Mielen päältä

Fingerpori

Ei siis Miele-imurin päältä. Luen selvästi aivan liikaa Fingerporia, kun alkaa olla tiettyjä sanoja, joita ei enää kykene käyttämäänkään ilman että joku fingerporilainen tulee mieleen. Yleensä Asko.

fingerimieleen

Kissa kehdossa

Näin eilen Facebook-virrassani artikkelin (enhän minä sitä enää tietenkään löytänyt) vanhuksesta, joka toivoi saavansa ystävänpäivänä kortteja. Lävitseni pyyhkäisi surumielinen huokaus, pieni pistokin tuntui sydämessäni. Ei niin kauan aikaa sitten isoäitini oli yksinäinen vanhus, joka toivoi ja odotti puhelinsoittoja ja korttejakin. Lähetteli meille niitä toisinaan, muisti jokaisena merkkipäivänä, soitteli kun ei meistä mitään kuulunut.

Ja sitten isoäiti kuoli. Nyt mietin, miksi se oli niin vaikeaa soittaa, laittaa joskus kortti. Isoäitini oli mielessäni kyllä paljon, jatkuvasti, ihan silloin eläessäänkin. Aina oli vaan mukamas niin kiire. Minullako? Eihän minulla edes ikinä ole kiire! Elän mukakiireisenä, tohotan omia juttujani, ja se että työpäivän jälkeen pitää käydä ruokakaupassa tuntuu kiireiseltä päivältä. Taitaa olla vain pääni sisällä koko kiire.

Niin tai näin, aina on mukamas väärä hetki soittaa. Aina ajattelin – samoin kuin yhä isäni suhteen – että soitan kun on hetki aikaa istua ja puhua rauhassa. Sitten en lopulta soittanut ollenkaan, sillä kun oli se hetki istua ja puhua rauhassa, olin jo unohtanut koko soittamisen ja lysähdin lukemaan tai jotain. Facebookkaamaan. Ankeeta. The road to hell is paved with good intentions. Isoäitini oppi lopulta onneksi soittelemaan minulle. Kun olin riittävän monta kertaa hänelle sanonut, etten tahallani ole soittamatta, että mielelläni puhun. Aina vastasin, tai jos en juuri silloin voinut, soitin takaisin heti kun pystyin. Jostain syystä sen muistin tehdä melkein aina.

Eilen soitin isälleni heti näitä mietittyäni. Totesin, ettei ole parempaa aikaa kuin *nyt*. Yritän parantaa tapani.

Imperiumin (eikun siis kansan) vastaisku

Kehä ykkönen on valjastettu peltipoliisein ja sensorein kansalaisten valvontaan. Valtion “sakkotulot” eivät kuulemma ole nousseet odotetusti, joten tartti tehrä jotain. Anteeksi, mitä? Sakkotulot? Aika jännittävä käsite ja ajatus sinänsä, että valtio nojaa sakkotuloihin edes osittain budjetissaan (virallisessa tai epävirallisessa). Eikö sakkojen ja muiden rangaistusten tarkoitus ole alunperin ehkäistä lain rikkomista, noin niinkuin uhkauksena joka toteutetaan kun on tarve? Eikö ideaalitilanteen pitäisi olla, ettei sakkoja tarvitsisi määrätäkään?

Mitä ilmeisimmin tämä ajatus on hukkunut jonnekin ja tilalle on tullut ajatus “kun ei kansa riko lakia tarpeeksi, että saataisiin sakkotuloja tarpeeksi, kiristetään ehtoja ja valvontaa niin johan alkaa ropista!” Ehkä hivenen tyhmä ajatus, anteeksi nyt vaan. Kansa ei halua sakkoja. Kansa iskee takaisin: sakoilla on saatu aikaa se yllättävä tulos, että kehällä ajetaan hiljempaa! Ei enää paahdeta satasta niinkuin ennen!

