Juhannuskaiho

Juhannuksessa oli isoäidilleni aina hiven haikeutta ja ikävää. Isoäitini isän syntymäpäivä oli Juhannuksen aikaan, joten hänen eläessään Juhannuksena aina vietettiin myös hänen syntymäpäiviään. Isoukkini oli kova kalamies, joka Juhannuksena toi landelle aina lohen (tiedä sitten, oliko se aina itse kalastettu vai ei ;) ), joka valmistettiin Juhannussunnuntain ateriaksi ja jälkiruuaksi oli mansikkakakku. Isoukkini kuoli kauan ennen syntymääni, mutta tämä Juhannustraditio eli niin kauan kuin isoäitinikin.

Nyt on ensimmäinen Juhannus isoäitini kuoleman jälkeen. Ei me joka vuosi olla landella oltu, mutta suunnilleen joka toinen Juhannus kyllä. Isoäiti ei ole ollut oleellinen osa Juhannustani kuin silloin kun sitä ollaan vietetty landella. Landella Juhannukseen kuuluu Juhannuskoivut, vihdat, sauna, kokko ja joku hämmentävä radiokanava josta tulee jotain kummallista ohjelmaa. Juhannusaaton tunnelma oli landella aina lähes taianomainen. Muistan kuinka monesti lapsena ja nuorena istuin keinussa laualaen laulua Heilu keinuni korkealle, jonka isoäitini opetti minulle ollessani lapsi.

Isoäitini ja isoisäni opettivat minulle niin paljon. Kulttuuria, lauluja, kädentaitoja, kaikenlaista. Valmistin vähän aikaa sitten pari vihtaa illan saunaa varten, ihan täällä Stadissa, missä tämän rintamamiestalomme puusauna on kuin mökkisauna. Huolella valmistin vihdat ja sidoin ne koivupannalla, juuri kuten isoisäni minulle opetti silloin kun olin varmaan alle kouluikäinen. Silloin isoisä oli vielä kunnossa ja kesäisin landella ja opetti minut myös tekemään pajupillin. Sen taidon olen valitettavasti unohtanut, mutta vihtojen tekeminen sujuu näppärästi.

Jostain mieleni sopukoista pääni jukeboxissa alkoi soida tuo vanha lastenlaulu Lapsoset ketterät kotihaasta. Ja kun lähdin koirien kanssa kävelylle tuota mielessäni hyräillen, tulivat mieleeni pajupillit ja laulu Tein minä pillin pajupuusta. Vihdat ja pajupillit ja punaisen Marlboron tuoksu. Isoisäni oli ketjupolttaja, ja näppärä käsistään, älykäs ja kultturelli ja loppuun asti terävä kuin partaveitsi. Huumorintajuni lienee paljolti peräisin isoisältäni, ja isältäni.

Tuntuu, että Juhannus Juhannukselta mieleni käy kaihoisammaksi ja nostalgisemmaksi. Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta lapsuuden muistot käyvät jatkuvasti tärkeämmiksi ja tärkeämmiksi. Ne sitovat minut kiinni siihen jatkumoon, joka katkeilee säie säikeeltä ihmisten kuollessa yksi kerrallaan. Minulla on enää isäni, sen jälkeen minä olen oman perheeni vanhin lenkki. Tuntuu tärkeältä muistaa, mitä olen edeltäviltä polvilta saanut. Tuntuu tärkeältä muistella ja muistaa, etteivät he vaan katoaisi elämästäni kokonaan.

Me vietetään tänäkin vuonna kaupunki-Juhannusta kotosalla kaksistaan mieheni kanssa. Jos ei lasketa koiria. Keskimmäinen on äitinsä kanssa missä onkaan, esikoinen ja tosikoinen lähtivät mökille serkkujensa ja isovanhempiensa ja ties keiden kaikkien muiden kanssa. Siellä on tiettävästi tupa jos toinenkin täynnä porukkaa. Tosikoinen lähti jo eilen junalla Lahteen ja sieltä tätinsä kyydissä mökille, esikoinen katui eilen illalla päätöstään jäädä himaan ja halusi sittenkin mökille, joten hänet vein tänään OnniBusille, jolla matkaa Jyväskylään. Junat eivät tänään kulje Tamperetta pitemmälle.

Meillä on grilli (tai kaksi) kuumana vaikka sataa. Baked beans and ribs tulossa, ja illalla tietenkin sauna. Olisihan se kiva istua ulkona valoisassa illassa, mutta eihän tuolle säälle mitään mahda. Juhannuksena tosin illaksi sade aina lakkaa ja taivas kirkastuu. Ainakin aina kun me ollaan (oltu) landella kokolla. Isän kanssa juteltiin sinne menosta tänäänkin, mutta ei oikein ole sellainen fiilis. Isoäiti on poissa landelta. Isäkään ei ole saanut siellä oikein siivottua eikä tehtyä mitään. Se on juuri nyt aavistuksen verran ahdistava paikka.

On hyvä että on muistoja. Vaikka sydämessä tuntuukin haikealta, samalla muistot tuntuvat lämpimiltä, turvallisilta. Niillä on aikansa ja paikkansa, monesti vuoden tärkeinä päivinä. Ne muistuttavat myös jatkamaan elämää ja jatkamaan asioita eteenpäin, seuraaville polville. Kuten äitini (isän) lättyohjeen, jonka toissaviikolla opetin viimein esikoiselle – oppiminen vaatii motivaatiota sisältä päin. Elämä on jatkumo, jossa meistä itse kukin on vähän matkaa kantamassa jotain eteenpäin, lisäten siihen aina oman mausteensa matkalla.

Turvallista Juhannusta!

2016-06-24 15.36.28-1