Hahtuvavuorten valloitus

HahtuvavuortensalaisuusYksi pikkusiskoni lempikirjoista lapsena oli Hahtuvavuorten salaisuus. Olen sen silloin joskus lukenut itsekin, mutta minulla on vain hataria muistikuvia kirjan tarinasta. Enemmänkin kirjaan liittyy tuntemuksia, tunnemuistoja. Siitä miten siskon kanssa istuttiin meidän jykevän kaapin päällä lukemassa, minä milloin mitäkin (siihen aikaan minulla oli joka päivä uusi kirja luettavana), systeri tuota Hahtuvavuoren salaisuutta. Siitä miten faija luki sitä siskolle ääneen. Niistä satumaisista tunteista, joita tarina herätti.

Muutama päivä sitten, perjantaina, seisoin Seefelder Spitzellä, vuorenhuipulla, auringon pilkistellessä sumun ja alhaalla roikkuvien pilvien lomasta ja muistelin tuota kirjaa. Maisema oli utuinen, vuorenhuiput nousivat pilvenhattaroiden välistä kuin Hahtuvavuoret ikään. Oli voittajafiilis, vaikkei matka tuonne huipulle mikään pitkä ja raskas ollutkaan – junalla ja gondolihissillä melkein perille saakka, vain viimeiset 220m nousua (keuhkot tulessa).

Torstaina työpäivän jälkeen mies vei minut lentokentälle, missä pari työkaveria jo oli suoriutumassa turvatarkastuksesta, loputkin (muutamaa lukuunottamatta) olivat matkalla kentälle. Lennettiin Müncheniin, missä etsiskeltiin väärään terminaaliin ajanutta tilausbussiamme tunnin verran, kunnes viimein kuski ja me yhytimme toisemme. Bussi vei meidät halki pimeiden alppien Itävallan puolelle Seefeldiin, minne saavuimme yhden aikaan yöllä. Hotellissa oli meille tarjolla pientä yöpalaa, “viekää lautaset huoneisiinne, tänne alas ei voi jäädä syömään”.

Aamulla lähdettiin liikkeelle ennen kymmentä. Haettiin supermarketista vettä ja evästä ja kiivettiin Seefelder Spitzelle kulkevan alppijunan lähtöpaikalle. Juna ei tarjonnut kummoisiakaan maisemia hurjasta hehkutuksestaan huolimatta edes paluumatkalla sumun hälvettyä. Tai no siis, kummoisetkaan maisemat noissa maisemissa on upeita itsessään, mutta ei se juna yksinään vielä mikään suuri kokemus ollut. Gondolihissi kulki siitä ylöspäin jo sellaisessa sumussa, ettei sieltä nähnyt maisemia senkään vertaa.

Ylhäällä ensimmäisellä huipulla silmien eteen avautui Hahtuvavuorten valtakunta. Pilvikumpareita, joiden lomasta törrötti vuorenhuippuja. Sumulautat kulkivat ympäriinsä niin että välillä ne kietoivat meidätkin vaippaansa taivaltaessamme siitä tasaista nousua kohti Spitzeä. Välillä sumu hälveni hieman ja rinteiltä avautui komeat näkymät laaksoon ja Seefeldin kylään saakka. Enimmäkseen kuitenkin siinä vaiheessa vielä maailma oli pumpulia.

Huipulle päästessämme suostui aurinko esiin pilvien ja sumun lomasta ensimmäisen kerran. Näkymät olivat huikaisevat. Aivan siinä huipun tuntumassa oli pieni muistolaattakivi ja tuoreita kukkia. Liekö Bettina Kapitel kuollut pudottuaan siitä alas vuosi sitten kesällä, vaiko läheiset vain tehneet muistopaikan sinne huipulle, kenties Bettinan lempipaikalle. Mene ja tiedä, mutta tuo pieni shrine siinä kielekkeellä toi pienen kirpeänsuolaisen aromin huipunvalloitukselle.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-05-38

Huipulta lähti muutama jatkamaan matkaa vielä seuraavallekin huipulle, useimpien meistä palatessa samaa polkua takaisin gondolihissille. Olin jo mennessä huomannut muutaman horjahduksen askelissani ja lainannut kaverilta kävelysauvaa. Alaspäin epätasaisella kivisellä polulla kulkeminen tuntui vielä horjuvammalta. Tuntui oudolta, sillä normaalielämässäni en huomaa mitään tasapaino-ongelmia kuin ultra-väsyneenä, mutta tuolla havaitsin kipeästi sen, että tasapainojärjestelmästäni puuttuu pala.

