Kiehtovia tarinoita – uusintana 7 vuoden takaa

 

Kirjoitus löytyy vanhasta SFFM:stä, päiväyksellä 7.7.2009. Silmiini se osui Facebookin muistoista – silloin muinoin ei julkaiseminen suoraan blogista toiminut kunnolla ja kopioin blogipostaukseni sinne aina kokonaan, muistiinpanoihin. Vaikka olen tuon päivän jälkeen lukenut monta kiehtovaa tarinaa lisää, nämä tässä mainitut ovat ikivihreitäni. Ehkä joukkoon nyt tosin pääsee mukaan myös Cassandra Claren viihteellinen fantasia-tuotanto (ei se kirjallisesti yllä millekään Leon Uris -tasolle, mutta tarinankerronta on mukaansatempaavaa ja maalattu maailma kiehtova) ja Hitchhiker’s Guide to the Galaxy.

Kuten olen moneen kertaan kirjoittanut, luen paljon. Tosin juuri nyt paljon ei ole niin paljon kuin toivoisin ja kuin joskus aiemmin, mutta kuitenkin. Aina on joku kirja kesken, joskus vaan ehtii lukea nopeammin, joskus hitaammin. Aina välillä tulee vastaan tilanteita, joissa kysellään lempikirjoja, enkä koskaan osaa vastata niihin mitään. En varsinaisesti osaa nostaa sieltä lukemieni satojen kirjojen joukosta jotain yhtä tai kahta kirjaa. Mutta on tiettyjä tarinoita, jotka jaksavat kiehtoa minua vuodesta toiseen aina yhtä paljon, useimmat sekä elokuvina että kirjoina, lukien ja katsoen kaiken niihin liittyvän.

Juuri nyt minulla on kesken kirja Rhett Butler’s People. Rinnakkaisteos Tuulen viemälle, mutten tiedä vielä, miten se suhtautuu Ripleyn jatko-osaan Scarlett. Scarlett oli kepeänlainen, ei mikään loistava jatko-osa eeppiseen alkuperäistarinaan. Rhett Butler’s People hakee ja tavoittaa alkuperäisen tunnelman paljon paremmin, joskin maalaa paljon syvemmän ajankuvan tarinallaan kuin Mitchellin alkuperäinen tarina. Vaikka pääosassa onkin rakkaustarina, on tarinan historiallinen setting vähintäänkin yhtä kiehtova, samoin kuin tarinan ihmiskuvat. Teki mieli katsoa uudestaan elokuvakin tässä lukemisen lomassa, se itketti yhtä paljon kuin aina ennenkin, mutta tuntui kirjaan verrattuna köykäiseltä.

Toinen tarina, joka minua on kiehtonut nuoresta asti, on Okalinnut. Luin sen kirjan ensimmäisen kerran joskus teininä, ja olen lukenut sen ties kuinka monta kertaa, en ole edes laskenut. Ja tietenkin olen katsonut myös kirjasta tehdyn tv-sarjan moneen kertaan, se on minulla dvd-settinäkin. Tarina on koskettanut minua monella tavalla, sen hahmoista löytyy joka kerta jotain uutta. Ja se tutustutti minut Colleen McCullough’n tuotantoon, jota olen sittemmin lukenut vaikka kuinka muutenkin. Toinen lemppareistani hänen tuotannossaan on Tim, kertomus kehitysvammaisesta pojasta, joka löytää rakkauden.

