Tänään en tykkää elämästäni. Olisi pitänyt vaan jäädä peiton alle nukkumaan.

Eilen oli maanantai, sellainen perusmaanantai, sillä olin himassa, kuten joka maanantai, jos vaan voin. Yritän välttää näitä tämän päivän kaltaisia pseudomaanantaita tapahtumasta. Eilen kaikenlaiset asiat putoilivat käsistäni, sotkin keittiössä normaaliakin enemmän ja koirat halusivat ulos juuri kun työkaveri pingasi Skypessä. Kuten aina. Se on ihan vakio viikonpäivästä riippumatta. Niinpäin oikeastaan, että juuri kun koirat alkavat pyytää ulos, päättää joku kysyä minulta jotain Skypessä, vaikkei koko päivänä muuten mitään Skype-liikennettä olisikaan.

Tänä aamuna uskoin olevani tulossa toimistolle palaveriin klo 9. Yöunet jäivät hyvin vähiksi, sillä vasta puolen yön aikaan nukahdin ja heräsin ehkä puoli neljän maissa, ja nukahdin takaisin sitten puoli seitsemän jälkeen. Seitsemältä soi kello, ja on kai turha edes sanoa, miltä minusta siinä vaiheessa tuntui. Vastahakoisesti nousin ylös kahtakymmentä yli, tein cappucinot ja pukeuduin, sellaisiin asiakas-vaatteisiin. Yritin meikata, mutta aamu-dilemmani varhaisina aamuina on, että jotta näyttäisin ei-niin-zombielta, tarvitsisin kauniit meikit naamaan, mutta jotta saisin meikattua nätisti eikä suttuisesti, tarvitsisin pari tuntia lisää unta aamuun.

Lähdettiin miehen kanssa liikkeelle kahdeksan aikaan, liikenne soljui sulavasti, kiitos syysloman. Kävelin miehen firman hallilta Kurviin, hain Picnicistä latten ja sämpylän mukaani ja kävelin sporapysäkille odottamaan kuutosta. Olin pyytänyt juustosämpylän ja nainen tiskin takana vielä vahvisti: “Vain juusto?” ja minä: “Kyllä.” Kuinka ollakaan, kun avasin sämpylän kääreestään, oli se juusto-kinkku. Ratikan tuloon oli 3 minuuttia, ja kuvittelin että minulla on jo vähän hoppu toimistolle, joten tuumasin vaan, että onneksi en ole vege ja haukkasin sämpylää.

Ratikassa istuessani kello kävi varttia vaille yhdeksää, eikä kokousmuistutusta kuulunut. Tarkistin kännykän “tänään”-näkymän ja se näytti vain lasten harrastuksia. Avasin kalenterin ja tuijotin hetken tyhjää tiistaita, pyyhkäisin esiin huomisen ja löysin kokouksen. Siinä vaiheessa olisi voinut mennä kahvit väärään kurkkuun, mutta läikkyivätkin syliin silkasta harmista. Olin siis aivan turhaan liikkeellä niin pahuksen aikaisin, eikä siinä kaikki. Huomenna sama rumba, kun on oikeasti palaveri yhdeksältä.

Aloin kaivaa käsilaukustani nenäliinapakettiani, huonolla menestyksellä. Jotain kova ja kulmikasta osui käteeni ja vedin ulos liki täyden tupakka-askin, jonka luulin kadottaneeni Seefeldin matkalla! Olin aivan varmasti kaivanut laukkuni ja tyhjentänyt sen kotona ja whatnot ja olin aivan varma, ettei se ollut siellä. Sieltä pohjalta se nyt kuitenkin käsiini osui. Viikkoihin en tosin ole polttanut, en sitten viimeisimmän flunssan ja hyvä niin. Ei tee mieli ja hyvä niin.

Löysin sentään nenäliinatkin ratikan kolistellessa Kaisaniemeen. Kiivetessäni portaita toimistolle soitin miehelle ja vuodatin koko kurjan aamukurimukseni ja ehdotukseni siitä, miten päiväni tästä saataisiin nousuun: kävelen puolen päivän tietämillä miehen duunipaikalle, mennään yhdessä lounaalle ja sitten minä hyppään bussiin ja siirryn takaisin kotitoimistolle. Sitä odotellessa istun tässä tyhjässä toimistossa keskenäni ja koitan pysyä positiivisena. Korjaus, koitan olla vähemmän negatiivinen. Tehdä töitä ja olla hakkaamatta päätä pöytään.