Kun päivä ei mennyt ihan putkeen

Nähtävästikin useimmat päivät menevät varsin putkeen. Joskus sitten on näitä päiviä, kun mikään ei tunnu onnistuvan, eikä mikään pysy käsissä. Niitä päiviä, kun pitäisi vain jäädä peiton alle makaamaan, jottei olisi vaaraksi itselleen ja muille.

Kaikki luultavasti alkoi jo eilisiltana, kun saunassa puraisin juustonakkia, joka katkesi ruiskauttaen tirisevän kuumaa juustoa alahuuleeni ja siihen tuli palorakkula. Mies (joka on monesti saanut niistä palorakkuloita) sanoi minulle: “Repeat after me: cheese sausages are evil”, mihin minä juustonakeilleni uskollisena: “Noo! They’re good! I just bit badly into one.”Alahuulessani on nyt ärsyttävä huuliherpestä muistuttava palorakkula, mutta hei! ainakin kitalaen palovamma (perjantai ja kuumat enchiladat) on parantunut. Tekevälle (tai syövälle, siis henkilölle joka syö) sattuu.

Tuumasin perjantaina duunissa, kun ovesta sisään tullessa näin peilikuvani, että minun ei pitäisi kulkea julkisilla paikoilla hihattomassa/lyhythihaisessa, sillä näytän aivan perheväkivallan uhrista mustelmineni. Minkä sille mahdan, että saan mustelmia niin helposti! “Ja sitten tuo tekeväinen elämäntyyli,” sanoi työkaveri diplomaattisesti. Suomeksi: ja sitten tuo kaikki koheltaminen ja tohotus.

Välillä minusta tuntuu, että olen kävelevä accident waiting to happen. Tänään sitten ensimmäistä kertaa vuosikausiin accident happened ajaessa. Ei siis riitä, että alle kk sitten sain kahdet (epäreilut) ylinopeussakot viikon sisään. Siis ihan oikeesti varsinaisia sakkorysiä kumpikin. Tätä menoa minulla on kortti kuivumassa ennen kuin syyskuu on ohi. Tänään en ajanut ylinopeutta, mutta ajoin ekaa kertaa vuosikausiin toisen auton perään.

Edellisen kerran ajoin toisen perään kymmenkunta vuotta sitten ollessani umpiväsynyt unihäiriöinen matkalla kotiin töistä. Elettiin aviokriisini alkuvaiheita. Tänään? Huomioni herpaantui äsyynnyttyäni kanssa-autoilijoille, joilla kesti ja kesti ja kesti yksi vaivainen kääntyminen. Lähdin siis risteyksen yli vähän ärtyneessä mielentilassa ja arvioin seuraavissa valoissa edelläolijan jarrutuksen vähän väärin. Tai jotain. Enivei, tuuppasin snadisti peräkoukkua ja puskuriin jäi pari skraadua, joista Skodakuski oli kovin sydämistynyt.

Vähän sinistä maalia ja se on siinä.

Niin hölmistynyt, järkyttynyt, whatnot, olin itse tästä virheestäni (enhän MINÄ töppäile liikenteessä näin!), etten tajunnut ottaa kaverin puskurista kuvaa, enkä edes yhteystietoja tai rekkaria (!!). Omalle autollehan ei tapahtunut mitään. No, toivon mukaan tyyppi on rehellinen ja käy vaan kiltsti näyttämässä puskurin sellaisenaan eikä yritä jotain muuta saada meidän vakuutuksesta. Mies himassa rauhoitteli, että shit happens, kaikille sattuu joskus, mutta minä vaan itkin, etten koskaan enää lähde talosta ulos, annan ajokorttinikin pois.

Otin lasin punaviiniä ja valmistin miehen pyytämän key lime pien ja kananmuna-katkarapu-graavilohi-voileivät saaristolaisleivällä ja vähitellen aloin rauhoittua. Haarukat ja muut välineet kyllä tavan takaa putoilivat käsistäni eikä leipä tokkeineenkaan meinannut selvitä suuhun asti (ruokailtuani vaihdoin koirien veden, johon olin tiputellut kananmunaa nyt ainakin syödessäni). Poissa tolaltani, se kai se oikea ilmaus olisi. Alan ehkä olla taas tolallani ja suunnittelen maalaussessiota pihalla, kun vielä näitä säitä riittää. Ihana lämmin aurinkoinen syyspäivä :)