Siksi melkein hihkuin, kun näin että McCullough oli kirjoittanut jatko-osan Jane Austenin Pride and Prejudicelle, joka niinikään kuuluu minua vuosikaudet kiehtoneisiin tarinoihin. Mutta sitten luin jatko-osasta enemmän, ja petyin; kirja ei mitä ilmeisimminkään jatka Austenin tunnelmaa, vaan pilaa alkuperäisen tarinan synkemmällä kerronnalla. Tosin alkuperäinenkään tarina itsessään ei ole yhtä kummoinen kuin edellä mainitut ja olisi ehkä jäänyt samaan kategoriaan Emman ja Sense and Sensitivityn kanssa – ei sillä etteikö nekin olisi hyviä, ja olen nekin sekä lukenut että nähnyt leffana, mutta eivät ne silti ole samaa luokkaa noiden muiden kanssa – elleivät Jennifer Ehle ja iki-ihana Colin Firth olisi tehneet niin upeaa työtä kirjasta tehdyssä sarjassa. Sen sijaan kirjasta tehty uusin filmi oli minusta huono.

Näiden kuolemattomien rakkaustarinoiden lisäksi minua on nuoresta asti jaksanut viehättää tarinat Irlannista. Kaikki alkoi Leon Urisin Kolmiyhteydestä, jonka osittain päällekäin menevä jatko-osa Redemptionkuuluu lemppareihini myös. Urisin(kin) kirjoista pidän muutenkin, tarinat keski-Idästä ja toisesta maailmansodasta heräävät henkiin Urisin tuotannossa. Irlannista puolestaan olen lukenut monta muuta tarinaa näiden Urisin kirjojen jälkeen, B. J. Hoffin An Emerald Ballad -sarja yhtenä ihanimmista.

Kaikki nämä edellämainitut sijoittuvat historiassa noin 1800-luvulle paitsi Okalinnut 1900-luvun alkupuoliskolle, maantieteellisesti eri paikkoihin ja kulttuurisesti hyvin erilaisiin yhteiskuntiin. Ja se on osa niiden suolaa, se yhteiskuntakuvan maalaus. Historiassa vielä kauemmas menevät Dumas’n kirjat, joita rakastan myös. Tuotannossa on paljon tusinatavaraa, mutta sieltä kaikkien tietoisuuteen ei ole turhaan nousseet Kolme muskettisoturia ja Monte Criston kreivi. Mutta harva tietää, että Dumas itse kirjoitti molemmille tarinoille jatko-osan ja toisenkin. Siksi kaikki muskettisoturien elokuva-sequelit häiritsevät minua niin – rakastamallani D’Artagnanilla on “aitokin” jatko muskettisoturina. Olen minä silti katsonut ja hyllyynikin haalinut niitäkin leffoja yhden jos toisenkin.

1900-luvulle sen sijaan sijoittuu myös Bodie Thoenen tuotannosta se osa, josta eniten pidän. Israelin itsenäistyminen alkoi minua kiehtoa jo Urisin Exoduksen myötä, vielä paremmin sen herätti henkiin Thoenen sarja The Zion Chronicle ja siihen liittyvä Twilight of Courage. Sen sijaan sota-ajan Eurooppaan tuo niin Urisin ihana Mila 18 jaHarmageddonkuin Thoenen löyhästi Zion Chronicleenliittyvä The Zion Covenant, joka ei yllä aivan sisarsarjan tasolle kuitenkaan. Samaiseen sota-aikaan osuu myös yksi lempielokuvistani, The Sound of Music, mutta se on ehkä enemmän Julie Andrewsin ja Andrew Lloyd Webberin musiikin ansiota kuin itse tarinan.

Onhan tuossa monta tarinaa, monta kiehtovaa aikakautta, monta kiehtovaa kirjallisuuden hahmoa. Jotta tarina jaksaisi kiehtoa minua uudestaan ja uudestaan, lukemaan sitä eri kanteilta, katsoamaan sitä elokuvina tai sarjoina, pitää siinä olla yhdistelmä tuota kaikkea: mielenkiintoiset hahmot joiden persoonan oppii tuntemaan vähän kuin hyvän ystävän, aikakausi tai yhteiskunta joka tuntuu mysteeriltä tämän päivän suomalaiselle, ja tietenkin mielenkiintoinen juoni itse tarinassa. Toiset kirjailijat sen osaavat paremmin kuin toiset. Ja toiset filmatisoinnit onnistuvat paremmin kuin toiset.