Maallista materiaa

Oltiin eilen vuosi sitten kuolleen isoäitini kodissa, minä, isäni puolisoineen, sisko, serkut ja setä puolisoineen, käymässä läpi isoäidin jäämistöä. Sitä kamaahan riittää – kuvittele asuvasi 50 vuotta samassa kodissa, heittämättä juuri koskaan juuri mitään pois. Kuvittele olevasi vähän varakkaampi, ja ostavasi sinä aikana taidetta, hopeita ja kristallia. Kuvittele olevasi akateemisesti koulutettu ja kirjoista kiinnostunut. Kuvittele matkustelleesi maailmalla jo kauan ennen Keihäsmatkoja ja tuoneesi sieltä silkkiä, turkiksia, marmoria ynnä muuta kotiin.

Jatkanko? Jos nyt itse olenkin kaiketi ylempää keskiluokkaa tulojeni perusteella (tai ainakin miehen kanssa yhteenlaskettuna), olivat isovanhempani aidosti varakasta luokkaa. Isoisä korkeassa virassa kaupungilla, isoäidillä varaa olla kotiäitinä arkkitehdin koulutuksestaan huolimatta. Isoäidin perhe oli varakas viipurilainen kauppiasperhe, joka menetti osan omaisuudestaan sodan myötä, sai siitä kiitettävän korvauksen, josta eritoten minun isovanhempani pääsivät nauttimaan; isoäitini oli ainoa lapsi.

Menee vielä hyvä tovi (toivottavasti) ennen kuin neljännes jäljellä olevasta omaisuudesta tavoittaa minut isäni kuoltua. Eilen kuitenkin jakoon meni paljon tuosta maallisesta materiasta. Toin kotiin nahkasaapasta, untuvatakkia, villakangastakkia, avokkaita, laseja, maljakoita, yhden isoäidin lukuisista astiastoista (teinithän kohta muuttavat omilleen!) ja pieniä muistoesineitä. Ja muutaman kirjan. Jos minulla olisi kirjasto, ottaisin sinne kaikki isovanhempieni kirjat – upeita vanhoja opuksia – mutta minulla ei ole kirjastoa eivätkä nämä entisektään tahdo kunnolla tänne mahtua.

Isoäidillä oli paljon kaikenlaista suunnattoman eleganttia. Isoäiti oli sellainen pieni vanha rouva, jollaisen voit nähdä Stockmannilla tyylikkääseen rintaneulalla somistettuun luonnonsilkkipukuun pukeutuneena. Harmillisesti isoäiti oli paljon pienempi kuin kukaan jälkipolviensa naisista (ehkä tosikoista lukuunottamatta) ja kuten serkkuni sanoi, on harmi, ettei me isoäidin jälkipolvien naiset ylletä lähellekään isoäidin eleganssia. Tatuoidut, lävistetyt, sellaisella vähän vähemmän klassisella tavalla trendikkään mustanpuhuvat. Isoäiti piti vihreästä ja ruskeasta ja sinisestä.

Luonnonsilkkipuvuilla ei siis meidän suhteemme ollut toivoakaan, ikävä kyllä. Kengistä löytyi sopivia, ihme kyllä, samoin takeista (isoäidin takit olivat hänelle mitä ilmeisimmin aivan liian suuria!). Sovittelin aiemmin mainitsemieni lisäksi myös klassisen kaunista tummansinistä poplaria saaden serkkuni nauramaan, kun se niin ei ollut minua. En kyennyt näkemään itseäni se takki päälläni edes hameen kanssa matkalla juhliin. Villakangastakissa kylläkin, mutta en poplarissa. Nahkarotsi rulettaa!

Kun vuosia sitten erosin, halusin eroon myös kaikesta ylimääräisestä rojusta. Otin mukaani kirjoja ja vain kaikkein henkilökohtaisimmat ja minulle tärkeimmät esineet. Eksäni sai kaikki valokuva-albumitkin! Kirjoista laitoin silloin pois noin puolet ja osan laatikoissa varastoon, sillä pieneen omaan kotiini ei vain olisi mahtunut – otin ennemmin mukaani suvussa sata vuotta kulkeneen järeän liinavaatekaapin kuin kirjahyllyjä täyttämään senkin tilan. Vielä kun nykyisen mieheni kanssa yhteen muutettiin, tuli tuo kaappi mukanani, mutta tänne muuttaessamme se oli pakko laittaa muualle. Täällä ei ollut sille paikkaa; ei sitä olisi edes saanut sisälle muualle kuin autotalliin. Se meni isoäidilleni.

Miehelläni on paljon kaikenlaista roinaa ja vähitellen sitä on kertynyt tässä yhteisenäkin, mistä etenkin kovin tavara-askeettinen esikoinen saa aihetta silmien pyörityksiin. Good luck vaan omille lapsillemme, kun joskus aikanaan meidän jäämistöämme setvivät! Tavara senkun kumuloituu kuten eilenkin saimme nähdä. Vitriinit, jotka alunperin olivat melko väljästi täytetyt, ovat saaneet kaikenmoista lisätäytettä niin omien hankitojen (kuten vaikkapa etanapannujen ja mustajalkaisen viinilasisarjan keryttämisen) kuin mutsin ja isoäidin perintöjenkin myötä. Se isoin potti on kuitenkin vasta tulossa, kun aikanaan isäni jättää tämän maailman.

Suhteeni materiaan on aika mielenkiintoinen sinänsä, sillä toisaalta haluaisin elää pienesti, ympärilläni vain kaikkein välttämättömin. Toisaalta en halua heittää pois asioita, joista on lämpimiä muistoja. Toisaalta kauniit esineet ovat kauniita. Toisaalta on kiva omistaa erikseen juhla-astoita juhlavampia hetkiä varten. Toisaalta on kiva omistaa kaikenlaista hyödyllistä, jota voi käyttää erilaisiin projekteihin sun muihin.

Tarvitisin yksityisen kirjaston ja museon! Voisin elää pienesti yksinkertaisessa mökissä ja aina nostalgiaa kaivatessani mennä museooni, ja lainata kirjat kirjastostani. Miehelle oma verstas, niin ei tarvitsisi työkalujakaan varastoida kotiin. Jos voisinkin ulkoistaa materian jokapäiväisestä elämästä, tarvitsematta heittää sitä pois! Monesti olen ihmetellyt yksityisiä taidekokoelmia, jotka on jossain lukkojen takana eikä omistaja voi nauttia niistä kuin erikseen galleriaansa menemällä. Nyt yhtäkkiä ymmärrän, sillä voisin mieluusti tehdä samoin kirjoilleni ja joillekin muillekin keräilykohteilleni.