Laskeuduttiin vuorenrinnettä junalle saakka kävellen. Varpaissa alkoi jo tuntua, kun sukat luistivat kengissä. Moni valitteli polviaan. Ei me enää olla nuoria ja vetreitä, ei ainakaan kaikki. Keski-ikäistynyttä porukkaa, jonka kunto ei enää ole kuin parikymppisen. Paitsi niiden, joiden on. Alhaalla intouduttiin kuitenkin laskemaan vähän lasten leikkipaikan mäkeä ennen paluuta junalla alas kylään. Mieli ei ole pysynyt kropan vanhenemisen tahdissa ;)

PhototasticCollage-2016-10-10-15-07-50

Sangen mielenkiintoisen eikä niin kovin maukkaan tirolilaisen illallisen jälkeen maistui uni. Nukuin kuin tukki aamuun saakka, vaikka hotellihuoneessa oli vähän liian kuuma ja tyyny oli sellainen höyhenlituska. Aamulla oltiin taas liikkeellä kymmeneen mennessä, suuntana sillä kertaa Leutasch. “Huipputiimi” lähti valloittamaan uutta huippua lumituiskussa, pari lähti Innsbruckiin shoppailemaan vesitihkua pakoon, mutta suurin joukkio matkasi bussilla rotkonseinämäkävelylle Leutaschin Geisterklammiin.

Vettä tihutti taukoamatta, kun taivallettiin ritiläpolkua pitkin huikaisevissa rotkomaisemissa. Alla virtasi kristallinkirkas vesi, välillä kuohuen, välillä vähän seesteisemmin. Vieressä pystyseinä. “Polku” on rakennettu noin puoliväliin seinämää, pudotusta rotkoon on ihan kiitettävästi, mutta seinämää riittää ylöspäinkin paljon. Pari kertaa ritiläsilta ylittää rotkon ja siitä vasta huikeat näköalat avautuikin! Sateesta huolimatta – ainakaan ei ollut sumua, kun vesi oli tiivistynyt sateeksi.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-11-17

Kävellessämme rotkolta takaisin bussille katselin läheisiä vuorenrinteitä, joilla sumu leijaili puiden välissä tuoden mieleeni elokuvan Sumuisten vuorten gorillat. Gorilloja tosin tuskin tuolta Alpeilta löytyy ;) Peuroja, lehmiä, hevosia, vuohia ja kiipeileviä ihmisiä senkin edestä. Me ei kylläkään kovin paljontuolla Geisterklammin retkellä kiivetty, mitä nyt laskeuduttiin Saksaan ja kiivettiin takaisin Itävaltaan, muutoin mentiin tasaista maata pitkin.

DSCN1945

Retken jälkeen ehti vähän kierrellä Seefeldiä (shoppailusta ei siellä voi puhua ellei ole varaa maksaa 300 euroa teepaidasta, mutta muutaman matkamuiston ostin) ja istua hotellin aulabaarissa ennen illan buffet-ateriaa, joka oli huomattavasti parempi kuin se edellisen päivän illallinen. Tykästyin kovasti erityisesti leipänuudeli(tai mitälienuudeleita olivatkaan)-lihaliemeen. Jälkiruoka-suklaamousse vei kielen mennessään. Viini oli korkeintaan välttävää, mutta toisaalta siitä ei tullut pää kipeäksi.

