Kun stadilainen Harjavaltaan joutui

Suokaa anteeksi, arvon pienpaikkakuntalaiset, mutta kun astuin junasta pimeyteen Harjavallan asemalla ja astelin kiskojen yli pohtien että ainakin siitä raiteilta käsin Harjavalta näyttää kutakuinkin samalta kuin noin 25v sitten, tunsin todellakin tulleeni keskelle ei mitään.

Junamatka oli uneventful. Uneventful on hyvä. Junanvaihto Tampereella sujui ongelmitta, aikataulussaan. Miehen kanssa puhelimessa naureskeltiin, että melkein voidaan vilkutella siinä ohimennessä, mutta miehen juna muualta kotia kohti ei aivan ollut vielä Tamperetta saavuttanut. Harjavallan asemalla kanssani jäi pois puolisen tusinaa muutakin. He hajaantuivat jalan kuka mihinkin suuntaan, paitsi se yksi onnekas, jolla oli autokyyti vastassa.

Olin etukäteen selvittänyt, että Harjavallassakin toimii taksi. Yksi taksiyhtiö. Koska olin myös etukäteen selvittänyt, että asemalta on sellainen reilun kilometrin kävelymatka hotellille, en vaivannut päätäni taksilla vaan lähdin reippahasti kävelemään google mapsin osoittamaan tietä. Reilun kilsan reipas kävely osoittautuikin liki kolmen kilsan reippaaksi kävelyksi, mitä en siinä puhelimen kartasta hogannut.

Kävelin ripeää tahtia löyhästi maantien vartta metsän halki, tulvivan alikulkutunnelin läpi ja teollisuuslaitosten ohi. Mietin montako raiskaajaa mahtaa asua Harjavallan märissä metsissä. Hassua sinänsä, että tunnen oloni turvalliseksi ja confidentiksi isoissakin kaupungeissa, pelkäämättä eksyväni, pelkäämättä tulevani mukiloiduksi (paitsi eräillä Lontoon hiljaisilla kujilla), pelkäämättä etten selviä, mutta kun minut heitetään keskelle ei mitään, missä ei asemalla ole taksitolppaa ja hotellikin on metsän siimeksessä, tunnen olevani totaalisesti out of place. Ihan lande on sitten vielä eri juttu ja se on taas ihan fine.

Viimeistään siinä alikulkutunnelin lammikon kohdalla kirosin itseni siitä, etten ollut sitä taksia itselleni hankkinut. Tunsin itseni leijonanmetsästäjäksi. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy kahlata läpi. Jos edesmennyt äitini minulle jotain opetti, se on että niin makaa kuin petaa eikä itku auta markkinoilla, joten otin härkää sarvista, käynnistin kännykästä fikkarin ja kahlasin läpi lyhintä ja matalimmaksi katsomaani reittiä. Silti toinen jalkani upposi jäiseen lampeen puolisääreen saakka ja leijonan metsästyksestä tulikin vettä kengässä.

Toinen kenkä vähän litsuen jatkoin matkaani pohtien, että on kyllä harvinaisen pitkä reilu kilsa, mutta minkäs teit. Töppöstä toisen eteen vaan. Suunnilleen siinä kohdin, kun ihmettelin mitä valaistu billboard tekee siinä kävelytien varressa, mistä se ei edes näy maantielle, säikähdin niin että hyppäsin metrin verran ilmaan. Jossain ammuttiin! Ilotulitteita, kuten sitten säikähdyksestä selvittyäni totesin. Laskettelurinteen kupeessa.

Siinä kohti kaarsin metsän poikki jäistä moottorikelkkareittiä pitkin kohti sitä mitä ensin hotelliksi luulin. Saavuin täpösen täydelle parkkikselle vain todetakseni, että jollen halua rinteessä nukkua, vielä on jatkettava matkaa. Ei onneksi paljon, ja lopulta hotellin löydettyäni hiipparoin pusikon läpi hotellialueen pihaan ja parkkipaikan läpi päärakennukseen. Olin hotellin (joka ennemmin minusta kyllä muistuttaa amerikkalaista motellia) nettisivuilta nähnyt, että tänään täällä olisi live-musiikkia tarjolla. Hotellin seinässä oleva kyltti informoi minua tiistain suosituista naistentansseista. Yllättäen motellimaisuus tuntui plussalta.

Sisällä päärakennuksessa bändi jo lämmittelikin, tyhjälle salille. Tyttö makeshift-kassan takana odotteli tanssijoita. Lapussa luki pääsymaksu 15€. Aika hinnoissaan, jos minulta kysytään. En muista maksaneeni kymppiä enempää moneenkaan paikkaan Stadissa. Tosin siitä on monta vuotta, enkä ylipäänsä kai monestikaan joutunut itse maksamaan sisäänpääsyjä…

Itse hotelli-respan takana ei ollut ketään. Soittelin kelloa (joka ei kyllä bändin yli kuulunut juuri mihinkään), soittelin toisenkin kerran. Kävelin kuikuillen henkilökuntaa. Lopulta tyttö tanssikassan takaa kävi hakemassa henkilön paikalle ja sain huoneeni. Hyvä ettei sama kuin missä viimeksi täällä yövyin (silloin saavuin autolla). Kävelin hotellin sisäpihan poikki huoneeseeni, pudotin kantamukseni sängylle ja vedin märän ja kuivan kengän jalastani. Toivottavasti kenkä kuivuu huomiseksi. Irtopohjallinen lienee imenyt suurimman osan märästä itseensä.

Tällä kertaa tein seuraavaksi jotain, mitä en normaalisti ikinä: avasin huoneen telkkarin. Toiveikkaana etsin Foxia ja löytyihän se. Ilta pelastettu, voin katsoa X-Filesit telkusta. Avasin kotoa asti tuomani lonkeron, joka ei edes ollut kylmää enää, ja lysähdin sängylle. Ja sitten soitti tosikoinen…

PhototasticCollage-2016-02-09-21-04-24