Katkeruuden katkero

Erehdyin lukemaan kommentin Ylen Jutta Urpilaisen perheenlisäystä koskevasta uutisesta. Se oli niin ilkeä, etten osannut olla vastaamatta. Niinpä tulin imaistuksi jälleen yhteen onnettomaan suomalaiseen loanheittokampanjaan, missä (suurimmaksi osaksi sentään) positiivisten onnittelukommenttien seassa on sellaista katkeraa ilkeilyä kuin “lapsiparka”, “Mikään kommentti tuosta ämmäatä ei ole liian ilkeä.” ja “Ei tollane yhteiskunna syöpä mitää olis tarvinu.. Paitsi köyden ja tuolin” vain muutaman mainitakseni, ja sainpa tietenkin itsekin osani loasta, kun kehtasin siihen puuttua. Mikä ihme saa ihmisen kirjoittamaan tuollaista toisesta ihmisestä?

Eihän tässä ole mitään uutta, tietenkään. Viime aikoina on mennyt suomalainen somekirjoittelu ja ilmapiiri aivan käsittämättömäksi katkeruuden katkeroksi. Milloin toivotetaan suvakkihuorille raiskauksia ja kuolemaa, milloin mamuille tuskallista kuolemaa ja milloin ei 11-vuotiasta suomalaispoikaa oteta bussiin ihonvärin vuoksi. Nyt on Jutan vuoro. Rehellisesti sanoen en äkkipäätään osaa sanoa, mitä kamaluuksia hän on urallaan tehnyt ansaitakseen noin julmia kommentteja. Paitsi ollut poliitikko ja tehnyt sitä mitä poliitikot tekee. Päätöksiä, jotka aina jotakuta kirpaisevat.

Bottom line on kuitenkin, ettei minusta sellaista tilannetta ja sellaista ihmistä olekaan, jolle toisen ihmisen olisi sopivaa toivottaa pahaa. Suomen kielessä on oikein sanontakin “en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään…” mikä minusta indikoi, että joskus meissä suomalaisissakin on asunut empatiaa ja inhimillisyyttä. Jotain on tapahtunut, kun “vihapuheesta” (käsittämätöntä, että meillä on sille jopa oma sanansa nykyään!) on tullut jokapäiväistä ja “normaalia”. On ok heittää paskaa toisen niskaan, kun se on eri mieltä MUN kanssani. Senhän täytyy olla täys idiootti, kun sillä on TUOLLAINEN näkemys.

“Huumorin” varjolla ilkeily on ihan yhtä paha. Se on vain susi lammasten vaatteissa. Sanotaan, että sarkasmi on vaikea laji. Useimmille tuntuu olevan. Ei ymmärretä edes aakkosia siitä, missä sitä on sopivaa viljellä ja missä ei, puhumattakaan siitä, että osattaisiin esittää se niin, että muut sen ymmärtävät. Silti löytyy aina niitä, jotka eivät ymmärrä kuitenkaan. Ehkä tällä kertaa minä olin se, joka ei ymmärtänyt. Ei, en ymmärrä katkeran viestin pukemista “sarkasmiksi”. Se on pelkästään asiatonta.

Milloin suomalaisista on tullut tällaisia katkeria ja kateellisia ihmisiä? Milloin toisen onni on alkanut tuntua uhkalta? Yhteiskuntamme on sairastunut pahasti. Samaan aikaan, kun pakolaiskriisi koettelee Euroopan rauhaa ja näyttää yhä todennäköisemmältä, että Schengen kaatuu ja terrorismi kylvää pelkoa, Suomessa veli veljeä lyö ja näytämme kulkevan kohti uutta sisällissotaa. Jossain on menty viimeisten sadan vuoden aikana pahasti pieleen. Minulla on oma mielipiteeni siitä, mikä meni vipuun (Suomessa, Eurooppa on sitten erikseen).

Tuolla naamakirjan “keskustelussa” minua(kin, nimeämättä tosin) demariksikin kutsuttiin, kun niin mieleni pahoitin “humoristisesta viestistä”. Aika hassua. Luultavammin kommentoija itse on demareita äänestänyt kuin minä. Perusempatia ja sympatia ovat inhimillisiä perusarvoja, joiden nyt luulisi kuuluvan kaikille, puoluekannat sikseen. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sosialismi on se mikä meillä täällä on pieleen mennyt ja aiheuttanut tämän sairastuneen tilan. Ei minulla hyviä ajatuksia sen korjaamiseksi juuri nyt ole – eikä sen kai niin väliksikään, sillä eihän minua kukaan kuuntelisikaan.

Luulen, että jätän tämän tähän. Äidilläni oli tapana sanoa: “Jos et mitään hyvää osaa sanoa, älä sano mitään.” Nyt on se hetki.

jesuissick

 

Jutta Urpilaiselle ja perheelle oikein lämpimästi onnea perheenlisäyksestä!