Kolarien määrä ei tietääkseni ole laskenut mihinkään, mutta siihenhän tällä sakkorysäajattelulla ei kai pyrittykään. Pelti rytisee kun ihmiset jojoilevat välttääkseen niitä sakkoja. Ajavat toistensa perässä, vaihtelevat kaistoja ihan yhtä holtittomasti kuin ennenkin ja niin edes päin. Silti. Pitkä nenä sakottajalle.

Tolkun ihmiset

Somessa kohkataan nyt tästä tolkusta ja tolkuttomuudesta. Tiettävästi Niinistö piti puheen, jonka autuaasti missasin ja siinä käytti tuota sanaparia, tolkun ihmiset. Kun en tiedä, mitä arvon presidenttimme sanoi, en ala puhetta ja tarkoitustaan ruotia kuulopuheiden perusteella. Luottamukseni Niinistön tolkkuun on kuitenkin sen verran suuri, että kehtaan väittää mm. Kirkko ja kaupunki -lehteen piirroksiaan piirtelevän Ville-mikäsennimiolikaan ymmärtäneen tarkoituksen väärin (ei, en laita kuvaa, en edes linkitä sitä tähän, koska en halua enempää sitä tolkuttomuutta levittää).

Tolkku eli järki on tiettävästi positiivinen asia. Järjen käytön pitäisi oleman sallittua, joskaan en aina ole siitä vakuuttunut tässä meidän holhousyhteiskunnassamme. Tolkun ihminen käyttää maalaisjärkeään (jos sitä on), ei kohkaa, ei mene äärimmäisyyksiin vaan ymmärtää, että ihmisiä on erilaisia ja että on eri asia hyväksyä jokainen henkilö henkilönä kuin hyväksyä kaikki mitä ko. henkilö tekee. Tämän kanssa kamppailee tosikoiseni, hilkun vaille 13v, joka yrittää löytää paikkaansa maailmassa ja yhteiskunnassa ja huutaa minulle, etten rakasta häntä, koska moitin hänen käytöstään. Keskenkasvuinen. Aikuisen pitäisi jo tietää paremmin.

Tolkun ihminen ei käännä katsettaan, kun joku pahoinpidellään. Tolkun ihminen ei mene ja pahoinpitele pahoinpitelijää, vaikka tämä kuinka sen ansaitsisi. Tolkun ihminen pyrkii auttamaan, mutta muistaa taata myös oman turvallisuutensa, sillä omistaan(kin) pitää pystyä huolehtimaan. Tai näin itse ajattelen. Näin oma maalaisjärkeni sanoo. Kaipa sekin on kuitenkin jokaisen omien korvien välissä, mitä kohtuulliseksi ja tolkulliseksi määrittää.

X-Files

Revival. Jotain niin hulppean hienoa siinä, että Mulder ja Scully – Duchovny ja Andersson! – ovat palanneet ruutuun ja vieläpä aidosti vanhentuneina, tarina jatkuu eikä ole joku remake. Remake jäisi varmasti katsomatta, mutta tämä, tämä jatkosarja, joka on faniensa ja näyttelijöidensä tavoin kasvanut, aikuistunut, syventynyt, vanhenemisen tuoman insightin ja seesteisyyden myötä. Miten sen parhaiten sanoisi? Matured. Niin sarja kuin sen näyttelijät kuin hahmot kuin fanitkin. Ihan parasta <3

En tiedä näkyykö tänään hotellihuoneessa keskellä ei mitään telkkarista FOX vai olenko tämän illan jakson suhteen FOX Playn varassa. Jos olen, en tiedä jaksanko valvoa yhteentoista ja katsoa jakson melkein kahteentoista, kun tänään on junailupäivä ja huomenna koulutuspäivä ja junailu himaan. Voi kuitenkin olla, etten malta odottaa katsomista huomisiltaan saakka. Junassahan se olisi hyvä katsoa, mutta rohkenen epäillä, että siellä verkko tai kännykän kaista riittää videon striimaukseen.

MRI

Kohta se taas koittaa, vuotuinen magneettikuvaus. Maaliskuun alkupuolella saan tietää, mitä kasvaimelle päässäni kuuluu. Sanooko se “kas vain” vai onko ihan hiljaa.