tietty oli tuttuja). Illemmalla sitten Porissa hotellihuoneessa avasin Amazon.co.uk:n ja etsin ostoskoriini tuon Wasting Lightin. Samalla kertaa päätin päivittää Chili Peppers -“kokoelmaamme” heidän uusimmalla albumillaan The Getaway. En ole kuunnellut sitä Youtubestakaan enkä mistään, joten kuunneltavaksi jää, pääseekö lähellekään Stadium Arcadium -tasoa. Se on minusta yksi hienoimmista rock-albumeista ever.

Amazon olisi pullollaan muitakin muusikko-elämäkertoja, mutten nyt tähän hätään tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut mistään niistä. Nämä kaksi valikoituivat lukemistooni eivät niinkään musiikkinsa (vaikka siitä tykkäänkin) vuoksi, vaan koska heidän elämänsä on ollut mielenkiintoista. Jahka saan tuon Grohl-kirjan luettua, taitaa muusikkokirjat vähäksi aikaa jäädä, mutta niin RHCP:n kuin FF:nkin musiikki on korvissani saanut aivan uutta syvyyttä noiden elämäkertojen lukemisen myötä.