2016-10-08 19.05.04

Sunnuntaiaamuna oli silti olo hivenen hutera aika monen drinkin ja vesipiipun pössyttelyn jäljiltä. Kello kun oli vasta puoli kymmenen porukan siirtyessä keskustaan Casinon alakertaan jatkoille, päätettiin mekin huonekaverini kanssa mennä vähäksi aikaa sinne istumaan vielä iltaa ennen nukkumaanmenoa. Puolilta öin olin jo nukkumassa, mutta aamulla tuntui silti pään sisällä yhtä sumuiselta kuin ympäröivät Hahtuvavuoretkin.

Bussi haki meidät matkatavaroinemme hotellilta kymmenen aikaan ja kyyditsi meidät ensin Schwangauhun, missä luulimme menevämme kierrokselle Neuschwansteinin Prinsessa Ruusus -linnaan, mutta sen kierroksen buukkaaminen ei ollutkaan onnistunut – eikä siihen olisi aikaakaan lopulta ollut. Kävimme syömässä Wiener-snitzelit (ainakin useimmat söi snitzelit) ja tilasin koirankarvaksi radlerin. Itävallan puolella olin juonut niin hyviä radlereita, että pettymykseni oli suuri, kun pyötään tulikin weissbier, jota tarjoilija kutsui radleriksi.

Tilasin tilalle kokiksen ja myöhemmin nautiskelin oluen ulkoisesti, kun työkaveri vahingossa ohikulkiessaan kumosi lasin sisällön syliini (ja onneksi jo tyhjälle lautaselleni ja penkille).

Farkut kuivuivat Hohenschwangaun linnaan kävellessä ja opasta kuunnellessani tuumin, että se taisi itse asiassa olla linnoista se historiallisesti mielenkiintoisempi paikka. Neuschwanstein kun ei edes ollut koskaan valmistunut, saati että siellä olisi kukaan koskaan asunut. Komeahan se on, mutta lähietäisyydeltä ei edes saa niin hyviä kuvia kuin vähän kauempaa.

PhototasticCollage-2016-10-10-15-18-21

Siitä lähdettiin väsyneinä, mutta hyvällä mielellä kohti Münchenin lentokenttää ja kotia. Nukahdin jopa bussiin toviksi. Heräsin siihen, kun bussi pysähteli ja nytkähteli taas liikkeelle. Hämmennyksekseni olimme keskellä Starnbergin kylää, missä kylän halki mateleva autojono kulki kaksi kilometriä tunnissa. Jostain syystä olimme joutuneet poistumaan kakkostieltä ja siinä paloi tunti. Vielä kuvittelimme, että kentällä olisi aikaa edes karkkiostoihin, mutta olimme kovin väärässä.

Pieni matkalaukkuhässäkkä ja turvatarkastuksen massiiviset jonot ja pilkuntarkka nillitys (“What is the spray bottle in your purse?” “Huh? There’s a spray bottle in my purse?” *Spread out the contents of my purse* “My asthma pipes? The powerbank? My lighter?” “I’ll have to scan it again.” — “Okay, everything’s ok, you can go now.”) ja huomattiin olevamme vasta matkalla porteille vievään shuttlen, kun koneen boarding jo aloitettiin.

Mentiin aika haipakkaa siitä shuttlelta portille ja oltiin kuin oltiinkin siellä ennen kuin koko jono oli edes koneessa. Viimeisetkin selviytyivät koneeseen, kone rullasi kiitoradalle ja kääntyi takaisin. Jotain siellä kuuluttivat matkalaukusta, jonka omistaja ei ollutkaan tullut lennolle ja kaik piti purkaa. Lopulta pääsimme ilmaan noin tunnin myöhässä, ja pienen matkalaukkujännitysmomentin jälkeen saatiin laukkumme ja pääsin taksiin ja kotiin puolen yön tietämissä.

Olihan hieno reissu, ensiluokkainen seura ja mahtavat retket ja maisemat! On onni olla töissä sellaisen porukan kanssa, että yhteiset työmatkat tuntuvat lomareissuilta kavereiden kesken eivätkä “pakkomatkoilta” kollegoiden kanssa.

[Lisää kuvia Seefeldinmatkalta Flickrissä]